Tänään vietetään Älä osta mitään –päivää. Teemapäivänä on tarkoitus viettää vuorokausi hankkimatta tavaraa ja käyttämättä rahaa.

Moni miettii, tarvitaanko turhan kuluttamisen kritisoimiseen omaa teemapäivää, kun kyse on kuitenkin valinnoista, joita tehdään joka päivä. Onko useimmille ihmisille kyse vain omatunnon äänen hiljentämisestä, jotta viikonloppuna voi rynnätä kevein mielin tekemään jouluostoksia? “Olinhan jo vuorokauden ostamatta mitään”, toteaa uutta nenäkarvatrimmeriään hypistelevä Keijo Kuluttaja ja omatunto on puhdas.

Toisaalta teemapäivä kouluttaa ihmisiä harkitsemaan kulutusvalintojaan. Toivottavasti kampanjan myötä mahdollisimman moni pysähtyy pohtimaan laajemmin omaa kuluttamistaan ja pyrkii muuttamaan sitä ekologisempaan suuntaan.

Tänä vuonna Älä osta mitään –päivän teemana on avoin kaupunkitila. Kampanjassa teema kristallisoituu sloganiin ”Pääsy sallittu!”. Kampanja kysyy, onko kaupungissa tilaa niillekin, joilla ei ole ostovoimaa tai -halua. Kysymys on hyvä ja erittäin ajankohtainen.

Oulussa kaupunkitilan vapautta on rajoitettu vähintäänkin kyseenalaisella politiikalla. Oulun torialueen ja Rotuaarin käyttöä erilaisissa tapahtumissa hallinnoi Oulun Liikekeskus ry, joka perii maksuja Rotuaarin ja puistoalueiden käytöstä esimerkiksi kulttuuritapahtumissa. Julkisen tilan käytölle määrätyt taksat asettavat tapahtumanjärjestäjät räikeästi eriarvoiseen asemaan. Myös mainokset valtaavat jatkuvasti enemmän tilaa keskustassa, jonka tulisi olla kaupunkilaisten olohuone. Samaan aikaan kaupunkilaiset eivät saa Liikekeskus ry.n päätöksellä ilmoitella omista tapahtumistaan julistein katukuvassa.

Kaupunkitilasta valtaosa on jo muutenkin kaupallisessa käytössä, joten Rotuaarin kaltaiset avoimet tilat tulisi vapauttaa kaikkien kaupunkilaisten käyttöön pois Liikekeskus ry:n kaltaisten jäykkien organisaatioiden riiston alta. Kaupunki kuuluu kaikille!

Sivujen kuukauden kysymyksessä udellaan nyt mielipidettä Oulun seutua koskeviin kuntaliitoksiin. Muun muassa valtiosihteeri Raimo Sailas on vaatinut Oulun alueen kuntien yhdistämistä yhdeksi Suur-Oulun kunnaksi.

Edellisessä kysymyksessä kyseltiin bussilipun sopivaa hintaa Oulussa. Vastauksia tuli yhteensä 106. Yli puolet vastaajista kannatti euron hintaista lippua. Ohessa tulokset kokonaisuudessaan:

50,9% Euron 
28,3% Kaksi euroa
17,9% Joukkoliikenteen tulee olla ilmaista
1,9% Kolme euroa tai enemmän
0,9% Nykyinen hinta (2,90) on passeli

Elämme ohjelmallisen yksityistämisen aikoja. Yksityisen palvelutuotannon määrää on hiljalleen kasvatettu kunnissa ilman kunnollista avointa kansalaiskeskustelua aiheesta. Yksityisen sektorin osuus hyvinvointipalveluiden tuotannossa kasvaa jatkuvasti. Tämä suuntaus on toistaiseksi ollut yleisempää sosiaalipalveluissa kuin terveyspalveluissa, mutta tilanne on muuttumassa. Kunnallisalan Kehittämissäätiön tilastojen mukaan vuonna 2006 yksityisen palvelutuotannon osuus oli sosiaalipalveluissa 29 prosenttia, kun vastaava luku terveyspuolella oli kasvanut jo 23 prosenttiin.

