Eräs politiikan kuumista perunoista on viime aikoina ollut keskustelu eläkeiän nostosta. Joka tuutissa hoettu mantra on seuraava: väestömme ikääntyy ja heikentyvän huoltosuhteen vuoksi jokaisen on tehtävä enemmän ja pitempään töitä, jotta kasvavat sosiaalimenot kyetään hoitamaan.

Aihe kiinnostaa tietysti lähes jokaista kansalaista, koska sillä on vaikutusta kaikkien tulevaisuuteen. Asiasta on väännetty netin keskustelupalstoilla, sosiaalisissa medioissa ja kahvipöydissä väsymättä jo pitkään.

Uusin käänne julkisessa keskustelussa nähtiin viime viikolla, kun elinkeinoelämän edustajat vaativat eläkeiän nostoa 70 vuoteen. Raju vaatimus tyrmättiin oikeutetusti työntekijäjärjestöjen toimesta.

Kyseessä on toki ongelma, johon on syytä löytää ratkaisu. Olisi kuitenkin älyllisesti rehellistä tuoda edes ripaus realismia mukaan keskusteluun. Itseni kaltaiselta valkokaulusduunarilta työnteko saattaa hyvinkin onnistua vielä 70-vuotiaana, jos terveyttä ja motivaatiota piisaa. On kuitenkin täysin utopistista kuvitella, että raskaan fyysisen työn tekijät, kuten vaikkapa rakennusduunarit ja palomiehet jatkaisivat työuriaan lähellekään näitä lukemia. Tämä mustavalkoisuus ja työelämän monimuotoisuuden ymmärtämättömyys on häirinnyt keskustelussa jo pitkään.

Ihan silkalla maalaisjärjellä ajateltuna eläkeikäkysymykseen on olemassa kaksi fiksua ratkaisua. Ensimmäiseksi yhteiskunnassa on huolehdittava siitä, että työtä riittää kaikille halukkaille. On paradoksaalista, että EK ja oikeistopuolueet vaativat suu vaahdossa työurien pidentämistä ja samaan aikaan suuryritykset ja valtion tuottavuusohjelma potkivat ihmisiä kilometritehtaalle ympäri Suomen.

Nyt yt-neuvotteluissa lempataan vanhimmat työntekijät ensimmäisinä pihalle. Monessa tapauksessa työhaluja riittäisi, mutta duunia ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Porvarihallituksen suorittamat työllisyysmäärärahojen leikkaukset pahentavat tätä ongelmaa. Eläkeiät eivät koskaan nouse, jos yhä useampi ihminen putoaa kokonaan työelämän ulkopuolelle.

Toinen asia, johon tulisi puuttua, on työhyvinvointi. Jos työolot ovat siedettävät, työssä myös viihdytään nykyistä pidempään. Tarvitaan työntekijälähtöisiä joustoja. Tähän asti jousto-sanaa on käytetty lähinnä silloin, kun työntekijän oikeuksia on poljettu jonkin väitetyn ulkoisen välttämättömyyden vuoksi. Joustoja voivat kuitenkin olla myös työajan jakaminen, panostukset työntekijöiden jaksamiseen ja työehtojen kehittäminen työntekijälähtöisesti. Tähän puututtiin myös Vasemmistoliiton puoluehallituksessa viime viikonloppuna (lue kannari tästä).

Tarvitsemme siis jousto-sanan renessanssin, myönteisten tekojen kautta. Nykyisellä stressitasolla harva jaksaa edes kuusikymppiseksi. Jos ei jaksa, motivaatio ja työteho ovat nollissa ja aamulla hatuttaa mennä töihin. Työstressi aiheuttaa myös sosiaalisia ongelmia.

Oikeistoparadokseja on nähty myös työurien toisessa päässä eli opiskelijan asemaa koskevassa keskustelussa. Opintotukea ei sidottu puheista huolimatta vieläkään indeksiin, joten monen opiskelijan osana on edelleen käydä töissä opintojen ohella - tilanne, joka satavarmasti pitkittää valmistumista.

