Suomen Attacin julkilausumat koskien Nokian Bochumin-tehtaan lopettamista saivat runsaasti julkisuutta jopa maailmanlaajuisesti. Aiheesta on keskusteltu värikkäästi muun muassa Vasemmistonuorten puheenjohtajan ja Attacin hallituksen jäsenen Jussi Saramon blogissa. Kysymys liittyy laajemmin globalisaation ongelmiin ja siihen miten “karavaanikapitalismi” saataisiin kuriin.

Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, kaupunki ja valtio huolehtivat infrastruktuurin toimivuudesta suuryritysten kannalta. Halpoja tontteja riittää ja liikenneyhteyksiä rakennetaan yritysten ehdoilla. Kaiken lisäksi yrityksille maksetaan vielä mittavia tukiaisia valtion toimesta. Ammattitaitoinen työvoima on lisäksi Nokialle ja muille ilmaista. Yliopistot ja muut oppilaitokset tuottavat osaajia suuryrityksille ja valtio maksaa kulungit.

Ei siinä mitään, ihan hyvä että yritystoimintaa tuetaan. Kaaliin ottaa kuitenkin se, että palkaksi kaikesta tästä yhtiöt pistävät ajan myötä lapun luukulle ja työntekijät mäkeen. Tuottavatkin tehtaat suljetaan. Muutto halvempien tuotantokustannusten maihin tapahtuu heti kun se vain on mahdollista. Myöhemmin sama kuvio toistuu seuraavassa maassa.

Suuryritykset puhuvat usein yhteiskuntavastuusta ja useimmilla niistä on oma yksikkökin käsittelemässä aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Teot eivät kuitenkaan vastaa puheita juuri koskaan. Eräs ongelma on se, että yritysten omistussuhteita on todella hankala selvittää ja ne ihmiset ja kasvottomat sijoitusrahastot, jotka ovat todella päätösten takana, pääsevät ongelmatilanteista ulos kuin koira veräjästä. Ulkomaiset omistajat pysyvät piilossa salaisten osakkeiden hallintarekistereiden takia. Yhtiökokous on ainoa paikka, jossa omistajat astuvat esiin ja suuryritykset, kuten Nokia, eivät itse tietenkään julkaise siellä vaikuttavien henkilöiden ja sijoitusrahastojen nimiä.

On murheellista, että sijoittajilla ja suuryrityksillä on nykyisin lähes ääretön herruus maapallolla, mutta vastuuta ei kanna kukaan. Vaarallisinta tilanteessa on se, että taloudellisen vallan ohella myös poliittinen valta on siirtymässä tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Ministerit ilmoittavat kuorossa, että vaikutusmahdollisuuksia esimerkiksi Stora Enson Kemijärven ja Summan tehtaiden tilanteeseen ei ole. Hallituksen mukaan mitään ei ole tehtävissä. Suuryritys on siis tällä hetkellä maamme hallitusta suurempi vaikuttaja alue- ja työllisyyspoliittisissa kysymyksissä, vaikka valtio on yhtiön suurimpia omistajia.

Konkreettisia tapoja taistella tilanteessa on onneksi olemassa, vaikka meille toista uskotellaankin. Maailman ympäri kaasu pohjassa kaahaavien kvartaaliyritysten karavaani voidaan laittaa ruotuun. Suuryhtiöille maksettavat valtiontuet sekä infrastruktuurin rakentamiseen käytettävät yhteiset varat täytyy tehdä tiukemmin vastikkeellisiksi ja valtiollista omistusta ei saa enää myydä yhtään enempää. Myös ay-liikkeen on todella herättävä tilanteeseen ja vahvistettava kansainvälistä toimintaansa. Työläisten asia on yhteinen, oli maa mikä tahansa.

Vasemmistonuoret ja vasemmistolaiset ay-nuoret kokoontuivat viime viikonloppuna Tammitapaamiseen Hotelli Petäykseen Hattulaan. Tapahtuma oli kaikin puolin onnistunut. Uusia kontakteja tuli luotua erityisesti ay-väen kanssa. Asiapitoisen ohjelman ohella ehdin viikonlopun aikana myös pitää hauskaa ja tutustua uusiin ihmisiin.

Kemijärven tehtaan tilanne on ollut viime aikoina tapetilla. Kemijärven massaliike järjestää suurmielenosoituksen Helsingissä helmikuun alussa tehtaan alasajoa vastaan. Lisätietoja kansalaisadressista ja tulevasta mielenosoituksesta löytyy täältä. Kaikki mukaan!

Samassa yhteydessä myös alasajettavan Summan tehtaiden toimihenkilöt julkaisivat eilisessä Helsingin Sanomissa henkilöstön aloitteesta tehtaan kuolinilmoituksen. Tempaus oli hieno ironinen heitto ja samalla esitettiin vahva mielipide valtion nykyisestä omistajapolitiikasta.

