Onko vasemmistolaisia taloustieteilijöitä enää olemassa? Jos on, niin ei ainakaan Amerikassa, väittäisi joku. Ainakin vielä viime vuonna ennen johdannaistalouden kaatumista maailmantalouden analyytikkojen johtohahmoja olivat kirkasotsaiset Chigacon koulukunnan edustajat, jotka uskoivat vielä yhteen ainoaan uusliberalismin asiaan edes yrittämättä nähdä mitään muita vaihtoehtoja.

Finanssitalouden romahduksen jälkeen ääni kellossa on muuttunut. Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman potkii Barack Obaman hallintoa takamuksille soimaamalla uunituoreen presidentin elvytyspolitiikkaa. Kritiikin lähtökohta on hyvin mielenkiintoinen. USA:ssa konservatiivit vastustavat raivokkaasti Obaman elvytystoimia ja rahan jakamista mitä erilaisimpiin kohteisiin. Krugmanin näkökulma on päinvastainen. Hänen mielestään elvytyspumppua käytetään liian varovasti tällä hetkellä.

Paul Krugmanin mielestä eurooppalainen elvytys on ollut vielä varovaisempaa. Reilua elvyttämistä on hänen mukaansa jatkettava pysyvästi, kunnes talous nousee suosta ylös. Siitä oppia myös Jyrki Kataiselle, jonka ainoa elvytyslääke näyttäisi olevan asiantuntijapiireissä tehottomaksi lamarohdoksi tuomittu veronalennuspolitiikka.

Kansantaloustieteen ja kansainvälisten suhteiden professorina Princetonin yliopistossa toimivan Krugmanin näkemykset pankkien pelastamisesta ovat myös hyvin radikaaleja, jopa sosialistisia. Hänen mukaansa kansallistaminen on pankkien toimintaedellytysten turvaamisen kannalta paras ratkaisu.

Päätyönsä ohella New York Timesin arvostettuna kolumnistina toimivalla Krugmanilla on hyvin mielenkiintoisia näkemyksiä markkinataloudesta ja yhteiskunnasta. Kuulussa analogiassaan Krugman kehottaa kuvittelemaan kaksi yhteiskuntaa, joista ensimmäisessä ansiotaso määräytyy kykyjen perusteella ja toisessa sattuma vaikuttaa vahvasti lopputulokseen.

Seuraava lainaus Häpeämättömän humanistin blogista: http://aklobis.wordpress.com/2009/02/24/krugmanin-analogia-yhteiskunnan-kuvaajana/

Ensimmäinen on sellainen yhteiskunta, jossa jokainen hankkii elantonsa jonkin ammatin kautta (vaikka kalastamalla) ja ansiotaso määräytyy kykyjen ja ahkeruuden mukaan. Tulot eivät jakaudu tasaisesti, koska toiset ovat parempia tai ahkerampia kuin toiset, mutta tästä huolimatta tuloerot eivät ole kovin suuria. Ahkeruuden ja taitavuuden ansiosta hankittua rikkautta pidetään yleisesti ansaittuna.

Toinen yhteiskunta perustuu lähinnä kullankaivuulle. Taitavuus ja uutteruus voivat olla valtteja, mutta eivät takaa menestystä, sillä onni ja sattuma ovat pelissä vahvasti mukana: toiset löytävät kerralla paljon ja toiset eivät juuri mitään. Seurauksena tulonjako on hyvin epätasaista eikä se korreloi ahkeruuden ja taitavuuden kanssa.

Tässä tapauksessa on varmasti selvää, että enemmistö ihmisistä pitää Krugmanin ensimmäistä esimerkkiyhteiskuntaa lähtökohdiltaan oikeudenmukaisempana. Kysymys kuuluukin, että kumpaa yhteiskuntaa me todellisuudessa muistutamme enemmän. Vasemmisto monet kansalaisliikkeet ja monet muutkin tahot kokevat meidän kuuluvan jälkimmäiseen kullankaivuuyhteiskuntaan tai ainakin ollaan matkalla kohti sitä. Oikeiston ja elinkeinoelämän vaikuttajien silmin Suomi taas näyttäytyy enemmän ensimmäisen kaltaisena kalastajayhteiskuntana.

