Kirjoitus on julkaistu Kalevan Lukijan sivulla 22.6.2010.

Oulun ja Lapin kokoomusnuorten Toni Onatsu ja Samu Seppänen esittivät Kalevassa 14.6. rautateiden henkilöliikenteen avaamista kilpailulle. Kirjoittajien mielestä taloudellinen tehokkuus ja palvelun laatu paranisi kilpailun myötä. Arvio horjahtaa kuitenkin pahemman kerran sivuraiteille.

Kilpailun avaamiseen liittyvät kustannussäästöt ovat lähinnä myytti, josta ei ole esitetty vedenpitävää todistusaineistoa. Esimerkiksi yksikään yksityinen firma ei tule raideliikenteeseen tekemään tappiota kaatamalla rahaa rataverkon kunnostamiseen. Tämä työ jää joka tapauksessa julkisen sektorin hoidettavaksi myös jatkossa.

Taloudellisesti kannattavaa junaliikennettä löytyy Suomessa lähinnä pääkaupunkiseudun lähiliikenteestä ja muutamilta ruuhka-Suomen reiteiltä. Kilpailun avaamisen myötä saatava lisätehokkuus tarkoittaisikin sitä, että lisäarvo otettaisiin joko heikentämällä palvelun laatua, nostamalla lippujen hintoja tai leikkaamalla työntekijöiden palkoista. Eivät yksityiset firmat pyrkisi mukaan rautatiebisnekseen hyvää hyvyyttään, vaan tahkotakseen rahaa.

Tällä hetkellä VR vastaa valtakunnan laajuisesti rautateiden henkilöliikenteen kattavuudesta ja palveluista. Kilpailun avaamisen ja yhtiön mahdollisen pilkkomisen jälkeen mikään taho ei enää vastaisi näistä asioista. Seurauksena olisivat palvelun tason heikentyminen ja kaluston kunnon laskeminen. Tämä ilmiö on nähtävissä, kun tarkastellaan esimerkiksi pääkaupunkiseudun kilpailutettua bussiliikennettä.

Rautatieliikenteen ongelmien likasankoa on turha kaataa yksin VR:n niskaan. Suurimmat syyt viimeaikojen ongelmiin johtuvat pääosin ratojen huonosta kunnosta ja kapasiteetin puutteesta. Tämän toteavat myös Onatsu ja Seppänen. Kirjoituksessa mainitut routavauriot ja muut ongelmat korjataan lisäämällä julkista rahoitusta.

Tarvitaan pitkäjänteisiä valtion investointeja rataverkkoon. Tämän hetken tilanne tällä osa-alueella on täysin kestämätön. Edes elintärkeä Oulu-Seinäjoki -hanke ei etene puutteellisen rahoituksen vuoksi. Kuvaavaa on se, että VR on joutunut laittamaan omia rahojaan rataosuuden korjaushankkeeseen.

Kilpailun avaaminen ei lisää junaliikenteen kapasiteettiä. Mikäli nykyisellä rataverkolla operoi jatkossa useampi toimija, liikenteen sujuvuuteen liittyvät ongelmat tulevat lisääntymään. Kun liikenteestä vastaa yksi toimija, kalustoon ja henkilöstöön liittyvät edut ovat kiistattomia.

Rautatieliikenne on yhteiskunnan tärkeä peruspalvelu, joka tulee järjestää koko maan kattavasti ja laadukkaasti. Uskomme, että henkilöliikenne on viisainta järjestää nykymuotoisena. Palvelun laatua ja uusia innovaatioita, kuten joustavaa hinnoittelua, voidaan parhaiten kehittää tällä tavalla.

Jaakko Alavuotunki, kansanedustajan avustaja, Oulun kaupungin varavaltuutettu (vas.)

Olli Kohonen, Pohjois-Pohjanmaan Vasemmiston toiminnanjohtaja

Olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa shokkidoktriinista, joka mahdollistaa radikaalit yhteiskunnalliset uudistukset kriisin uhan varjolla. Samassa yhteydessä on puhuttu siitä, kuinka pankkien ja sijoittajien leikkirahatalouden aiheuttamaa talouskriisiä käytetään keppihevosena julkisen talouden ja verokertymän alas ajamisessa. Sontalastia kaadetaan siis suunnitelmallisesti syyttömien niskaan.

Vyörytys jatkui tällä viikolla, kun liikemies Björn Wahlroos esitti näkemyksiään verotuksesta ja talouskriisistä Financial Times -lehdessä. Eilen julkisuuteen tulleet kommentit herättivät tuttuun tapaan runsaasti porua. Wahlroosin rooli kotimaan mediassa on suhteettoman suuri: kun Nalle The Great puhuu, niin kansa kuuntelee – ihan sama minkälaisia aivopieruja tupsahtelee ilmoille.

Tällä kertaa Wahlroos oli sitä mieltä, että ”rikkinäisiä perheitä” ei tulisi tukea verovaroin. En tiedä minkälaista lopullista ratkaisua Nalle on suunnitellut esimerkiksi sille viiteryhmälle, jossa olen itse kasvanut eli ajoittain työttömyydestä kärsineiden/kärsivien yksinhuoltajaperheiden kasvateille. Voimme vain arvailla.

Wahlroosin esittämissä kommenteissa kiinnostavinta eivät kuitenkaan ole nämä raikkaat 30-lukulaiset sosiaalidarwinistiset tuulahdukset. Uskomattominta on oikeastaan se, että Wahlroosin mielestä talouskriisiä ovat vauhdittaneet liiallinen verotus ja ”eurooppalainen sosiaalinen malli”.

Todellisuudessa pankkien täysin holtiton lainananto ja todellisesta lisäarvosta irrotetut mielikuvitukselliset sijoitusinstrumentit ovat suurimpia syyllisiä koko kriisin takana. Tuottoa tässä pähkähullussa pelissä kasvattaakseen pankkien oli pakko jotenkin irrottautua 8 prosentin vakavaraisuusvaatimuksista.

Hätiin tulivat instrumentit, joiden avulla lainoja voitiin paketoida ja poistaa ulos, jonka jälkeen uusien lainojen ulosmyynti oli (ja on edelleen, koska systeemiin ei ole tehty muutoksia) jälleen mahdollista. Näin syntyy kupla, joka poksahtaa ajan myötä. Toki toimintaan liittyy myös muita toimijoita ja elementtejä, mutta tässä kuvio näin yksinkertaistettuna.

Pankkiirina Wahlroos tietää tämän kuvion varmasti aivan hyvin, mutta ei tietenkään halua paskoa omaan pesäänsä, joten syyttävä sormi on ohjattava osoittamaan jonnekin muualle.

Vyörytys sai jatkoa heti samana päivänä, kun Wahlroosin tukeman kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen esitteli omat visionsa verotuksen uudistamiseksi – tai pikemminkin porvarihallituksen tekemien uudistusten jatkamiseksi. Katainen ilmoitti sisällöltään muuten varsin ohueksi jääneessä kirjoituksessaan haluavansa myös jatkossa keventää verotusta.