HS:n toimituksen johto kokoontui pohtimaan ilmoituksen julkaisemista loppuviikosta. Johtoportaassa katsottiin lopulta, ettei ole mitään syytä, miksei ilmoitusta voisi julkaista. Linkki uutiseen tässä. Sananvapauden kannalta on vähintäänkin mielenkiintoista, että tällaisia syitä ihan erikseen kokoonnuttiin pohtimaan. Minulle jää tästä sellainen vaikutelma, että lehden johto ei olisi halunnut julkaista ilmoitusta, mutta se ei löytänyt keinoja asian estämiseksi. Tällainen suhtautuminen ei edistä mitenkään ihmisten osallistumista kansalaiskeskusteluun tärkeistä asioista.

Viime viikon blogimerkintä Etelä-Afrikasta sai innoituksensa kirjasta, jonka lukaisin joululomalla. Tällä viikolla kirjoituksen tarina on samankaltainen. Etelä-Suomen sää on edelleen masentavan harmaa ja ulkoiluaktiviteetit ovat jääneet vähiin. Sen vuoksi viime aikoina on ollut mukava käpertyä sohvalle lukemaan hyviä kirjoja.

Lähiostarin kirjatorilta mukaan tarttui viime viikonloppuna parin muun opuksen ohella Diego Maradonan elämänkerta “El Diego”. Teos tekee läpileikkauksen kenties kautta aikojen kiistanalaisimman jalkapallohahmon uraan ja elämään. 

Kirjaa lukiessa palasin vanhan kiperän kysymyksen äärelle. Pikkujunnuna oli pelikavereitten kanssa jatkuvasti kova väittely käynnissä siitä, kumpi on maailman paras jalkapalloilija: Pelé vai Diego Maradona? Vanhana brasilialaisen pelityylin ihannoijana Pelé, Pérola Negra eli Musta helmi, oli minulle muinoin selkeä ykkönen. Nykyisin en ole enää niinkään varma.

Kirjahyllystäni löytyy myös Pelén tarina. Molempien pelaajien kertomus on jossain määrin samanlainen. Etelä-Amerikan tähdet nousivat äärimmäisestä köyhyydestä maailman huipulle ja voittivat mestaruuksia toisensa perään – Pelé Brasilian maajoukkueessa ja Santosissa, Maradona Argentiinan ja Napolin paidassa. Ihmisinä he olivat ja ovat kuitenkin täysin erilaisia.

Pelé on edelleen Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n lempilapsi. Ongelmaton ja turvallinen tapaus, joka sopii esikuvaksi kenelle tahansa. UNESCO:n hyvän tahdon lähettiläs ja FIFA:n vuosisadan pelaajaksi valitsema brassipyhimys ei jaksanut elämänkerrassaan avautua edes niille henkilöille, jotka käyttivät taiturin sinisilmäisyyttä hyväkseen ja saattoivat sankarin puille paljaille – ja vieläpä kahteen otteeseen!

Pelé on nykyisin jo hieman väsynyt hahmo – Viagra-mainoksissa esiintyvä hassu setä, joka on kuitenkin onnistunut bisneksissään erinomaisesti. Kirjassaan brasilialainen ei juuri tuo esiin maailman suurimman urheilulajin ympärillä pyörivän liiketoiminnan varjopuolia.

Diegon kirjaa lukiessa kansainvälisestä jalkapallobisneksestä välittyy täysin toisenlainen kuva. Salaliitot seuraavat toinen toistaan ja seurapomot ovat pääosin täysiä kusipäitä, tai “termospäitä” niin kuin Maradona itse sanoisi. FIFA:n johtohahmot, Blatter ja Havelange etunenässä, ovat täysiä pellejä, jotka eivät tajua koskaan ajatella pelaajien etua. Ensimmäinen doping-käry Napolissa on italialaisten vendetta Italian pudottamisesta vuoden 1990 MM-kisojen välierässä. Myös selkään puukottavat pelikaverit saavat oman osansa. Diegon maailmassa on vain ystäviä ja vihollisia, mitään välimuotoa ei ole.

Maradona itse on impulsiivinen heittiö, joka haluaa määrätä joukkueidensa pelaavan kokoonpanon itse. Diego uhmaa valmentajien auktoriteettia ja saa tahtonsa usein läpi. Tästä kaikesta Maradona kertoo kuitenkin itse avoimesti. Hän kuvaa Barcelonassa 1980-luvun alussa alkanutta huumeiden käyttöään ja  Meksikon kisojen Englanti-ottelun käsimaaliaan rehellisesti. Kisakokemusta värittänyt Falklandin sodan aiheuttama englantilaisviha tuntuu vuonna 2000 kirjaansa Kuubassa rustanneen Maradonan mielestä jo käsittämättömältä – mutta toisaalta ymmärrettävältä.

Maradona syyttää kirjassaan jatkuvasti jalkapallotoimijoita henkilökohtaisesta ajojahdista. Doping-tapauksiin liittyy hänen mukaansa edelleen epäselvyyksiä. Diego uskoo, että hänen nimensä tullaan vielä joskus puhdistamaan.