Nyt kun Suomessa tuloerot ovat kasvaneet ennätysvauhtia, köyhien asema heikkenee koko ajan ja varallisuus keskittyy yhä enemmän rikkaimmalle väestönosalle, on selvää kumpi ajatusmaailma tuntuu uskottavammalta. Silti suuri osa ihmisistä tuntuu elävän illuusiossa, ”mahdollisuuksien tasa-arvon” kalastajayhteiskunnassa, jossa uutteruus ja kouluttautuminen palkitaan ja köyhyys johtuu lähinnä laiskuudesta.

Markkinatalous on tehokas järjestelmä talouskasvun osalta, mutta ei yksistään toteuta enemmistön käsityksen mukaista oikeudenmukaista varallisuus- ja tulonjakoa. Vastuullisesta markkinataloudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta puhuminen ovat vain keinoja piilotella ongelmaa. Todellisuuden pörssikurssien ohjaamassa maailmassa on tehtävä oikeita poliittisia päätöksiä varallisuuden jakamiseksi. Pelkkä hyvä tahto ja mahdollisuudet eivät poista sitä tosiasiaa, että kultavarannot eivät ole jakautuneet tasaisesti joka kaivokseen.

Vaikka Krugmania pidetään USA:ssa hyvin vasemmistolaisena teoreetikkona, hän vastustaa työmarkkinasäätelyä ja kannattaa vapaakauppaa. Pankkien kansallistamisetkin olisivat Krugmanin visioissa mattivanhasmaisesti tilapäisiä ratkaisuja. Kiskoilta kaatunut juna nostettaisiin siis vain takaisin raiteille, vaikka varsinainen rautatie johtaa edelleen samaan pohjattomaan rotkoon.

Suurin ongelma talouskeskustelussa lienee se, että turbokapitalismin kritiikistä huolimatta kukaan ei uskalla kyseenalaistaa loputtomaan talouskasvuun pohjautuvaa vallitsevaa talouskäsitystä, joka aiheutti omalta osaltaan imaginäärirahaan perustuvan johdannaistalouden räjähtämisen käsiin.

Mikä on viime kädessä tärkeintä? Se, paljonko rahaa on vai se, miten varallisuus jaetaan? Jokainen näkee, että nykyisen teknologis-taloudellisen kehityksen ja kasvun aikana työpaikkojen määrä ei lisäänny. Talouskasvun mukanaan tuomat voitot jakautuvat murto-osalle ihmisistä – ne menevät sijoittajille ja pääomaa omistaville.

Oli miten oli, Krugmanin tuotanto on joka tapauksessa hyvin mielenkiintoista luettavaa ja siihen kannattaa tutustua.

Hyvää vappua kaikille!

KU:n futiskolumnistit esittelyssä vapun Viikkolehdessä. Mukana allekirjoittaneen ohella Olli Kohonen ja Pasi Palmu. Juttu löytyy KU:n verkkosivuilta: (http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kun_jalkapallotiimi_arvostaa_suomifutista_1858922.html) 

Kyllä, televisio on saatanasta (jos eilen alkanutta Madventuresin kolmatta tuotantokautta ei lasketa). Laitoin kuitenkin viikonloppuna aivot narikkaan ja harrastin hetken kanavasurffailua näköradion ihmeellisessä maailmassa. Music Televisionilla törmäsin sattumalta tosi-tv –ilmiön seuraavaan ulottuvuuteen. My New BFF (best friend forever) - ohjelmassa miljonääriperijätär Paris Hilton etsii itselleen uutta bestistä. Ohjelman konsepti on tragikoomisuudessaan jotain ennennäkemätöntä. Kilpailijat suorittavat erilaisia sopivuus-, luotettavuus- ja lojaalisuustehtäviä, joissa parhaiten suoriutunut henkilö bailaa loppuelämänsä ilmaiseksi perijättären rahoilla.

Suomen versio Parisin BFF-ohjelmasta pyörii maamme päivälehdissä, joissa kilpaillaan siitä, mikä aviiseista kykenee ottamaan myönteisimmän kannan Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Lojaalisuuskisa on täysin julkinen, sillä Ylen taannoisen uutisen mukaan ainakin Helsingin Sanomien, Aamulehden, Turun Sanomien, Kalevan ja Kauppalehden vastaavien päätoimittajien mielestä Suomen pitäisi hakea sotilasliitto Naton jäseneksi.

