SDP valitsi hetki sitten uudeksi puoluesihteerikseen Yleisradion entisen toimitusjohtajan Mikael Jungnerin. Jungner on kiistelty ja karismaattinen mediapersoona, joka tulee menemään heittämällä läpi ensi vuoden eduskuntavaaleissa.

Demareiden kannalta valinnalla lienee muitakin positiivisia vaikutuksia. Nykyisin politiikka on nimittäin enenevässä määrin mielikuvilla ja naamagallerioilla pelaamista. Substanssit ovat jäämässä yhä pahemmin paitsioon, kun puolueet pyrkivät paketoimaan omat todelliset tavoitteensa naminami-jargonilla. Se voittaa, jolla on cooleimmat julkimot ja siisteimmät mainokset. Näissä vesissä Jungnerin kaltainen mediapeluri viihtyy kuin kotonaan.

Suureksi poliittiseksi visionääriksi Jungnerista ei kuitenkaan ole. Valinnan myötä demarit ajautuvat yhä kauemmaksi vasemmistosta ja omista juuristaan. Tuore puoluesihteeri vieraili viime viikolla Ruben Stillerin vetämässä Pressiklubi-ohjelmassa ja ilmoitti muun muassa, että “poliitikkoja ei pitäisi valita heidän mielipiteittensä vuoksi, sillä esimerkiksi mielipide ydinvoimasta ei kerro ihmisen arvoista mitään”. Jungner haluaisi siis kuoria politiikasta politiikan pois. Lisää jungnerilaisesta “uusoptimismista” voi lukea HS:n Anu Silfverbergin mainiosta kirjoituksesta.

Jungner jaksaa toistaa myös Bob Helsingin kokoomukselle keksimää hokemaa siitä, että vastakkainasettelu oikeiston ja vasemmiston välillä on muka ohi. Todellisuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää. Jos on vähänkään jaksanut seurata tämän kevään tapahtumia esimerkiksi työmarkkinoilla, voi tulla helposti siihen johtopäätökseen, että vastakkainasettelu on voimakkaampi kuin aikoihin. Käynnissä on jatkuvien konfliktien aika.

Punavihreän vasemmiston tulevaisuuden pelikirjan kannalta Jungnerin valinta on loikkaus arveluttavaan suuntaan. Viime aikoina on puhuttu paljon Ruotsin mallin mukaisen punavihreän koalition muodostamisesta haastamaan porvaripuolueiden eriarvoistavaa politiikkaa.  Hämmästyttävää kyllä, myös vihreiden leiristä on otettu varovaisia aloitteita tähän suuntaan. Europarlamentaarikko Satu Hassi ehti jo ehti jo kannustamaan puoluettaan punavihreän vaaliallianssin tekoon. Myös puheenjohtaja Anni Sinnemäki puhui yhteistyöstä SDP:n kanssa. Mutta missä joukkueessa pelaavat demarit?

Jatketaan vielä vähän taloudesta, Kreikasta ja kriiseistä. Otsikon lausahdus on mukaelma eräästä valtionvarainministeri Jyrki Kataisen lempihokemista. Se liittyy julkisten palveluiden yksityistämiseen, joka on Kataisen mielestä fiksumpaa ja halvempaa kuin “rahan kasaaminen vanhojen rakenteiden päälle”. Tämäkin väite on toki vääräksi todistettu.

Viime viikkojen tapahtumien myötä tällainen retoriikka on muuttumassa kiusallisen ironiseksi Kataisen kannalta. Nyt rahaa kaadetaan Jyrkin johdolla finanssisijoittajien ja pankkien taskuun, vanhojen ja tuhoisiksi osoittautuneiden rakenteiden päälle. Massit menevät sille järjestelmälle, joka pikavoittojen toivossa syyti rahaa mm. Kreikalle ja ajautui korvia myöten keltaiseen nesteeseen. Nyt tämä järjestelmä pelastetaan veronmaksajien rahoilla. Taas tarvitaan sitä ihan oikean lisäarvon tuottajaa, kun leikkirahabisnekset ovat menneet niin sanotusti vituralleen.

Tietysti valtionvarainministeri esikuntineen ja hallituskumppaneineen on viimeiseen asti vältellyt pankkituki -sanan käyttöä, lähinnä siihen viime laman takia aiheellisesti liittyvien negatiivisten konnotaatioiden takia. Tuolloinhan pankkituki aiheutti tuhansien terveiden yritysten kaatumisen ja kymmeniä, jos ei satoja tuhansia henkilökohtaisia tragedioita.

Edellisen laman kasinopelurit ja uhkapelin mahdollistaneet poliitikot eivät ole vieläkään joutuneet oikeasti vastuuseen tekemisistään. Mielenkiintoista on nähdä miten asiassa käy tällä kertaa.