Valtion verokertymä on tällä hetkellä vuositasolla noin 30 miljardin kokoluokkaa. Tästä potista on Kataisen johdolla jo leikattu pois arvioista riippuen 6,5–8 miljardia erilaisin toimenpitein, joista merkittävimmät ovat olleet suurituloisia hyödyttävät verohelpotukset ja suuria yrityksiä hyödyttävä Kela-maksun poisto. Jokainen voi itse laskea kuinka paljon Kela-maksun poisto hyödyttää vaikkapa alle 10 henkeä työllistäviä yrityksiä (palkkakulut x n. 0,02).

Viimeksi mainittu oli silmänkääntötemppu parhaasta päästä, sillä suuryritykset ovat jatkaneet taantumassa työntekijöiden joukkoirtisanomisia ja samalla jakaneet miljoonaluokan osingot omistajilleen. Kyseessä oli siis epäsuora tulonsiirto kaikkein rikkaimmalle kansanosalle.

Katainen ei tietenkään puhu ääneen veronkevennysten seurauksista. Jos näin massiivista verokertymän alasajoa jatketaan, palveluiden ja perusinfrastruktuurin tilanne pahenee entisestään. Silloin leikataan.

Mistä näitä veronkevennysdogmeja sitten oikein tulee? Vastaus saatiin tänään, kun kansainvälinen valuuttarahasto IMF tuli julkisuuteen leikkauslistoineen. Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi IMF:n esittävän Suomelle miljardiluokan leikkauksia julkiseen talouteen ja samaan aikaan – kuinka ollakaan – veronkevennyksiä. Samaa esitti siis myös valtionvarainministeri, tosin naminamiin paketoituna.

Sopii kysyä, onko tämä edes enää mikään uutinen? Onko IMF tai toinen nykytalouden luonnonlakeina pidettyjä uskonkappaleita suoltava OECD koskaan esittänyt minkäänlaisia muita vaihtoehtoja millekään maalle, riippumatta talouden rakenteesta tai ongelmien syistä?

Olemme jälleen tilanteessa, jossa meille esitetään yksi mahdollinen vaihtoehto ainoana sellaisena. Miettikääpä sitä.

Tämä blogi jää nyt pienelle tauolle jalkapallon MM-turnauksen takia. Sillä välin kannattaa seurata Kansan Uutisten kisablogia osoitteessa: http://www.kansanuutiset.fi/blogit/ajankohtaista.

PS. Futiskolumniarkisto on myös päivitetty. Sitä pääsee lukemaan täällä. Jutut löytyvät myös Kansan Uutisten verkkosivuilta.

SDP valitsi hetki sitten uudeksi puoluesihteerikseen Yleisradion entisen toimitusjohtajan Mikael Jungnerin. Jungner on kiistelty ja karismaattinen mediapersoona, joka tulee menemään heittämällä läpi ensi vuoden eduskuntavaaleissa.

Demareiden kannalta valinnalla lienee muitakin positiivisia vaikutuksia. Nykyisin politiikka on nimittäin enenevässä määrin mielikuvilla ja naamagallerioilla pelaamista. Substanssit ovat jäämässä yhä pahemmin paitsioon, kun puolueet pyrkivät paketoimaan omat todelliset tavoitteensa naminami-jargonilla. Se voittaa, jolla on cooleimmat julkimot ja siisteimmät mainokset. Näissä vesissä Jungnerin kaltainen mediapeluri viihtyy kuin kotonaan.

Suureksi poliittiseksi visionääriksi Jungnerista ei kuitenkaan ole. Valinnan myötä demarit ajautuvat yhä kauemmaksi vasemmistosta ja omista juuristaan. Tuore puoluesihteeri vieraili viime viikolla Ruben Stillerin vetämässä Pressiklubi-ohjelmassa ja ilmoitti muun muassa, että “poliitikkoja ei pitäisi valita heidän mielipiteittensä vuoksi, sillä esimerkiksi mielipide ydinvoimasta ei kerro ihmisen arvoista mitään”. Jungner haluaisi siis kuoria politiikasta politiikan pois. Lisää jungnerilaisesta “uusoptimismista” voi lukea HS:n Anu Silfverbergin mainiosta kirjoituksesta.

Jungner jaksaa toistaa myös Bob Helsingin kokoomukselle keksimää hokemaa siitä, että vastakkainasettelu oikeiston ja vasemmiston välillä on muka ohi. Todellisuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää. Jos on vähänkään jaksanut seurata tämän kevään tapahtumia esimerkiksi työmarkkinoilla, voi tulla helposti siihen johtopäätökseen, että vastakkainasettelu on voimakkaampi kuin aikoihin. Käynnissä on jatkuvien konfliktien aika.

Punavihreän vasemmiston tulevaisuuden pelikirjan kannalta Jungnerin valinta on loikkaus arveluttavaan suuntaan. Viime aikoina on puhuttu paljon Ruotsin mallin mukaisen punavihreän koalition muodostamisesta haastamaan porvaripuolueiden eriarvoistavaa politiikkaa.  Hämmästyttävää kyllä, myös vihreiden leiristä on otettu varovaisia aloitteita tähän suuntaan. Europarlamentaarikko Satu Hassi ehti jo ehti jo kannustamaan puoluettaan punavihreän vaaliallianssin tekoon. Myös puheenjohtaja Anni Sinnemäki puhui yhteistyöstä SDP:n kanssa. Mutta missä joukkueessa pelaavat demarit?

Jatketaan vielä vähän taloudesta, Kreikasta ja kriiseistä. Otsikon lausahdus on mukaelma eräästä valtionvarainministeri Jyrki Kataisen lempihokemista. Se liittyy julkisten palveluiden yksityistämiseen, joka on Kataisen mielestä fiksumpaa ja halvempaa kuin “rahan kasaaminen vanhojen rakenteiden päälle”. Tämäkin väite on toki vääräksi todistettu.

Viime viikkojen tapahtumien myötä tällainen retoriikka on muuttumassa kiusallisen ironiseksi Kataisen kannalta. Nyt rahaa kaadetaan Jyrkin johdolla finanssisijoittajien ja pankkien taskuun, vanhojen ja tuhoisiksi osoittautuneiden rakenteiden päälle. Massit menevät sille järjestelmälle, joka pikavoittojen toivossa syyti rahaa mm. Kreikalle ja ajautui korvia myöten keltaiseen nesteeseen. Nyt tämä järjestelmä pelastetaan veronmaksajien rahoilla. Taas tarvitaan sitä ihan oikean lisäarvon tuottajaa, kun leikkirahabisnekset ovat menneet niin sanotusti vituralleen.

Tietysti valtionvarainministeri esikuntineen ja hallituskumppaneineen on viimeiseen asti vältellyt pankkituki -sanan käyttöä, lähinnä siihen viime laman takia aiheellisesti liittyvien negatiivisten konnotaatioiden takia. Tuolloinhan pankkituki aiheutti tuhansien terveiden yritysten kaatumisen ja kymmeniä, jos ei satoja tuhansia henkilökohtaisia tragedioita.

