Oulun kaupunki päätti maanantai-iltana luopua kiistellystä kallioparkkihankkeesta. Ratkaisun taustalla on virallisen tiedonannon mukaan ”tontinomistajien odotettua heikompi sitoutuminen maankäyttösopimuksiin ja maanpäällisen rakentamisen investointeihin” sekä toisaalta ”kalliotilojen korkea urakkahinta ja samalla hankkeen kokonaiskustannusvaikutus kaupungin talouteen.”

Eli på finska:

1) Kallioparkin alkuperäinen hinta-arvio liikkui 30 miljoonan euron tienoilla (700 autopaikkaa). Uusimmissa arvioissa hinta oli kaksinkertaistunut 60 miljoonaan (900 paikkaa). Tämä katkaisi kamelin selän ja hankkeen taustalle vahvasti linnoittautuneet virkamiehetkin joutuivat tarkastamaan näkökantojaan.

2) Liike-elämältä ei herunut enää tukea (rahaa) paisuneelle hankkeelle

Kaupunginjohtaja Matti Pennanen ilmoitti tiedotteessaan kaupungin ”kehittyvän joka tapauksessa”. Vain painopiste siirtyy. Kuulostaa periaatteessa hyvältä, vaikka konkreettiset kehitysehdotukset vielä puuttuvatkin.

”Kaupunki aloittaa perusselvitykset, joissa linjataan keskustan kokonaiskuva uudesta näkökulmasta liikenteellisesti, mutta ennen kaikkea kaupungin tavoitteet kaupunkikuvallisesti ja toiminnallisesti sekä elinkeinopoliittisesti”, Pennanen informoi tiedotteessaan.

Jatkossa sopii toivoa, että keskustaa aletaan nyt kehittää joukkoliikenteen ehdoilla. Uuteen perusselvitykseen on otettava siis täysin erilainen lähestymiskulma.

Harmillista asiassa on tietysti se, että alun perin rajusti alakanttiin tehty kustannusarvio mahdollisti taloudellisesti toteuttamiskelvottoman hankkeen etenemisen näinkin pitkälle. Rahaa meni kankkulan kaivoon muutamia miljoonia euroja.

Tässä vielä parin vuoden takainen blogikirjoitukseni kallioparkista (huom. tuossa vaiheessa hinta-arvio oli vielä ”vain” 20 miljoonaa:
Rahat Raattiin ja kallioparkkiin

Muutamia aiheeseen liittyviä linkkejä:
Oulun Vasemmistoseuran blogi
Kalevan Juttutuvan kommentteja aiheesta

Eilisiltana koitti etukäteen kohutun tv-elokuva Pääministerin ensi-ilta. Tokihan raina piti katsoa ja kyllä: pätkä herätti runsaasti ajatuksia. Faktaa ja fiktiota sekoittaneessa elokuvassa kerrattiin vuoden 2003 Irakgateksi nimetyn asiakirjaskandaalin tapahtumat silloisen keskustajohtajan ja pääministerin Anneli Jäätteenmäen näkökulmasta.

Jäätteenmäen pääministerikausi jäi vain 68 päivän mittaiseksi niin sanotun Irak-vuodon paljastuttua. Jäätteenmäki antoi julkisuuteen salaisiksi luokiteltuja tietoja Paavo Lipposen ja Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin tulevaa Irakin sotaa koskevista keskusteluista. Demarimooses oli luvannut Suomen tuen valheellisin perustein tehdylle hyökkäykselle, jota johti Yhdysvaltojen luotsaama koalitio.