Uusimman kriisin tapauksessa vastikkeettomalla pankkituella kyetään vain siirtämään kuplan puhkeaminen myöhempään ajankohtaan. Tämä siksi, että konkreettiset toimenpiteet, joilla vastaava tilanne estetään tulevaisuudessa, loistavat poissaolollaan.

Aiotaanko finanssisektoria ja pankkeja laittaa sitten kuriin ollenkaan? Kataiselta ei ole tullut yhtään todellista esitystä finanssialan keinottelijoiden suitsimiseksi. Valtionvarainministeri on keskittynyt lähinnä protektionismin vastustamiseen – esimerkiksi suomalaisen hallintarekisterilainsäädännön muuttamista löysempään suuntaan on kaikessa hiljaisuudessa jatkettu.

Kokoomuksen avioliitto finanssisektorin kanssa estää tietysti toimenpiteet tiukemman sääntelyn aikaansaamiseksi, joten kädettömyys asian suhteen ei pitäisi yllättää ketään. Finanssikapitalismin pöhötauti ei ole kokoomukselle seuraus virheellisistä poliittisista valinnoista, vaan pikemminkin evoluutiota muistuttava jatkumo, jolle ei muka voida tehdä mitään. Välttämättömyysoppi nostaa taas päätään.

Yleinen mielipide vaatii kuitenkin muutosta ja tiukempaa säätelyä. Elämme erikoisia aikoja, sillä usea aikaisemmin varsin kritiikittömästi nykymuotoista turbokapitalismia ylistänyt taho on ainakin puheiden tasolla valmis pistämään keinottelijat kuriin.

Keinoista ei ole pulaa. Esimerkiksi Frédéric Lourdon on esittänyt kirjassaan kuusi periaatetta ja yhdeksän ehdotusta finanssikriiseistä eroon pääsemiseksi. Niihin kuuluvat muun muassa puuttuminen kannustimiin, pörssejä ylläpitävien yhtiöiden kansallistaminen ja vakavaraisuussääntelyn piiriin kuulumattomien toimijoiden (eli veroparatiisien pöytälaatikkoyhtiöiden) sulkeminen ulos Euroopan rahoitusmarkkinoilta. Tämänkaltaiset uudistusehdotukset ovat radikaaleja, mutta tarpeellisia mikäli uuden kuplan muodostuminen halutaan todella estää.

Oikealta ajetaan kuitenkin toisenlaista muutosta tämän kriisin seurauksena. Kreikan talousromahduksen laajuuden alkaessa selvitä, myös Suomessa on ryhdytty pelottelemaan ihmisiä helleenien kohtalolla ja työstämään ilmapiiriä myönteisemmäksi struktuurimuutoksille, jotka vievät toiseen suuntaan. Niitä ovat veronalennukset ja julkisen sektorin alasajo palveluiden yksityistämisten kautta. Tie, joka on itse asiassa nykyistä huomattavasti kalliimpi valtiontaloudelle ja sen tulevaisuudelle. Esimerkiksi valtionvarainministeriössä aiemmin toiminut Jukka Pekkarinen ehti jo varoittaa Suomea Kreikan tiestä, mikäli julkisia menoja ei leikata ja kokonaisveroaste pidetään ennallaan. Tätä ennen pää on ehditty jo avata lehdistössä ja eduskunnan istuntosalissa.

Naomi Klein on todennut osuvasti, että paras ajoitus esimerkiksi radikaaleille markkinareformeille on sijoittaa ne suuren shokin jälkeiseen tilaan. Shokit pehmittävät yhteiskuntia hyväksymään kaikki muutokset kerralla.

Euroopan taloudessa shokkidoktriinia on jo hyödynnetty muun muassa Unkarin tapauksessa. Unkarissa talous ajautui romahduspisteeseen jo syksyllä 2008 finanssikriisin ensimmäisessä aallossa. Maa teki tilanteen korjaamiseksi rahoitussopimuksen IMF:n ja EU:n kanssa. Sopimuksessa edellytettiin kululeikkauksia ja muutoksia, joiden tavoitteena ovat julkisen sektorin supistaminen ja veronkevennykset. 

Ei ole mitään syytä epäillä etteikö painostus näihin mittaviin friedmanilaisiin uudistuksiin valtiontaloudessa tule jatkossa kasvamaan entisestään. Uusliberalismin isä Milton Friedman totesi itsekin aikoinaan, että vain kriisit mahdollistavat todellisen muutoksen. Nyt kysymys on siitä, millaista muutosta haluamme. Vaihtoehtoja on olemassa.