Edellisen laman kasinopelurit ja uhkapelin mahdollistaneet poliitikot eivät ole vieläkään joutuneet oikeasti vastuuseen tekemisistään. Mielenkiintoista on nähdä miten asiassa käy tällä kertaa.

Uusimman kriisin tapauksessa vastikkeettomalla pankkituella kyetään vain siirtämään kuplan puhkeaminen myöhempään ajankohtaan. Tämä siksi, että konkreettiset toimenpiteet, joilla vastaava tilanne estetään tulevaisuudessa, loistavat poissaolollaan.

Aiotaanko finanssisektoria ja pankkeja laittaa sitten kuriin ollenkaan? Kataiselta ei ole tullut yhtään todellista esitystä finanssialan keinottelijoiden suitsimiseksi. Valtionvarainministeri on keskittynyt lähinnä protektionismin vastustamiseen – esimerkiksi suomalaisen hallintarekisterilainsäädännön muuttamista löysempään suuntaan on kaikessa hiljaisuudessa jatkettu.

Kokoomuksen avioliitto finanssisektorin kanssa estää tietysti toimenpiteet tiukemman sääntelyn aikaansaamiseksi, joten kädettömyys asian suhteen ei pitäisi yllättää ketään. Finanssikapitalismin pöhötauti ei ole kokoomukselle seuraus virheellisistä poliittisista valinnoista, vaan pikemminkin evoluutiota muistuttava jatkumo, jolle ei muka voida tehdä mitään. Välttämättömyysoppi nostaa taas päätään.

Yleinen mielipide vaatii kuitenkin muutosta ja tiukempaa säätelyä. Elämme erikoisia aikoja, sillä usea aikaisemmin varsin kritiikittömästi nykymuotoista turbokapitalismia ylistänyt taho on ainakin puheiden tasolla valmis pistämään keinottelijat kuriin.

Keinoista ei ole pulaa. Esimerkiksi Frédéric Lourdon on esittänyt kirjassaan kuusi periaatetta ja yhdeksän ehdotusta finanssikriiseistä eroon pääsemiseksi. Niihin kuuluvat muun muassa puuttuminen kannustimiin, pörssejä ylläpitävien yhtiöiden kansallistaminen ja vakavaraisuussääntelyn piiriin kuulumattomien toimijoiden (eli veroparatiisien pöytälaatikkoyhtiöiden) sulkeminen ulos Euroopan rahoitusmarkkinoilta. Tämänkaltaiset uudistusehdotukset ovat radikaaleja, mutta tarpeellisia mikäli uuden kuplan muodostuminen halutaan todella estää.

Oikealta ajetaan kuitenkin toisenlaista muutosta tämän kriisin seurauksena. Kreikan talousromahduksen laajuuden alkaessa selvitä, myös Suomessa on ryhdytty pelottelemaan ihmisiä helleenien kohtalolla ja työstämään ilmapiiriä myönteisemmäksi struktuurimuutoksille, jotka vievät toiseen suuntaan. Niitä ovat veronalennukset ja julkisen sektorin alasajo palveluiden yksityistämisten kautta. Tie, joka on itse asiassa nykyistä huomattavasti kalliimpi valtiontaloudelle ja sen tulevaisuudelle. Esimerkiksi valtionvarainministeriössä aiemmin toiminut Jukka Pekkarinen ehti jo varoittaa Suomea Kreikan tiestä, mikäli julkisia menoja ei leikata ja kokonaisveroaste pidetään ennallaan. Tätä ennen pää on ehditty jo avata lehdistössä ja eduskunnan istuntosalissa.

Naomi Klein on todennut osuvasti, että paras ajoitus esimerkiksi radikaaleille markkinareformeille on sijoittaa ne suuren shokin jälkeiseen tilaan. Shokit pehmittävät yhteiskuntia hyväksymään kaikki muutokset kerralla.

Euroopan taloudessa shokkidoktriinia on jo hyödynnetty muun muassa Unkarin tapauksessa. Unkarissa talous ajautui romahduspisteeseen jo syksyllä 2008 finanssikriisin ensimmäisessä aallossa. Maa teki tilanteen korjaamiseksi rahoitussopimuksen IMF:n ja EU:n kanssa. Sopimuksessa edellytettiin kululeikkauksia ja muutoksia, joiden tavoitteena ovat julkisen sektorin supistaminen ja veronkevennykset. 

Ei ole mitään syytä epäillä etteikö painostus näihin mittaviin friedmanilaisiin uudistuksiin valtiontaloudessa tule jatkossa kasvamaan entisestään. Uusliberalismin isä Milton Friedman totesi itsekin aikoinaan, että vain kriisit mahdollistavat todellisen muutoksen. Nyt kysymys on siitä, millaista muutosta haluamme. Vaihtoehtoja on olemassa.

It ain’t over ‘til the fat lady sings. Maailmaa järisyttäneen finanssikriisin laskua maksetaan vielä pitkään. Tällä hetkellä johdannaistalouden aiheuttaman talouslaman jälkimainingit rapauttavat kansantalouksia konkurssin partaalle. Islannin tarinan tuntevat kaikki. Uusin potilas on Kreikka, joka joutui kerjuulle ja vain muiden EU-maiden myöntämä jättilaina voi pelastaa sen täydelliseltä romahdukselta. Toki Kreikan pulmat ovat monisyisiä, mutta huomattavaa on, että julkisen talouden ongelmat ovat lähes poikkeuksetta seuranneet suuria finanssikriisejä.

Seuraavaksi putoamisvaarassa ovat arvioiden mukaan nyrjähtänyttä nuorallatanssia jo nyt käyvät Espanja ja Portugali. Yhden kansantalouden kaatuminen johtaa mitä ilmeisimmin dominoefektiin, joten tilanteesta on syytä olla huolissaan myös Suomessa. Tilanne on oikeasti vakava, jos tässäkin blogissa useasti sivuttu talousguru Paul Krugman on jo piiloutumassa pöydän alle.

Viimeistään on käynyt selväksi, että pelkkä rikkaruohojen kitkeminen finanssikapitalismin lihansyöjäkasvin juurelta ei enää riitä. Tulevaisuuden kriisit voidaan estää vain puuttumalla spekulaatioihin ja johdannaisiin perustuvan talouden perusrakenteisiin ja ottamalla käyttöön voimakkaampi reformiapparaatti.

Tämä oli eräs lopputulemista eilisessä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän, Eduskunnan Attacin ja Into-kustannuksen järjestämässä finanssisäätelyseminaarissa. Tapahtuman keskustelunherättäjänä toimi ranskalaisen taloustieteilijän Frédéric Lordonin uunituore teos Rahamyllyt kuriin – kuinka vapautua finanssikriiseistä. Lordon ennakoi teoksessaan valuuttarahastoja ja finanssikapitalismia koskevia suunnanmuutoksia, joiden tavoitteena on suitsia riskeihin ja spekulaatioihin perustuvaa varjotaloutta.