Moni on ihmetellyt jälkeenpäin miksi Jäätteenmäen valehtelu asiassa nousi julkisuudessa tapauksen räikeimmäksi rikokseksi. Tätä mietin myös itsekin. Opportunistina ja itsevaltaisena johtajana tunnettu Lipponen salasi merkittävän ulkopoliittisen päätöksen kansalaisilta toimien asiassa täysin omavaltaisesti. Näistä tapahtumista ei ole käyty Jäätteenmäen eron jälkeen juurikaan kriittistä keskustelua. HS:n arviossa todetaan elokuvan kysyvän jälkiviisaasti, eikö Jäätteenmäki ollutkin oikeassa ennakoidessaan Irakin sodan tulevia tapahtumia ja ihmetellessään Suomen roolia USA:n johtamassa koalitiossa.

Elokuva tekee Jäätteenmäestä marttyyrin välillä häiritseväänkin tapaan, mutta tuo samalla selvästi esiin ex-pääministerin todella harmaalla alueella liikkuvat menettelytavat tiedonhankinnassa. Pääministerin Jäätteenmäki hamuaa sekä oikeutta että vaalivoiton myötä saavutettavaa valtaa.

Vaikka elokuvan taiteellisista ansioista voikin olla montaa mieltä, minusta on hienoa, että Suomessa on herätty tekemään aivan uudenlaista poliittista elokuvaa ja satiiria. Päättäjiä ei tarvitse käsitellä enää silkkihansikkain ja rohkeita tulkintoja voidaan tehdä vapaasti. Jari Tervon teos Koljatti, jossa seikkaileva surkuhupaisa pääministeri Pekka Lahnanen muistuttaa erehdyttävästi nykyistä pääministeriämme, on myös hyvä osoitus tästä.

Tilanne oli toinen vielä vajaa kaksikymmentä vuotta sitten. Kansakunnan johtohahmo, vakavasti sairastunut Urho Kekkonen muistutti 1980-luvun alussa lähinnä kävelevää ruumista, mutta presidentin heikentyvää tilaa ei voitu käsitellä julkisesti missään. UKK hallitsi esikuntineen tiukasti suomalaista mediaa ja kulissit pysyivät pystyssä.

Uudenlaisen mediakulttuurin syntymisestä huolimatta osa päättäjistämme luulee edelleenkin olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Eräänlainen Kekkos-syndrooma vaivaa ainakin pääministeri Matti Vanhasta, joka ilmoitti sunnuntaina pääministerin kyselytunnilla pokkana olevansa tällä hetkellä suositumpi kuin koskaan, korruptioepäilyistä huolimatta.

On vaikeaa kuvitella ylimielisempää kommenttia tilanteessa, jossa koko edustuksellisen demokratian uskottavuus on vaakalaudalla poliittista päätöksentekoa jäytävän korruption paljastuessa kaikessa raadollisuudessaan kansalle. Vanhanen haastaa nyt tosissaan ex-pääministeri Paavo Lipposen kilpailussa siitä, kumpi on kaudellaan ylimielisempi poliittinen johtaja. Ja pää pysyy pinnalla, kaikesta huolimatta.

Säännöt eivät ole siis samoja kaikille. Jäätteenmäki joutui eroamaan valehtelun vuoksi, mutta nykyinen valtakunnan ykköspamppu saa jatkaa sekoiluaan, tapahtui kulisseissa sitten mitä tahansa.

Vanhasen (ja Lipposen) tapa toimia on jatkumoa suomettumisen aikana sementoituneille suomalaisen politiikan pöytätavoille. ”Kansakunnan viisaat isät” päättävät keskuudessaan ilman julkista keskustelua asioista, jotka tuodaan ulos välttämättömyyksinä. Nopeat, ainakin nimellisesti konsensukseen perustuvat päätökset ovat tässä mallissa harkintaa ja laajaa debattia tärkeämpiä. Kansan ei tarvitse tietää oikeastaan mistään mitään, sokea luottamus vaaleilla valittuihin päättäjiin riittää. Tämä oli yksi sivujuonne myös maanantain elokuvassa.