Vasemmistoa syytetään siitä, että kannatamme yksityistämisen sijasta panostamista julkiseen palvelutuotantoon vain ideologisista syistä. Samalla oikeistossa pidetään faktana mielipidettä, jonka mukaan taloudellisia mahdollisuuksia kasvattaa kunnallista palvelutuotantoa ei ole.

Vaikka julkisella sektorilla on ongelmia peruspalvelujen järjestämisen kanssa, ainoa vaihtoehto ei ole todellakaan ole lisätä palvelujen siirtämistä yksityisen sektorin hoidettavaksi. On myös olemassa vaihtoehto kehittää kunnallisia tasa-arvoisia palveluita kunnan omana työnä. Se vaatii lisäpanostuksia valtionosuuksiin, kunnan työntekijöiden olosuhteiden heikentämisen lopettamista ja uudistuksia kuntien organisaatiossa.

Uusin villitys terveyspalveluiden saralla on palvelusetelijärjestelmä, jonka käyttöönottoa ajetaan myös Oulussa vahvasti eteenpäin. Toistaiseksi palvelusetelijärjestelmä on toiminut pääosin kunnan palveluja täydentävänä mekanismina. Esityksiä sen laajentamiseksi on kuitenkin tehty jatkuvasti.

Palvelusetelit ovat periaatteessa hieno ajatus parantaa kuntalaisten valintamahdollisuuksia palveluiden suhteen. Palvelusetelimallissa kunta kilpailuttaa palvelutuottajat ja käyttäjä voi valita mieleisensä palveluntuottajan, jolta haluaa palvelun setelillä ostaa. Setelissä on omavastuuosuus, joten isolla rahalla voi ostaa itselleen parempaa palvelua.

Palvelusetelijärjestelmän suurin ongelma on ihmisten jakautuminen kahteen asiakaskastiin (yksityistämismantrassa puhutaan siis “asiakkaista”, ei ihmisistä). Mikäli esimerkiksi vanhuspalvelut siirrettäisiin suurelta osin yksityisen sektorin hoidettavaksi, olisiko kunnalla enää intressiä tai edes mahdollisuuksia kehittää omia palveluitaan? Tässä tilanteessa kuntien palveluiden varassa elävien ihmisten – eli käytännössä heidän, joilla ei ole varaa maksaa enemmän palveluistaan – oikeudet heikkenisivät dramaattisesti.

Kyse ei ole pelkästään tulevaisuuden uhkakuvista, sillä tilanne on jo nyt kehno. Ylen maanantaisen uutisen mukaan väestöryhmien väliset terveyserot ovat kasvaneet selvästi. Stakesin teettämän tutkimuksen mukaan terveyserojen kärjistyminen johtuu siitä, että köyhä saa huonompaa hoitoa kuin keski- tai hyvätuloinen. Varakkaammat voivat kunnallisten terveyspalveluiden ohella käyttää Suomessa erinomaisesti toimivaa työterveyshuoltoa. Heillä on myös varaa sairausvakuutuksiin, joilla voi korvata yksityisten terveyspalveluiden maksuja – ja varaa käyttää setelin ohella omaa rahaansa paremman palvelun ostamiseksi.

Meillä on siis jo nyt ongelma terveyspalveluiden tasa-arvon suhteen. Miten käy jatkossa, jos siirrämme lisää palveluita yksityisen sektorin hoidettavaksi tämän järjestelmän kautta?