Työurakysymyksen kannalta olisikin tärkeää, että EK:ssa ja hallituksessa tehtäisiin vihdoin selkeä arvovalinta opiskelijoiden tilanteen suhteen. Minusta ei ole rehellistä vaatia nopeampaa valmistumista korkeakouluista ja samalla vaalia opiskelijoista muodostuvaa pätkätyöreserviä tyrmäämällä opiskelijoiden etuuksien parantamista tavoittelevat uudistukset. Molempia ei voi saada, vaikka sitä nykyisellä raivokkaalla keppilinjalla yritetäänkin.

Sekä työurien että opiskelijoiden sosiaalisen aseman kannalta fiksuinta olisi laittaa opiskelijoiden perusturva kuntoon tukia parantamalla. Tällöin moni kykenisi keskittymään opintoihin täysipainoisesti.

Helsingin Club Libertéssä järjestetään tänään ¡Olé romani! -tilaisuus. Etelä-Suomen Vasemmistonuorten järjestämässä tapahtumassa keskustellaan Euroopan ja Suomen romaneiden kohtaamasta syrjinnästä.

Vaikutan nykyisin enenevässä määrin Oulun suunnalla, joten nämä kemut jäävät valitettavasti väliin. Suosittelen kuitenkin paikalle menemistä, mikäli asia kiinnostaa ja Helsingissä päin palloilee tänä iltana.

Romaneista ja heidän oikeuksistaan on käyty keskustelua viime aikoina lähinnä kerjäämiseen liittyen. Suomessa joukko oikeistopolitiikkoja on närkästynyt maamme pääkaupungissa laillisesti majailevien, lähinnä Romaniasta ja Bulgariasta kotoisin olevien, romanitaustaisten EU-kansalaisten kerjäämisestä.

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (kok) on ilmoittanut kaupunkia piinaavan kerjäläisvitsauksen olevan niin suuri ongelma, että nämä ihmiset tulisi häätää kokonaan maisemista. Tämä ei tietenkään ole mahdollista nykylainsäädännön puitteissa, sillä vapaa liikkuvuus on EU-kansalaisten oikeus varallisuudesta riippumatta.

Kävin heinäkuussa lyhyellä matkalla Roomassa, jossa kerjääminen on varsin arkipäiväistä toimintaa. Rooma on paradoksien kaupunki monessa mielessä. Pietarinkirkon täysin yli hilseen menevästä loistosta aarrekammioineen ei tarvinnut kävellä kuin muutama kortteli nähdäkseen hampaattomia mummoja ja jalattomia sotaveteraaneja pyytämässä kolikkoa kadunkulmassa.

Moni parempiosainen paikallinen koki velvollisuudekseen avustaa köyhempiä muutamalla lantilla, mikäli tätä palvelusta tultiin pyytämään. Kyseessä on tavallaan maan tapa ja myös osaltaan uskonnollinen velvollisuus. Köyhää tulee auttaa.

Italia on tietysti uskontonsa, sosiaaliturvansa ja monen muunkin asian osalta täysin erilainen valtio Suomeen verrattuna. Näin on myös esimerkiksi Unkari, jossa asuessa oli vaikeaa törmäämättä kerjäläisyyteen ja roskalavoilta ruokaa tai myyntiin kelpaavaa tavaraa etsineiden romanien köyhyyteen lähes päivittäin. Unkarissa ja monessa muussa itäisen Euroopan maassa tilanne on ihmisoikeuksien osalta katastrofaalinen, kuten kirjoittelin jo aiemmin tässä merkinnässä.

Köyhyys ja kurjuus ovat siis todellisuutta nykypäivän Euroopassa varsinkin syrjittyjen kansanryhmien osalta.

Palasin parahiksi kotimaahan keskelle kerjäläiskeskustelua, jossa äänekkäimmin mylvivät halpahintaiseen populismiin sortuneet yksilöt, kuten kokoomuksen Ben Zyskowicz.

En tiedä, onko joku kansallispukuinen kaatanut Zyskowiczin karpalomehun Strindbergin terassilla vai mistä nyt on kyse, mutta muualla Euroopassa kokemani perusteella minun on hyvin vaikea pitää esimerkiksi Helsingin kerjäläistilannetta jotenkin häiritsevänä jokapäiväisen kaupungilla liikkumisen kannalta. Stadissa itäeurooppalaiset kerjäläiset istuvat useimmiten hiljaa ja nöyränä.