Tapoihin kuuluu, että vallan keskiössä patsastelevat vähintään keski-ikää lähestyvät miehet. Nuorille ja naisille ei siellä ole tilaa. Myös tässä Pääministeri osuu napakymppiin ruotiessaan varsin osuvasti keskustapuolueen sisäisiä valtaklikkejä. Vaikka elokuvan dialogi oli fiktiivistä, sen välittämä näkemys sattuu harvinaisen hyvin maaliinsa - varsinkin nykyisen skandaalinkäryisen tilanteen valossa. Veljet ovat hyviä ja sauna lämpiää.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että nykyistä ykkösketjua ei kaada kovinkaan poliittinen hirmumyrsky. Ainakin pääministeri pomppii vielä pinnalla kuin muovinen siideripullo Kolera-altaassa viikonlopun hulinoiden jälkeen.

PS. Tähän loppuun sopii hyvin linkki tiedotteeseen Opiskelijatoiminnan tämänpäiväisestä tempauksesta: http://opiskelijatoiminta.net/2009/10/20/opiskelijat-juhlivat-paaministerin-eroa/

Ruokakaupassa käyminen on näinä päivinä jännittävää toimintaa. Elintarvikkeet on varustettu kahdella hintalapulla, joista ensimmäinen ilmoittaa hinnan ennen alentuneen ruoan arvonlisäveron astumista voimaan ja toinen sen jälkeen.

Suuret kauppaketjut ovat julistaneet päivälehdissä useiden sivujen ilmoituksilla veroalennuksen autuutta - nyt kaupasta saa vihdoinkin halvempaa ruokaa! On syntynyt illuusio, jonka mukaan ruoan hinta on veroalen myötä alentunut runsaastikin.

Keskimääräinen alennus kuulostaa tietysti merkittävältä. Arvonlisävero putosi 5 prosenttia ja elintarvikkeisiin hintapudotuksen tulisi vaikuttaa suoraan. Ainakin lähikaupan pottukilossa pudotus oli muutamia senttejä eli suoraan viiden prosentin mukaan, kun viimeksi katsoin.

Puheet ruoan hinnan alenemisesta ovat kuitenkin pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna täyttä potaskaa. Hinta alenee nyt jonkin verran, mutta se ei kata läheskään edes viimevuotisia hintojen nousuja.

Ruoan hinta on noussut Suomessa vuodesta 2005 lähes viidenneksen ja nousee edelleen. Helmikuussa tehdyn vertailun mukaan ruoka kallistui euromaista eniten juuri Suomessa, vuoden takaisesta peräti 7,4 prosenttia. Vielä kerran: Tilastokeskuksen mukaan ruoka on kallistunut meillä vuodesta 2005 yli 18 prosenttia!

Arvonlisäveron alennuksella ei ole siis ruoan hinnan osalta oikeastaan minkäänlaista merkittävää käytännön vaikutusta. Ruoan hintakehityksestä päätetään aivan muissa piireissä. Pienituloisia hyödyttäväksi mainittu alv-ale on lähinnä silmänkääntötemppu, jolla hallitus pesee omaa julkisivuaan puhtoisemmaksi. Harmi, että tähän lankaan ovat sortuneet myös monet muut puolueet vasemmisto mukaan lukien.

Miksi ruoka sitten kallistuu, vaikka Suomessa on muun Euroopan tasoon nähden poikkeuksellisen keskittyneet markkinat? Luulisi, että suurella volyymillä pelaavat S-ryhmä (42,4 % markkinaosuus) ja K-ryhmä (33,7 %) pystyisivät kilpailemaan hinnoilla kauppojen muuttuessa yhä massiivisemmiksi hypermarkettikomplekseiksi. Tavara liikkuu tehokkaammin ja markkinalogiikan mukaan hintojen tulisi tippua alaspäin samaa tahtia.

Tuottajahinnat eivät ole nousseet, joten se ei kelpaa selitykseksi. 2000-luvulla kaupan osuus elintarvikkeiden hinnoista on kasvanut, mutta maataloustuottajien ja teollisuuden osuus on pienentynyt. Voitot käärii siis kauppa, koska todellista kilpailua ei ole.