Palvelusetelijärjestelmään liittyy myös muita ongelmia, jotka ovat suurelta osin ratkaisematta. Yksityisellä sektorilla palveluntuottajalla on myös oikeus valita asiakkaansa. Tämä johtaa siihen, että ns. “hankalat asiakkaat” (jotka esimerkiksi vaativat erityishoitoa ja eivät siten tuota tarpeeksi lisäarvoa palveluntarjoajalle) jäävät kunnan hoidettavaksi. Hyvä kysymys pitkäaikaispotilaiden tapauksessa on, kannattaako yrittäjän edes pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen asiakkaan kannalta, kun se tarkoittaa pienempiä voittoja ja kilpailuaseman heikentymistä markkinoilla? Voitontavoitteluun ja pelkkään taloudelliseen tehokkuuteen perustuva ideologia ei voi toimia peruspalveluissa, joissa ratkaisevimman kriteerin on oltava laatu ja ihmisläheisyys.

Laadun valvonta muodostaa myös ongelman. Palvelusetelijärjestelmällä pyritään leikkaamaan kustannuksista, kun laadun valvonta jää yksin asiakkaan harteille. Kuitenkin kunnan lakisääteisenä tehtävänä on viime kädessä vastata palveluista ja valvoa, että ne ovat laadukkaita. Millainen järjestelmä toimii laadunvalvonnassa palvelusetelien suhteen?

Myös toiminnan jatkuvuus on vaakalaudalla. Suomessa on jo nyt osaavasta henkilökunnasta pula. Palveluiden jatkuva kilpailuttaminen heikentää työntekijöiden asemaa. Jos kilpailuttamista tehdään isoilla volyymeillä ja tuottaja vaihtuu jokaiselle sopimuskaudelle (mikä on täysin mahdollista tässä järjestelmässä), miten käy työntekijän oikeuksien? Miten terveysalalle kouluttautuvien ihmisten määrä saadaan kasvamaan, jos epävarmuus vain lisääntyy?

Haluaisin ihan oikeasti uskoa siihen, että palvelusetelijärjestelmä voisi olla yksi keino palvelujen järjestämisen parantamiseksi. Tässä kirjoituksessa esittelemäni vielä ratkaisemattomat ongelmat ovat kuitenkin suuren mittaluokan kysymyksiä, joita ei ole pohdittu tarpeeksi. Onneksi on olemassa vielä vaihtoehtoja.

Ennen eduskuntavaaleja kokoomuksen puheenjohtaja ja nykyinen valtionvarainministeri Jyrki Katainen lupasi nostaa jokaisen lapsen lapsilisää nykyjärjestelmän mukaisessa suhteessa. “Lapsilisiin tarvitaan tasokorotus ja ne tulee sitoa elinkustannusindeksiin. Näin niiden reaaliarvo, eli ostovoima, säilyy samana elinkustannusten noustessa.” Tämä on suora lainaus Helsingin Sanomien vaalikoneessa olleesta tekstistä. Eräissä puheenvuoroissa Katainen piti lapsilisien sitomista indeksiin jopa kynnyskysymyksenä kokoomuksen hallitukseen menolle.

Viime keskiviikkona oli lupausten lunastamisen aika, kun lapsilisälakia ja etuuksiin tulevia muutoksia käsiteltiin eduskunnassa. Lopputulos oli suorastaan nolo, jopa häpeällinen. Hallituksen läpi menneessä esityksessä korotetaan lapsilisiä vasta kolmannesta lapsesta eteenpäin. Näin korotus koskee vain 20 prosenttia lapsiperheistä. Lapsilisiä ei myöskään sidota indeksiin vaalien alla tehdyistä lupauksista huolimatta. Kaiken huipuksi lakiesityksen myötä korottuvien lapsilisien korotus leikataan niiltä kolmilapsisilta ja sitä isommilta perheiltä, jotka ovat kaikkein vaikeimmassa taloudellisessa asemassa eli saavat toimeentulotukea, koska lapsilisä ei ole vieläkään ensisijaista tuloa. Muut etuudet siis vaikuttavat lapsilisien suuruuteen edelleen.