Åbo Akademissa vaikuttava taloustieteilijä Christer Lindholm kertoi seminaarissa finanssitalouden suuresta kuplasta. Lindholmin mukaan koko maailman bruttokansantuote oli toissa vuonna noin 61 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Johdannaismarkkinoiden arvo tähän verrattuna on noin kymmenkertainen, eli arviolta 600 biljoonaa. Rahoitusmarkkinat ovat siis kasvaneet aivan liian suuriksi rooliinsa ja riskinhallinnan mahdollisuuksiin nähden.

Miksi näin on sitten tapahtunut? Lindholmin mukaan taustalla on monia tekijöitä. 1970-luvun puolivälissä alkanut rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen johti pääoman vapautumiseen ja uusien mielikuvituksellisten rahoitusinstrumenttien syntyyn. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä tuloerojen kasvu nopeutui ja useassa maassa alettiin tehdä järjestelmällisesti suurituloisia suosivia veroratkaisuja. Myös Suomessa ongelma on samanlainen, pääoma- ja palkkatulojen verotuksen suhde on tällä hetkellä aivan poskellaan. Verotuksen vinoutuman takia suurituloiset pystyvät painamaan veroprosenttinsa hyvin alas pääomaverotuksen avulla.

Verotuksen epätasapainoisuuden takia markkinoille on vapautunut suuri määrä uutta pääomaa, joka on lisännyt rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden epäsuhtaa. Pieni- ja keskituloisen eurot menevät nimittäin pääosin kulutukseen (keskituloisella arviolta 85-90% nettotuloista), kun taas rikkaamman ”ylijäämä” kulkeutuu usein sijoituksiin ja sieltä pikavoittoja hakevien rahastojen kautta mukaan rahoitusmarkkinoiden spekulatiivisiin peleihin.

Lindholmin arvio IMF:n ja EU:n johdolla suunnitteilla olevien sääntelytoimien tehokkuudesta oli varsin pessimistinen. Hänen mukaansa niin kauan, kun reaalitalouden ja rahoitusmarkkinoiden välillä vallitsee näin valtava epäsuhta (10:1 siis tällä hetkellä), minkäänlaiset sääntelytoimet tai valvonta eivät pysty estämään esimerkiksi valuuttakeinottelua. Ne ovat toki hyödyllisiä sinänsä, mutta uuden kriisin muodostumista niillä ei kyetä estämään.

Finanssialan toimijoiden keskuudessa suhtaudutaan tietysti nyrpeästi kaikenlaisiin merkittäviin sääntely- ja reformiehdotuksiin. Vaikka taloudessa vallitseva epäsuhta myönnetään myös finanssisektorilla (rasti seinään), mihinkään todellisiin muutoksiin ei siellä olla valmiita. Tämä kävi selväksi tilaisuudessa puhuneen Finanssialan keskusliiton edustajan puheenvuoroista. ”Sääntelytsunami” ja liiketoiminnan rajoitteet nähdään finanssisektorilla enemmän uhkana kuin mahdollisuutena järkeistää toimintaa ja hillitä poskettomiin riskeihin perustavaa spekulatiivista sijoittamista.

Suomen Attacia seminaarissa edustanut tutkija Lauri Holappa yhtyi Lindholmin näkemyksiin sellaisten reformien tarpeellisuudesta, jotka muuttavat yhteiskunnallista valtajärjestelmää. Holappa muistutti Bretton-Woods -järjestelmän purkamisen vaikutuksista. 70-luvulta alkaneet uudistukset palauttivat käytäntöön ennen toista maailmansotaa käytössä olleen järjestelmän, joka tuotti nimenomaan finanssialalle suurempia voittoja. Reaalitalouden kustannuksella.

Holapan mielestä transaktioveroilla, valuutanvaihtoveroilla ja solidaarisuusrahastoilla ei kyetä muuttamaan finanssikapitalismin perusrakenteita. Holappa puhui toimijoiden moraalikadosta, jolla ei voi kuitenkaan selittää kuplien syntymistä. Ongelma on siis finanssikapitalistisen järjestelmän perustavanlaatuisessa luonteessa. Don’t hate the player, hate the game.

Mitä tälle valtavalle ongelmalle tulisi sitten tehdä? On ensinnäkin välttämätöntä tehdä radikaaleja muutoksia sekä vertikaaliseen (pienituloiset-suurituloiset) että funktionaaliseen (palkkatulot-pääomatulot) tulonjakoon. Lisäksi tarvitaan (valtiojohtoista) investointien ohjaamista kepin ja porkkanoiden avulla reaalitalouteen, kuten esimerkiksi vihreään talouteen. Ongelmana tässä on se, että reaalitalouteen tehtävät investoinnit ovat todella pitkän tähtäimen projekteja, joista saatava tuotto on kotiutettavissa vasta vuosien päästä. Rahoitusmarkkinoilta saatavat pikavoitot houkuttelevat sijoittajia enemmän ja voilá: ympyrä sulkeutuu. Jos tätä suuntaa ei kyetä muuttamaan, uuden kuplan syntyminen ja sen puhkeaminen on vain ajan kysymys.

Unkarissa pidettiin parlamenttivaalit viime viikonloppuna. Aiheestakin epäsuosioon joutuneet, kahdeksan vuotta hallitusvastuussa olleet sosialistit kokivat vaaleissa murskatappion. Oikeistolainen Fidesz nousi pääministeripuolueeksi napaten peräti 53 prosenttia kaikista äänistä. Oikeistopuhuria vahvisti vaaleissa se, että fasistinen Jobbik-puolue pääsi ensi kertaa parlamenttiin keräten hurjan 17 prosentin äänisaaliin ja 26 parlamenttipaikkaa. Jobbikin menestys tietää kovia aikoja Unkarin vähemmistöryhmille.

Ex-pääministeri Ferenc Gyurcsányn johtaman sosialistipuolueen alamäki alkoi jo syksyllä 2006, kun julkisuuteen putkahti nauha, jossa Gyurcsány myönsi valehdelleensa maan taloustilanteesta kansalle. Pääministeri käytti äänitteellä alatyylistä kieltä ja arvosteli oman hallituksensa toimia jyrkästi.

Gyurcsány kieltäytyi eroamasta seuranneesta valtavasta skandaalista huolimatta ja Budapestissä nähtiin syksyn mittaan useita mielenosoituksia, joista osa äityi väkivaltaisiksi mellakoiksi asti.  Kuuluisin tapahtuma näki päivänvalon lokakuussa 2006, kun mielenosoittajat anastivat Unkarin kansannousun 50-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä panssarivaunun ja ajelivat sillä poliisirivistöjä päin.

Olin tuona syksynä lähellä myrskyn silmää. Vietin muutaman kuukauden Budapestissä työskennellen harjoittelijana eräässä budapestiläisessä elokuvayhtiössä, joka järjesti kaupungissa Anifest4-nimistä animaatioelokuvafestivaalia.