Näyttää siltä, että keskusliikkeiden ”kilpailu” toimii tällä hetkellä hintojen nostamisen eikä alentamisen suuntaan. Suurten, harvojen käsissä olevien tukkuliikkeiden ei tarvitse ilmoittaa avoimesti sisäänostohintojaan, joten tuottajille maksettavista hinnoista voidaan päättää helposti varsin pienessä piirissä.

Tilastojen mukaan suurten ketjujen voitto ei ole kuitenkaan noussut vaikka katteet ovat nousseet. Tämä johtuu monopoliketjujen tekemistä jätti-investoinneista. Uusia megamarketteja nousee kuin sieniä sateella. Esimerkiksi jatkuvasti kasvava S-ryhmään kuuluvien ABC-huoltoasemien ketju on jyrännyt markkinoilla usean pienyrittäjän maan rakoon.

Kuluttajan kannalta tilanne on järkyttävä, sillä todellisia vaihtoehtoja S- ja K-ryhmän kaupoille ei juurikaan ole, jos työntekijöiden oikeuksia pilkkanaan pitävää saksalaista Lidl-ketjua ei lasketa. Suuret ketjut ovat syöneet pienet yrittäjät yksitellen markkinoilta suihinsa.

Tulevaisuuden suuntaa pohtiessa ei tarvitse kuin aavistuksen verran kärjistää päästäkseen todelliseen kauhuskenaarioon: Tätä menoa ruoan hinta jatkaa kasvuaan ja käärityt voitot käytetään poliitikkojen voitelemiseen ja uusien peltomarkettien pystyttämiseen jokaiseen risteykseen. Näin hyvin pelaavat sääntelemätön markkinatalous ja korruptoitunut poliittinen järjestelmämme yhteen.

Asian korjaamiseksi ei ole kuin yksi mahdollisuus, kaikki kytkökset on avattava ja kartellit purettava heti toimimalla avoimesti:

1) Suurten kauppakartellien yhteydet poliittisiin päättäjiin selvitettävä ja julkistettava
2) Tukkuliikkeiden sisäänostohintojen on oltava julkista tietoa – kaupan ketju ja tiedot käärityistä voitoista avoimiksi!
3) Megaluokan kauppakompleksien rakentamista on hillittävä tiukentamalla maakuntakaavoitusta

PS. Etelän Media -blogista löytyy varsin havainnollinen ja hauska kirjoitus kaupan kartelleista: http://etelanmedia.blogspot.com/2009/09/pirkka-tulevaisuus.html

Eduskunnassa käytiin torstaina tiukkaa keskustelua Suomen osallistumisesta Afganistanissa käytävään sotaan. Vasemmistoliitto arvosteli kovin sanoin Suomen mukanaoloa Nato-johtoisissa taisteluissa, kun taas enemmistö hallituspuolueiden kansanedustajista puolusti operaatiota. Sdp ajoi keskustelussa kaksilla vankkureilla: kriittinen ja myönteinen suhtautuminen operaatioon menivät monessa puheenvuorossa iloisesti sekaisin. Valppaatkin tarkkailijat ajautuivat demareiden suhtautumista kartoittaessaan kujalle useaan otteeseen.

Joka tapauksessa: jopa kiivaimmat Nato-haukat ovat vihdoin myöntäneet, että operaation luonne on muuttunut täysin viime vuosien aikana. Suomi osallistuu nyt sotatoimiin.

Lähtökohta oli aikoinaan toisenlainen. Afganistaniin lähdettiin vuonna 2002 jälleenrakennustehtävät mielessä korjaamaan amerikkalaisten ilmapommitusten jälkiä. Taleban oli silloisten arvioiden mukaan lyöty ja maahan lähdettiin reippain mielin rakentamaan uutta demokratiaa.