Sattuneesta syystä legendojen tiet eivät koskaan todella kohdanneet. Pelé kutsui 1990-luvulla Diegon valmentamaan Santosia Brasiliaan, mutta hanke ei koskaan toteutunut. Julkisesti herrat ovat suitsuttaneet toisiaan eri yhteyksissä, mutta suhteet ovat pysyneet varsin viileinä.

Kumpi heistä on sitten loppujen lopuksi merkittävämpi pelaaja ja kiinnostavampi ihminen? Tänään vastaisin Diego Maradona, mutta huomenna voin olla jo toista mieltä. Molemmat herrat ovat omalla tavallaan arvostettavia hahmoja. Jari Litmanen on kuitenkin se oikea ikuinen ykkönen.

Sain joululahjaksi Annu Kekäläisen Etelä-Afrikasta kertovan teoksen “Valkoista mustalla - kertomuksia väkivallasta, väristä ja vaeltamisesta”. Kirja tuli ahmittua saman tien. Kekäläinen dokumentoi ansiokkaasti Etelä-Afrikan apartheidin jälkeistä todellisuutta erityisesti naisnäkökulmasta. Puheenvuoron saavat niin afrikaanerit, mustat kansalaisaktivistit kuin entiset vapaustaistelijatkin.

Etelä-Afrikka on kiinnostanut minua jo pitkään. Tein historian laitoksella graduni Rivonian apartheid-oikeudenkäynnistä, jossa Afrikan kansalliskongressin ANC:n johtohahmoja, Nelson Mandela etunenässä, tuomittiin elinkautisiin vankeusrangaistuksiin. Aikaisemmin olen tutkinut myös ANC:n historiaa ja erityisesti aikakautta, jolloin järjestö päätti hylätä väkivallattoman vastarinnan ja aloittaa aseellisen taistelun apartheid-hallintoa vastaan.

ANC on ollut Etelä-Afrikan ehdoton johtava puolue koko apartheidin jälkeisen ajan. Pitkään ANC:n johdossa toiminut Thabo Mbeki kärsi joulukuun vaaleissa selkeän tappion kilpailijalleen Jacob Zumalle, josta tulee mitä todennäköisimmin Mbekin seuraaja myös presidenttinä vuoden kuluttua. Vaalien panokset olivat kovat ja valtataistelussa pelattiin myös likaista peliä. Syntyneet jännitteet vaikuttavat varmuudella maan poliittiseen elämään jatkossa.

Etelä-Afrikan talous on kasvanut ongelmista huolimatta huimaa vauhtia Mbekin johdolla. Infrastruktuuri on toimiva ja yritysmaailman kielenä toimiva englanti houkuttelevat ulkomaisia sijoittajia maahan. Johtoasemaan ponkaisseella Zumalla riittää päällisin puolin positiivisista lähtökohdista huolimatta runsaasti työtä tehtäväksi. Vaurauden kasvu ei ole tuonut juurikaan parannusta kaikkein köyhimmän kansanosan elinoloihin. Vaikka poliittinen vapaus onkin saavutettu, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus on pysytellyt apartheidin ajan mitoissa.

Lähes 30 000 ihmistä kuolee vuosittain Etelä-Afrikassa väkivaltaisesti. Etelä-Afrikka on ylivoimaisesti maailman väkivaltaisin maa. Vain sotatilassa oleva Irak on vaarallisempi paikka nykyään. Myös AIDS on vakava ongelma maassa. Etelä-Afrikassa on viisi miljoonaa hiv-tartunnan saanutta. Erilaiset ennakkoluulot ovat vaikeuttaneet valistustyötä. Hallituksen toimet taudin etenemisen pysäyttämiseksi ovat olleet riittämättömiä ja suurin työ onkin jäänyt erilaisten vapaaehtoisjärjestöjen harteille.

Apartheidin aikakaudella ei-valkoisen väestön maaomistus oli rajattu vain 13 prosenttiin maan pinta-alasta. Etelä-Afrikassa onkin jo aloitettu mittavan maareformin toteuttaminen, koska yli 90 prosenttia viljelymaasta on edelleen valkoisten omistuksessa. Maareformin tavoitteena on siirtää kolmasosa viljelymaasta mustille eteläafrikkalaisille vuoteen 2014 mennessä.

Etelä-Afrikan tulevaisuuden kannalta maareformin pikainen toteuttaminen on välttämätöntä. Jos järkevää ja nopeaa ratkaisua ei saada aikaiseksi, naapurimaa Zimbabwen tapahtumat voivat toistua myös Etelä-Afrikassa. Presidentti Robert Mugaben toimien seurauksena vauraasta ja demokraattisesta Zimbabwesta on jäljellä enää savuavat rauniot. Radikaalia maanjakopolitiikkaa ei voida kuitenkaan vältellä enää pitkään. Muussa tapauksessa väkivaltaisten, oman käden oikeutta kannattavien ryhmittymien kannatus maassa tulee varmasti kasvamaan.