Asuin aivan Budapestin keskustassa Pestin puolella, Erzsébetvárosin alueella. Mellakoista muistuttivat tuolloin lähinnä kaduilla ajoittain leijaillut kyynelkaasu ja paikallisten ystävieni varoitukset mellakkapoliisin rajuista otteista, joiden kohteeksi saattaisi joutua täysin sivullinenkin, jos sattuisi liikkumaan väärään aikaan väärässä paikassa.

Kaupunki oli kuitenkin pääosin turvallinen ja sympaattinenkin omalla tavallaan. Fasismi oli tuohon aikaan näkyvä ilmiö lähinnä jalkapallo-otteluissa, joita kiersin katsomassa syksyn mittaan. Budapestissä niin Kispest-Honvédin, Újpestin kuin erityisesti Ferencvárosin otteluissa liehuivat haka- ja nuoliristiliput.

Äärioikeiston musertava voitto on jatkumoa kolmen ja puolen vuoden takaisille tapahtumille. Populismille on nyt tilausta, sillä maan talous on täysin kuralla ja työttömyyslukemat ovat räjähtäneet käsiin. 90-luvulla käynnistyneen turbokapitalismin myötä tuloerot ovat maassa revähtäneet käsittämättömiin mittasuhteisiin ja finanssikriisin iskettyä tilanne on pahentunut entisestään. Unkari joutuikin syksyllä 2008 tekemään rahoitussopimuksen IMF:n ja EU:n kanssa. Annetut ohjeet ovat tiukat ja tulevaisuudessa maan on käytännössä pakko harjoittaa friedmanilaista, uusliberalistista talouspolitiikkaa eli leikata rajusti julkisia menoja ja paradoksaalista kyllä, laskea samalla veroja.

Vallitsevasta epätoivosta huolimatta Jobbikin kaltaisen, avoimesti muun muassa homoja, juutalaisia ja romaneja vihaavan puolueen menestys tuntuu käsittämättömältä. Kaiken kukkuraksi myös Fideszillä on oma vahva ääri(kristillis)konservatiivinen siipensä, joten vaalitulos tarkoittaa joka tapauksessa kovia aikoja maan vähemmistöille. Yksinkertaisen enemmistön vaalivoiton myötä saaneesta puolueesta on jo vaadittu rekisteröidyn parisuhteen myös samaa sukupuolta oleville mahdollistavan uuden lain mitätöintiä.

Seksuaalivähemmistöjen ohella myös romanien tilanne Unkarissa on muuttumassa katastrofaaliseksi. Olen siis kerrankin samaa mieltä Paavo Lipposen kanssa, joka vaati EU:lta välittömiä toimia vähemmistöjen aseman turvaamiseksi niin Unkarissa kuin Romaniassakin. Lipponen puhui huhtikuun alussa Romanit ja holokausti -seminaarissa. Pätkän puheenvuorosta voi kuunnella ranneliike.net -sivustolta.

Jobbikin vaalimenestys on sementoimassa äärioikeistolaisen, väkivaltaan pohjautuvan mallin yleisesti hyväksytyksi toimintatavaksi Unkarissa. Puolueen lähellä toimii fasistinen Unkarin kaarti, eräänlainen puolisotilaallinen militia, jonka toiminta on suunnattu erityisesti romaneja vastaan. Ryhmässä ihaillaan avoimesti toisen maailmansodan aikaista antisemitististä ja kansallissosialistista Nuoliristi-puoluetta ja sen järjestämät näyttävät marssit ja sotilaallinen pukeutuminen liippaavat läheltä natsiaikojen esikuvansa tyyliä.

Romaneja on kaartin toimesta peloteltu ja myös murhattu. Viime vuosina kaarti on harjoittanut silmitöntä väkivaltaa myös seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Pride-kulkueita on terrorisoitu kivi- ja kananmunasateilla. Baareja on poltettu ja toissa vuonna kaarti valmisteli Molotovin cocktailein suoritettavaa hyökkäystä Budapestin kulkuetta vastaan.

Vuosituhannen vaihteessa pienen joukon toimesta perustettu Jobbik radikalisoitui Unkarin EU-jäsenyyden myötä vuonna 2003. Jobbik alkoi systemaattisesti kerätä ja levittää propagandan muotoon puettuja tietoja romanien tekemistä varkauksista ja muista rikoksista (muistuttaa muuten hyvin paljon hommafoorumilta tuttua toimintatapaa). Myöhemmin toimintaa laajennettiin väkivaltaisiin hyökkäyksiin.

Myös antisemitismi on ollut jo pitkään olennainen osa Jobbikin ideologiaa. Erilaiset salaliittoteoriat ovat hyvin suosittuja. Jobbik on muun muassa esittänyt, että Israel on ostamassa haltuunsa koko Unkarin – maatilkku kerrallaan. Saksan kieltä taitavat voivat lukea antisemitismistä ja yleensäkin unkarilaisesta äärioikeistosta Pusztarangerin blogista. Suosittelen.

Tulevaisuuden suuntaa on tässä vaiheessa hankala ennustaa tarkemmin. Rasismin ja fasismin nousun kannalta ratkaisevaa on se, päästetäänkö Jobbikia mukaan Fideszin johtamaan hallitukseen. Giganttisia talousongelmia ei hurjan määrän vaalilupauksia tehnyt Fideszkään pysty hetkessä ratkaisemaan, joten on hyvin mahdollista, että tilanne kääntyy heti seuraavissa vaaleissa päälaelleen.

Moni arvio on tässä vaiheessa hyvin pessimistinen. Talouden alamäen jyrkentyessä ääriliikkeiden nousu voi jatkua. Pallo on jäämässä EU:n käsiin, sillä rajuja sivuvaikutuksia tuottava talouden matokuuri ei voi olla ainoa toimenpide Unkarin suhteen. Nyt tarvitaan ihmisoikeuksia ja demokratiaa vahvistavaa kehitystä.

Mieleen nousee väistämättä EU:n vastatoimien kohteeksi joutunut itävaltalainen populisti Jörg Haider, joka on kaikesta vastenmielisyydestään huolimatta täysin kuoropoika Jobbikin avoimesti fasististen politiikkojen rinnalla. Itävallassa Haiderin vapauspuolueen hallitusvastuu johti EU-boikottiin. Miten toimitaan Unkarin tapauksessa, jos Jobbik nousee hallitukseen?

Maaliskuussa vietettiin YK:n rasismin vastaista toimintaviikkoa. Tärkeä teemaviikko ei olisi voinut sattua osuvampaan paikkaan. Alkuvuodesta on uutisoitu niin maahanmuuttoministeri Astrid Thorsiin kohdistuneista tappouhkauksista, erään verkkosivuston lahtauslistoista kuin maahanmuuttotutkijoihin kohdistuneista uhkailuviesteistä. Nämä uutiset täydentävät keskustelupalstat täyttävistä rasistisista viesteistä alkaneen kuvion. Kyse ei ole siis enää mistään IKL-larppaajien tai esimerkiksi edesmenneen ”valtakunnanjohtaja” Pekka Siitoimen toteuttamasta huumori-ilmiöstä. Halventavasta ja syrjivästä alatyylin kielenkäytöstä sekä uhkailuista on tullut valitettavasti arkipäivää Suomessa.