Tuoreena isänä olen seurannut lapsiperheiden tilannetta erityisen tarkasti. Tilanne on monin paikoin huolestuttava. Jatkuvasti laajenevat toimeentulo-ongelmat perheissä koskettavat myös yksi- ja kaksilapsisia perheitä, jotka nyt jäävät korotusten ulkopuolelle. Vaikka enemmistöllä pyyhkii kohtuullisen hyvin, arviolta neljännes Suomen lapsista joutuu elämään erilaisten sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien keskellä. Samalla eläminen kallistuu jatkuvasti. Esimerkiksi ruoan hinta on noussut lähes 10 prosenttia viime vuoden aikana. Vähintä, mitä tilanteessa voidaan nyt heti tehdä, on korjata lapsilisiä koskevat epäkohdat.

Toimeentulo-ongelmat koskevat erityisesti nuoria perheitä, joissa keskiansiot ovat huomattavasti vanhempia ikäluokkia pienemmät. Työttömyys on monilla alueilla yleistä nuorien perheiden keskuudessa ja työelämässä mukana olevat nuoret vanhemmat paiskivat usein hommia pienemmällä palkalla. Myös opiskelijat ovat ahtaalla. Samaan aikaan sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä maanittelee opiskelijoita lapsentekoon. Logiikka on kerrassaan mielenkiintoista. Etuuksia heikentämälläkö saadaan pienituloiset ihmiset tekemään lisää lapsia?

Vasemmistoliitto esitti omassa vaihtoehdossaan lapsilisien sitomista indeksiin sekä korotusten ulottamista koskemaan myös yksi- ja kaksilapsisia perheitä. Täysistunnossa salin oikealta sivustalta kauhisteltiin vasemmistoliiton vastaesityksen hintaa, joka on vuositasolla noin 165 miljoonaa euroa. Onko tosiaan niin, että rahaa voidaan syytää suurituloisia hyödyttäviin satojen miljoonien eurojen verohelpotuksiin, mutta ei lapsille? Jääkylmä on siis hallituksen arvomaailma, ainakin tämän perusteella.

Kansan Uutisten Viikkolehteen kirjoittamani jalkapallokolumnit löytyvät tästedes tältä sivulta.

Vaalimerkinnän kirjoittaminen viivästyi, kun vietin vaalien jälkeen kaksi viikkoa isyyslomaa. Pidin internet-vapaata viime viikon ja keskityin lomailuun perheen parissa.

Kuntavaalien tulosta on puitu muun muassa maakunnan lehdissä ja poliittisissa blogeissa jo runsaasti.  Vaikka Vasemmistoliiton osalta Oulun tulos oli äänimäärissä mitattuna hiukan parempi kuin edellisissä vaaleissa, yksi paikka menetettiin. Suurin pettymys oli se, että Vasemmistoliiton ryhmässä ei ole vieläkään yhtään alle 30-vuotiasta valtuutettua. Meitä alle kolmikymppisiä varavaltuutettuja on Vasemmistoliitossa kuitenkin nuorten saaman hienon äänimäärän myötä neljä kappaletta ja uskon, että pystymme lautakuntatyön kautta antamaan oman panoksemme kaupungin kehittämiseen nuorten ehdoilla. Kiitos vielä kaikille äänestäneille.

Oulun kaupunginvaltuusto on nyt jakautumassa punavihreään (vas+sdp+vihr 32 paikkaa) ja porvarilliseen blokkiin (kok+kesk+kd 32 paikkaa). Tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että vihreät haluavat asemoida itsensä vasemmalle. Tässä skenaariossa ratkaisijan paikalle pääsisi pieni perussuomalaisten ryhmä (3 paikkaa). Neuvottelut kaupunginhallituksen koostumuksesta ja luottamuspaikoista ovat parhaillaan käynnissä. Katsotaan, miten asiassa lopulta käy.