Myöhemmin paljastunut alaston totuus yllätti kuitenkin monet. Tällä hetkellä käynnissä on likainen sota, jossa koalition joukot ovat liittoutuneet Kabulin hämärämiehen, Hamid Karzain, kanssa taistelussa rivinsä koonneita talebaneja ja Al-Qaidaa vastaan. 3000 miehen vahvuiseksi kaavaillusta puolueettomasta rauhanturvaoperaatiosta on tullut kymmenien tuhansien sotilaiden Nato-operaatio, joka toimii aseellisen konfliktin osapuolena. Jatkuvista joukkojen lisäyksistä huolimatta sotilaallista ratkaisua yhä huonompaan suuntaan muuttuvaan tilanteeseen ole näköpiirissä.

Afganistanin historiaa tutkineet muistavat Neuvostoliiton epätoivoisen yrityksen vaihtaa maan hallinto 1980-luvulla. Maassa oli parhaimmillaan 100 000 puna-armeijan sotilasta, mutta joukot pystyivät pitämään hallussaan ainoastaan Kabulin, pari muuta suurempaa kaupunkia ja Afganistanin päätiet.  Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että myös länsimaiden koalitiolle on käymässä kylmät, vaikka joukkoja on pian maassa jo suurin piirtein sama määrä.

Kysymys ei ole enää pitkään aikaan ollut rauhanturvaamisesta. Tämän osoitti viimeistään koalition kenraali Stanley McChrystalin raportti Afganistanin tilanteesta. Selvityksen mukaan pommitukset ovat kohdistuneet aivan liian usein siviiliväestöön ja kansan luottamus miehittäjiin on heikossa hapessa.

On selvää, että satoja siviilejä tappavat amerikkalaiset ilmaiskut ovat kaukana rauhanturvaamisesta. Sotatoimista tuleekin siirtyä kokonaan siviilikriisinhallintaan ja humanitääriseen toimintaan, joka on kriisialueilla perinteisesti ollut valtioiden intresseihin sitoutumatonta puolueetonta ja itsenäistä toimintaa. Lisäksi tarvitaan tahtoa poliittisen ratkaisun hakemiseen. Vain näin toimimalla voidaan saada tuloksia aikaan.

Ongelmaksi on muodostumassa se, että puolueettomuuteen ja neutraaliin toimintaan pohjautuvia siviilikriisinhallinnan perusperiaatteita pyritään murentamaan yhdistämällä humanitääriset ja sotilaalliset tavoitteet toisiinsa. Afganistanissa se tarkoittaa avustustoimien tavoitteiden ja intressien yhdistämistä Isaf-operaation päämääriin.

Tämä uusi konsensus on nähtävissä operaatioon sitoutuneiden tutkijoidemme ja poliittisten päättäjiemme puheenvuoroissa (esim. HS 1.10.), joissa sotilaalliset ja humanitääriset operaatiot yhdistyvät saumattomasti toisiinsa. He toteavat toisaalta, että Afganistanin tulevaisuutta ei voida rakentaa kestävästi taisteluilla, mutta ilmoittavat samaan hengenvetoon sotilaallisen menestyksen olevan edellytys pehmeämpään kriisinhallintaan. Ikään kuin ilman Isaf-operaatiota ei olisi mahdollisuuttakaan siviilikriisinhallinnan lisäämiselle maassa.

Argumentti ei päde, sillä historialliset esimerkit osoittavat päinvastaista. Kirkon Ulkomaanapu on toiminut Afganistanissa itsenäisesti jo vuodesta 1991 saakka. Myös muita esimerkkejä on runsaasti. Punainen Risti on toiminut Afganistanissa pitkään, kuten myös Lääkärit ilman rajoja -organisaatio.

Strategia, jossa sekoitetaan siviili- ja sotilaspuolen operaatiot toisiinsa, synnyttää surkeita lopputuloksia. Valitettava esimerkki tästä on suomalainen “Quick impact” -hanke, jonka tulokset ovat olleet suorastaan murheellisia. Lisätietoja aiheesta löytyy Reko Ravelan Afganistan ja imperiumi –blogista.