Mitä rasismi sitten on? Miten se määritellään? Yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan rasismi on ihmisen ulkoisiin ominaisuuksiin, kuten ihonväriin tai syntyperään liittyvää syrjintää ja demonisointia.

Rasisti tuomitsee ihmisen etukäteen joidenkin ominaisuuksien, ei tekojen perusteella. Viimeksi mainittu tekijä erottaa rasistin demokraattisen oikeusvaltion periaatteista. Rasistille tuomitsemiseen riittää erilainen ihonväri, uskonto tai muu ominaisuus.

Erilaisuuteen liittyvät ennakkoluulot eivät ole rasismia. Usein ne ovat varsin luonnollisia pelkoja, jotka liittyvät kulttuurien välisiin kohtaamistilanteisiin. Vaarallisille vesille siirrytään siinä vaiheessa, kun näistä ennakkoluuloista kehittyy yleinen toimintamalli arkipäivän elämään. Arkipäivän rasismissa pelätään ja vihataan erilaisuutta. Kaikkein vaarallisin tilanne muodostuu silloin, kun ennakkoluulojen pohjalta syntynyttä rasistista ajattelu- ja toimintamallia aletaan käyttää politiikan välineenä.

Edellisen kerran rasismi oli vastaavalla tavalla yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä 1990-luvulla, kun sosiaalisia ongelmia luonut talouslama kärjisti tunnelmia Suomessa. Joensuun natsiongelma oli tuolloin laajamittaisin julkisuutta saanut keissi. Natsiskinijoukko vainosi ja pahoinpiteli ulkomaalaistaustaisia ihmisiä ja tehtaili myös sarjan muunlaisia rikoksia. Myös itäisessä Helsingissä tapahtui, kun lyömäasein varustautuneet kymmenet skinit riehuivat Kontulassa keväällä 1997.

Oulua terrorisoi samoihin aikoihin pilottitakkisten nuorten uusnatsien jengi. Tilanne kärjistyi vuosikymmenen puolivälissä useisiin väkivaltaisiin yhteenottoihin. Kulminaatiopiste saavutettiin vuonna 1995, kun uusnatsiporukoihin kuulunut nuori mies puukotti 15-vuotiaan oululaispojan hengiltä nuorison suosimassa diskossa. Tapaus oli traaginen ja monta elämää tuhoutui kerralla. Vuosikymmenen loppuun tultaessa tilanne kaikeksi onneksi rauhoittui. Suomalaisen Antifan rauhanomaisella toiminnalla oli tässä suuri myönteinen vaikutus. Antifan historiasta voi lukea lisää Juhani Lohikosken Vasemmistonuorten siirtolaiskampanjalle tuottamasta erinomaisesta kirjoituksesta “Kun rasismin vastustaminen oli muotia”.

Rasismi on viidessätoista vuodessa muuttanut muotoaan. Rasismin nousu ei näy onneksi (vielä) kaduilla, diskoissa tai ravintoloissa. Se näkyy enimmäkseen internetin keskustelupalstoilla, ihmisten sähköposteissa ja puhelimitse tapahtuvana häiriköintinä. Se näkyy ad hominem -tason argumentointina, jossa asiasta puhumisen sijasta demonisoidaan kokonaisia ihmisryhmiä ihonvärin tai poliittisen taustan perusteella sekä uhkaillaan ja leimataan yksittäisiä henkilöitä. Samaan aikaan rasismi on salonkikelpoistettu keksimällä erilaisia kiertoilmaisuja.

Rasismin nousussa ja tiettyjen ryhmien leimaamisessa huolestuttavinta on jo maassa olevien ja tänne juurtuneiden vähemmistöryhmien asema. Miten vähemmistöille käy esimerkiksi jo muutenkin haastavan työllistymisen kanssa, jos ilmapiiri muuttuu nykyisestä vieläkin syrjivämmäksi maassamme?

Kuvio muistuttaa kuitenkin edellisen laman aikaista toimintaa siinä mielessä, että jälleen kerran pienituloisia, päähän potkittuja ja köyhiä ollaan usuttamassa toistensa kimppuun sen sijaan että vaadittaisiin oikeasti parannuksia esimerkiksi sosiaaliturvaan, koulutukseen ja työelämän ehtoihin. Ja että tehtäisiin oikeasti duunia näiden asioiden parantamiseksi.

Toinen yhdistävä tekijä aiempaan rasismiaaltoon on se, että ulkomaalaisten ja ulkomaalaistaustaisten ohella maalitauluina ovat myös kotimaiset viholliset, ”vihervasemmistolaiset mokuttajat” -ryhmä, johon kuuluvat käytännössä kaikki muut kuin tunnustukselliset ”maahanmuuttokriitikot”.

Luen tällä hetkellä Juha Siltalan teosta Sisällissodan psykohistoria, jossa käydään laajasti läpi kansalaissodan ajan propagandaa ja viholliskuvien rakentamista puolin ja toisin. Rasistisessa retoriikassa viholliskuvan luominen muistuttaa pahimmillaan sisällissodan aikaista meininkiä. Ulkomaalaisten, väärän väristen ja väärää uskontoa tunnustavien uhka on rasistien visioissa apokalyptinen ja sen torjumiseksi tarjotaan hulluimmissa visioissa puhdistusta, joka ulottuu koskemaan myös väärin ajattelevia suomalaisia ”mokuttajia”.

Mihin vihapuheella sitten pyritään? Rasismilla ratsastavat oikeistopopulistit pyrkivät tietysti valtaan – ja kukapa ei politiikan tantereilla pyrkisi. Kiinnostavampi kysymys lieneekin, mitä näitä ihmisiä äänestävä hyötyy? Minkälaisia asioita äänestäjien mandaatilla tultaisiin pylvästalossa ajamaan?

Populisteista eiralainen muinaisslaavin tutkija Jussi Halla-Aho on ilmoittanut ajavansa maahanmuuton rajoittamista ja aseharrastajien asiaa. NRA-henkisen käsiaseoikeuden puolustaminen näyttäisi olevan sydämen asia kaikille näille samanhenkisille ehdokkaille. Nämä kaksi aihetta ovat kuuminta hottia ja muita kuin näitä aiheita käsitteleviä kannanottoja on vaikea löytää. Niinpä. Kuuleeko joku muukin tyhjien tynnyreiden kolinan?

Muutos2011-liikkeen hahmoista moni kannattaa ”jokainen pärjätkööt omillaan” -politiikkaa, jossa on vahva sosiaalidarwinistinen painotus. Heikkojen annetaan sortua vahvojen porskuttaessa eteenpäin. Esimerkiksi ”itseaiheutettuja” sairauksia, kuten alkoholismia tai huumeongelmaa ei hoidettaisi lainkaan. Näitä argumentteja löytyy esimerkiksi Hommawatchin Kysy Päälliköltä Muutoksesta -ketjusta.