Pohjois-Suomen ylpeys Kaleva siirtyi tässä skabassa johtoon perjantaina. Lehden pääkirjoituksen mukaan jäsenhakemus on lyötävä oitis sisään. Perustelut hakevat vertaistaan käsittämättömyydessään: Albania ja Kroatia liittyivät virallisesti Naton jäseniksi Washingtonissa keskiviikkona ja sen vuoksi myös Suomen tulee liittyä mukaan joukkoon tummaan. Onhan Suomi kuitenkin Natolle Albaniaa huomattavasti parempi bestis.

Kirjoituksen mukaan yleisellä mielipiteellä (kansalaiset vastustavat edelleen vahvasti jäsenyyttä) ei ole mitään merkitystä tässä kysymyksessä, sillä kansa “on yhä vahvasti juuttunut kylmän sodan kahtiajakautuneeseen maailmaan.” Viis siis suomalaisten mielipiteistä. Ihmiset elävät edelleen 70-luvun maailmassa ja ovat tyhmiä, tolloja ja näköalattomia idiootteja.

Samanlaista natotusta nähtiin viime torstaina Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Atlantti-seuran paneelissa haukat raakkuivat kuorossa hurmoshenkistä Nato-aariaansa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Lähes ainoa jäsenyyden järkevyyttä arvostellut henkilö oli Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki, joka ihmetteli tilaisuuden henkeä. “Kansa on tyhmää, kun ne ei vaan ymmärrä Natoon liittymisen etuja”, kummasteli Arhis herätyskokouksen tunnelmaa.

Itse en Arhinmäen ja suomalaisten enemmistön tapaan näe edelleenkään mitään järkevää syytä Suomen Nato-jäsenyydelle haukkojen harjoittamasta hivutuksesta huolimatta.

Jäsenyyttä ei voi perustella turvatakuilla: Georgian kriisi osoitti, että Naton viides artikla jäsenmaiden keskinäisestä puolustusvelvollisuudesta seisoo hyvin savisilla jaloilla. Kuvaavaa on, että ulkoministeri Stubb vältteli varsin vihaiseen sävyyn tähän kysymykseen vastaamista Georgian kriisin eskaloituessa. Nato-haukkojen mielestä tästä asiasta ei saisi siis edes puhua. Mikäli Georgia olisi ollut Naton jäsen, olisi hyvin kaukaa haettua ja itse asiassa täysin absurdia ajatella, että Suomi olisi rynnännyt artiklan velvoittamalla tavalla “kumppaninsa” avuksi. Sama skenaario toimii myös toisin päin. Vaikka artikla osoittautuisikin päteväksi tosipaikan tullen, se tarjoaa Suomelle vain epämukavia vaihtoehtoja: voimme joutua mukaan konflikteihin, jotka eivät ole meille millään tavalla edullisia.

Nato-jäsenyyttä perustellaan myös kriisinhallinnan kautta. Nykymuotoinen Nato ei ole enää ensisijaisesti eurooppalaisten valtioiden puolustusliitto, joten militarismin lisäämiselle on täytynyt keksiä uudet perustelut. Painopiste on perinteisen rauhanturvaamisen sijasta Afganistanin kaltaisissa hyvin epämääräisissä operaatioissa, joilla ajetaan lähinnä sotilasliiton johtavien maiden etua. Sen vuoksi esimerkiksi Suomen osallistuminen Afganistanin sotaan on hyvin kyseenalaista.

Kriisinhallinnan välineeksi Natosta ei ole. Rauhanturvaaminen hoidetaan parhaiten YK-johtoisilla operaatioilla, joista Suomella rauhan supervaltana on runsaasti myönteisiä kokemuksia. Suomi on hyvä konflikteihin liittyvissä neuvottelutehtävissä sekä siviilikriisinhallinnassa.

Summa summarum: Sotilaallisella liittoutumisella muodostetaan enemmän uhkakuvia, kuin torjutaan niitä. Euroopan ja maailman tulevaisuutta tulee rakentaa aivan muilla keinoilla kuin sotilaspoliittisten jännitteiden lisäämisellä. Nato ei siis saa ainakaan minusta uutta bestistään.