Nyt on äärimmäisen tärkeää, että vältetään tilanne, jossa kehitysyhteistyöhön ja siviilikriisinhallintaan keskittyvät organisaatiot toimivat rinta rinnan sotilaiden kanssa. Tämä tuhoaa toiminnan puolueettomuuden ja johtaa väärinkäytöksiin. Epäpyhässä yhteistoiminnassa dominoivat sotilaalliset intressit. Suomella on loistavia saavutuksia itsenäisen siviilikriisinhallinnan puolelta, joten miksemme panostaisi tähän tiehen?

Tässä vaiheessa on hyvä pohtia Suomen osallistumisen todellisia motiiveja. Kysymys ei taida sittenkään olla afganistanilaisten naisten ja lapsien oikeuksista, kuten kokoomuksen Jyrki Katainen väitti loppukesästä moraalisiin kysymyksiin viittaavassa puheenvuorossaan. Silloin panostettaisiin kaikki voimat siviilikriisinhallintaan sairaaloiden pommittamisen sijasta. Nyt siviilikriisinhallinta on jätetty marginaaliseen rooliin.

Kupletin juoni onkin jotain aivan muuta: Suomen hallitus haluaa todistaa mieskuntoansa amerikkalaisille ja hivuttautua yhä lähemmäksi kohti täysimääräistä jäsenyyttä sotilasliitto Natossa.

Jos haluamme aikuisten oikeasti olla paikallisten siviilien puolella tässä asiassa, Suomen tulee nyt muuttaa Afganistan-politiikkaansa täysin. Lähes kaikki keskusteluun osallistuneet ovat jopa liikuttavan yksimielisiä siitä, että sotimalla ei maassa saavuteta mitään muuta kuin lisää ruumiita. Joko olisi siis aika siirtyä sanoista tekoihin? Painopiste on siirrettävä välittömästi sotilaalliselta puolelta siviilikriisinhallintaan.

Lopuksi vielä huomioita Helsingin Sanomissa 1.10. ilmestyneestä artikkelista. Tutkijat Jarno Limnell ja Charly Salonius-Pasternak esittelevät kirjoituksensa lopussa neljä erilaista vaihtoehtoa Suomen suhtautumiselle Afganistanin operaatioon.

1. Pidetään osallistuminen (määrä ja osallistumistapa) ennallaan tilanteen muuttumisesta huolimatta.

2. Lisätään joukkojen määrää ja poistetaan kansalliset varaukset, jolloin myös taktiset hyökkäykset ovat mahdollisia.

3. Muutetaan osallistumistapaa vastaamaan nykyistä turvallisuustilannetta ja menestymisen strategiaa. Vaihtoehto viittaa paikallisten turvallisuusviranomaisten kouluttamiseen.

4. Todetaan, että muuttuneessa tilanteessa Isaf-operaatio ei kuulu Suomen kriisinhallintatoimintaan. Vedetään joukot pois ja hyväksytään sen poliittiset seuraukset.

Esiteltyihin vaihtoehtoihin ei ole sinänsä huomauttamista. Kiinnostavaa on puolestaan, että vain viimeisen vaihtoehdon tapauksessa puhutaan poliittisista seurauksista, ikään kuin sellaisia ei olisi muissa tapauksissa. Eikö veriseen sotaan sitoutuminen esimerkiksi kakkosvaihtoehdon kautta (eli lisää siviiliuhreja ja myös suomalaisia kaatuneita) tuottaisi todellakaan mitään poliittisia seurauksia? Ilmeisesti “poliittiset seuraukset” tarkoittavat tässä vain Alexander Stubbin vaalimien transatlanttisten suhteiden (lue: Suomen Nato-integroitumisen) heikkenemistä.