Minkä takia pienituloisen kannattaisi äänestää rasistia/oikeistopopulistia, jos viestin todellinen sisältö on tämä?

Pienituloisten etua ajetaan parhaiten, kun yhteiskunnassa pyritään järjestelmällisesti parantamaan pienimpiä (ja nimenomaan vastikkeettomia) sosiaalietuuksia, huolehtimaan oikeudenmukaisesta tulonjaosta ja pitämään huolta siitä, että työntekijöiden oikeuksia ei poljeta.

Tasa-arvoisen, maksuttoman koulutuksen, terveydenhuollon, päivähoidon ja muiden yhteiskunnan perustoimintojen pitää myös kuulua tavoitteisiin. Ymmärtämäni perusteella oikean laidan rasismilla ratsastavat poliitikot eivät ole näistä asioista juurikaan kiinnostuneita. Mielestäni asia, joka kannattaa muistaa jatkossa.

Lopuksi on syytä pohtia tulevaisuuden kuvioita. Miten tästä eteenpäin? Voiko Suomeenkin syntyä esimerkiksi Iso-Britannian National Frontin tai ruotsalaisten uusnatsien kaltainen liike, joka muuttaa rasismin aika ajoin sanoista myös teoiksi tuhopolttojen ja väkivaltaisuuksien avulla (osa uhkauksista on jo tätä tasoa) vai riittääkö laitaoikeistolle muutama puhuva pää kaupunginvaltuustoissa eli toimiminen parlamentarismin pelisäännöin?

Tilanne voi tietysti kärjistyä, jos oikeistopopulistit saavat laajempaa kannatusta. Halla-ahon viljelemä profetia palavista ghetoista voi toteutua, jos rasismin lietsonta jatkuu ja se tuodaan kaduille 90-luvun tapaan.

Syvempiä kuiluja muodostuisi myös varmasti, jos kansalaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin tehtäisiin erillisklausuuleja rasistien ehdottamalla tavalla esimerkiksi syntyperän perusteella.

Itse toivon, että mahdollisimman moni meistä ymmärtää pian, että rasismia politiikan välineenä käyttävät ihmiset eivät pyri ratkaisemaan ongelmia, vaan luomaan niitä lisää. Olen kuitenkin toistaiseksi aika luottavainen sen suhteen, että kansan syvissä riveissä ymmärretään mistä on oikeasti kysymys.

Aiheeseen palataan varmasti vielä myöhemmin tässä blogissa…sillä välin toivon rauhallista pääsiäisviikonloppua kaikille!

Politiikassa puhutaan usein kaksilla vankkureilla ajamisesta. Termillä tarkoitetaan tilannetta, jossa tehdään yhtä ja puhutaan toista. Viimeisin osuva esimerkki tästä oli vihreiden toiminta Lex Nokia -asiassa. Puolue kannatti yksityisyydensuojaa ja perustuslaillisia oikeuksia räikeästi rikkovaa lakia säilyttääkseen asemansa hallituksessa. Samaan aikaan puolueen muutamalle tunnetulle kasvolle annettiin lupa kritisoida lakia julkisesti ja asettua näkyvästi sitä vastaan. Ryhmän enemmistön piti kuitenkin varmistaa lain läpimeno äänestämällä sen puolesta tai vaihtoehtoisesti tyhjää. Suunnitelma onnistui täydellisesti. Ainakaan vihreiden kannatukseen kyyninen kaksilla vankkureilla kaahailu ei ole juuri vaikuttanut. 

Vankkurianalogia on tullut jälleen ajankohtaiseksi tällä viikolla kykypuolue kokoomuksen sompaillessa yliopistojen lukukausimaksuasiassa niin erikoisella tavalla, että heikompaa hirvittää. Opetusministeri Henna Virkkunen ehti jo 18.2. kyselytunnilla kiistää lukukausimaksujen suunnittelun. Suora lainaus: “Mitään suunnitelmia siis siitä, että suomalaisille oltaisiin tuomassa lukukausimaksuja, ei hallituksen piirissä ole.”

Vesi ei Vantaanjoessa ehtinyt kuitenkaan kovin montaa päivää virrata, kun ministerin oma työryhmä tuli julkisuuteen esityksellä, jonka mukaan kaikille opiskelijoille tulisi tonnin lukuvuosimaksu.

Virkkunen itse kiirehti kiistämään suunnitelmat tuoreeltaan Verkkouutisissa. Tässä näytelmässä kyse on siis joko siitä, että ministeri on täysin pihalla itse asettamansa työryhmän toiminnasta tai kylmäverisestä päin naamaa valehtelusta. Tuota viimeistä sanaa ei tietenkään saisi politiikan pöytätapojen mukaisesti lausahtaa ääneen, joten puhutaan sitten vaikkapa muunnellusta totuudesta.

Oli miten oli, asia ei kaunistelemalla miksikään muutu. Hallitus jatkaa kokoomuksen johdolla koulutuspolitiikan alasajoa yliopistolain viitoittamalla tiellä. Julkista rahaa kaadetaan Aalto-yliopistoon rekkalasteittain ja samaan aikaan maakuntayliopistoissa käynnistetään yt-neuvotteluja talousongelmien painaessa päälle. Oulu oli ensimmäinen ja jatkoa on seurannut tai sitä seuraa Itä-Suomessa, Jyväskylässä, Turussa…lista on/tulee olemaan surullista luettavaa.

Lukukausimaksut ovat yksi sivujuonne tässä prosessissa, jossa bisnesoppeja ajetaan voimalla sisään yliopistomaailmaan. Jos suomalaisen tasapuolisen korkeakoulutuksen ja laadukkaan tutkimuksen tulevaisuus kiinnostaa vähänkään, kannattaa pohtia tarkkaan kenen laariin ääni sujahtaa ensi vuoden eduskuntavaaleissa. 

Lässytetäänpä myrskyisän talvilauantain kunniaksi hieman kevyemmästä aiheesta. Olen kuulunut viimeiset kaksi ja puoli vuotta Kansan Uutisten vakiovihjetiimiin. Palstaa julkaistaan perjantaisin KU:n Viikkolehdessä. Vihjeiden laatimisvuoro osuu kohdalleni joka toinen viikko. Viikon vakiokierroksen ohella palstalla ruoditaan jalkapalloon liittyviä ilmiöitä ja spekuloidaan eri sarjojen ja cup-kilpailuiden mahdollisia menestyjiä ja antisankareita. Arkisto omista kirjoituksistani löytyy täältä (myös etusivun futista näpäyttämällä pääsee arkistoon).

Kollegoiden kanssa olemme useasti pohtineet jonkinlaisen vertailun tekemistä vihjeiden osumaprosenteista. Vakiokirjoittajista Pasi Palmu ja vierailevista tähdistä Elina Vainikainen ovat kertaalleen osuneet vihjeillään napakymppiin löydettyään kaikkiin kohteisiin oikeat merkit. Mitään kattavaa vertailua vihjeiden osumisesta ei ole tähän päivään mennessä kuitenkaan tehty.

Vakioveikkaus on varsin perinteikäs vedonlyöntipeli. Se on Veikkauksen ensimmäinen pelimuoto, joka on kuulunut viikon kattaukseen jo vuodesta 1940 lähtien. Itselleni lauantaivakio on ollut eräänlainen viikonlopun rituaali jo pitkään. Päivän pelejä on mielenkiintoisempaa seurata, jos on arvioinut joukkueiden menestysmahdollisuuksia hieman tarkemmin ennen avauspotkua. 

Mitään isoja summia en vedonlyöntiin sijoita, osaksi johtuen kehnohkosta menestyksestä. Voitto-odotukset eivät ole nykyään järin huimat, kuten alempaa löytyvistä tilastoista voi tarkistaa. Useimmiten viikon rivi on 7 vaihtomerkin harava, jossa paras tulos on vähintään -1 osuneista kohteista.

Olin viime vuoden lopulla mukana vakioveikkauksen SM-skabassa. Menestys ei ollut kaksista (20 857 kilpailijan joukossa olin sijalla 5792.). SM-kisan tilastojen myötä innostuin kuitenkin rakentamaan pientä statistiikkapakettia KU:n palstalle tehtyjen vihjeideni osumisesta.

KU:n palstalla heitetään joka viikko sisään 16 euron arvoinen rivi, jossa on 7 varmaa ja 6 osittain vaihdeltua (kaksi merkkiä) kohdetta. Vuosina 2007–09 tein palstalle vihjerivin yhteensä 63 kertaa. Osumaprosentti ei ole ollut järin kaksinen. Kolmeatoista tai edes kahtatoista oikein ei ole ollut kertaakaan.

2007-2009 (yhteensä 63 riviä):
11 oikein: 4 kpl
10 oikein: 3 kpl
9 oikein: 18 kpl
8 oikein: 14 kpl
7 oikein: 6 kpl 
6 oikein: 10 kpl
5 oikein: 6 kpl
4 oikein: 1 kpl
2 oikein: 1 kpl

Rahaa on riveillä tullut tähän mennessä yhteensä 79 euroa (suurin potti kierroksen 52/2009 48,30 euroa), joten aika rankasti ollaan tappiolla.

Joku (esim. kotiväki) voisi kysellä, että onko vakioveikkauksen harrastamisessa oikeastaan mitään järkeä, varsinkaan tällaisilla palautusprosenteilla. Toki pikavoittojen kannalta mielekkäämpää olisi etsiä ylikertoimia ja lyödä vetoa suuremmilla panoksilla pienemmästä määrästä kohteita. Toinen vaihtoehto on tietysti säästää rahat johonkin järkevämpään.

Vakioveikkauksen hurma pohjautuu mahdollisuuteen hakea loton tapaan suurta pottia pienellä rahalla. Ero lottoon on siinä, että vakiossa tarvitaan asiantuntemusta sekä kykyä arvioida muiden pelaajien tekemiä vääriä ratkaisuja (peliprosenttien tarkastelu).

Vaikka useimpina lauantai-iltoina vakiokuponki lentääkin pikavauhtia lehtiroskikseen noin kello seitsemän paikkeilla, toivo suurvoitosta elää yhä. Reissurahat vaikkapa Uuden-Kaledonian kierrokseen saattavat järjestyä jo tänään. Tai sitten ei. Siitäkin huolimatta: leuka rintaan ja kohti uusia vakioveikkauspettymyksiä! Pään hakkaaminen mäntyyn kasvattaa.

Juttelin alkuviikosta erään ydinvoiman kannattajan kanssa ydinvoiman lisärakentamisen työllistävästä vaikutuksesta. Voimaloiden rakentaminen tuo kuulemma rutkasti lisää työpaikkoja Suomeen. Olkiluodon hankkeessa ei ole kuitenkaan näin käynyt. Rakennusliiton puheenjohtaja Kyösti Suokas kertoi Helsingin Sanomissa 31.1.2010 seuraavaa:

“Olkiluoto on ollut meille täydellinen pettymys. Siellä on ollut alle sata suomalaista rakentajaa. Meidän asiantuntijoiden näkemys on se, että tänne on kärrätty ulkomailta hirveän paljon halpatyövoimaa tekemään tehotonta työtä.”

Työmaalla on ollut yli 4 000 työntekijää tähän mennessä. Suomalaisia heistä on ollut siis 2,5 prosenttia. Jos olisin MTV3:n urheiluankkuri Mika Saukkonen, toteaisin tähän, että ”miettikääpä sitä”.

Olkiluoto 3 on saavuttanut kyseenalaista kunniaa myös tähtitieteellisiksi nousseiden kustannusten vuoksi. Maailman kaikkien aikojen kalliimpien rakennushankkeiden TOP-lista on samaan aikaan sekä koomista että järkyttävää luettavaa:

1. Kansainvälinen avaruusasema ISS (157 mrd. $, arvioitu valmistuminen 2011)
2. Itaipun pato, Brasilia/Paraguay (27 mrd. $, valmistunut 1984)
3. Kolmen solan pato, Kiina (25 mrd. $, arvioitu valmistuminen 2011)
4. Gerald R. Ford -luokan lentotukialus, USA (8,1 mrd. $ / kappale)
5. Alaskan öljyputki, USA (8 mrd. $, valmistunut 1977)
6. Olkiluoto 3 -ydinvoimala, Suomi (tällä hetkellä 7,8 mrd. $, arvioitu valmistuminen ???)
7. Kansainvälinen fuusiokoevoimala ITER, USA/EU/Kiina ym. (6,5 mrd. $, arvioitu valmistuminen 2016)
8. New Bay Bridge, San Francisco & Oakland, USA (6,3 mrd. $, arvioitu valmistuminen 2013)
9. Hiukkaskiihdytin, Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN (6 mrd. $, valmistunut 2008)
10. Juutinrauman silta, Tanska/Ruotsi (6 mrd. $, valmistunut 2000)

Bubblin’ under:

12. Avaruusasema MIR, Venäjä (4,3 mrd. $, valmistunut 1996)
18. Avaruussukkula, USA (1,7 mrd. $ / kappale)
23. Maailman korkein pilvenpiirtäjä Burj Khalifa, Dubai (1,3 mrd. $, valmistunut 2010)

Olkiluoto 3:een tähän mennessä poltetuilla rahoilla olisi siis voinut rakentaa vaikkapa kuusi kappaletta 828 metrin korkuista pilvenpiirtäjää á la Burj Khalifa. Kaiken huipuksi tämän hetken sijoitus listalla on heitetty varmasti alakanttiin, sillä massia palaa vielä muutama miljardi lisää tulevina vuosina. Öljyputket ja lentotukialukset jäänevät siis tällä listalla ydinvoimalahankkeemme taakse jo ensi vuoden aikana. Miettikääpä sitä.