Helsingin torit, puistot ja aukiot ovat varsinkin kesäisin täynnä kännissä meuhkaavia ordääjiä, joista on ohikulkijoille ja yksityisomaisuudelle varmasti tuhat kertaa enemmän häiriötä kuin rauhallisesta kerjäläisestä.

Samalla tavalla enemmän häiriöitä ihmisten liikkumiselle aiheuttavat varmasti erilaiset feissarit tai vaikkapa Kampin keskuksessa itselleen asiakkaita kärttävät myyntimiehet. Oikeusoppineet ovatkin jo todenneet lakiesityksen sisältävän suuria ongelmia juuri sallitun ja kielletyn kerjäämisen määrittelyssä, puhumattakaan lain syrjivästä luonteesta.

Kerjääminen ei oikeasti loukkaa kenenkään perusoikeuksia. Häiritsevään käyttäytymiseen voi poliisi puuttua julkisilla paikoilla jo olemassa olevan lainsäädännön puitteissa - oli kyse sitten kerjäläisestä tai vaikkapa ostarilla möykkäävästä kantasuomalaisesta alkoholistista. Häiritsevän toiminnan kitkemiseen ei siis tarvita erillistä, uutta lakia, joka kohdistuu vain tiettyyn ihmisryhmään.

Tästä ei pääosin kokoomuspäättäjien ajamassa lakimuutoksessa olekaan kysymys. Kyse on pikemminkin siitä, että tietyt tahot haluavat ummistaa silmänsä kasvavalta eriarvoisuudelta, joka on yhtä lailla kotimainen kuin eurooppalainenkin ongelma. Ben Z:n ja kumppaneiden mielestä tämä ongelma poistuu, jos se siivotaan katukuvasta pois. Jos ongelma ei näy, niin sitä ei olemassa eikä sitä tarvitse ratkaista.

Väistyneen, vaalirahajunailuissa ryvettyneen pääministerimme Matti Vanhasen taannoiset kommentit olivat samaa sarjaa kokoomuslaisen populismin kanssa. Vanhasen mielestä joillekin ihmisille epämiellyttäviä tunteita herättävä kansanryhmä poistuu kuvioista, jos ihmiset eivät anna kerjäläisille rahaa. (Muistuttaa muuten hieman Björn Wahlroosin kommentteja köyhien perheiden suhteen).

Koko jutun pihvi on olemassa olevien faktojen perusteella täysin toisenlainen. Kysymys on eurooppalaisista ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta. Nämä ovat huomattavasti suurempia kysymyksiä kuin kerjäämisen suomalaisille pukumiehille aiheuttama mielipaha.

Eriarvoisuuden siemenet on kylvetty syvälle maanosan historiaan ja valitettavasti kuilu kasvaa koko ajan. Olisi syytä kysyä, miten Suomi ja Euroopan Unioni aikovat toimia romanien ihmis -ja perusoikeuksien toteutumiseksi koko Euroopan alueella. Romanit ovat EU-kansalaisia siinä missä muutkin ja heitä tulee koskea samat kansalaisoikeudet kuin ketä tahansa muutakin ihmisryhmää.

Kyse on siis köyhyydestä ja syrjinnästä sekä siitä miten nämä ongelmat ratkaistaan. Toinen vaihtoehto on puuttua seurauksiin jo esitettyyn, populistiseen tyyliin ja lakaista ongelmat maton alle. Samalla logiikalla voidaan Suomesta kieltää myös esimerkiksi tulipalot, liikenneonnettomuudet ja psyykkiset ongelmat. Kaikilla olisi turvallisempaa ja yhteiskunnalle tulisi huomattavia säästöjä. Mutta eihän se taidakaan toimia ihan näin?

PS. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin romanikampanjaan, joka vaatii Suomen hallitukselta tehokkaita toimia niin EU-tasolla kuin kahdenvälisissä suhteissaan Euroopan maihin laajan rakenteellisen syrjinnän lopettamiseksi. Lisätietoa kampanjasta löytyy Amnestyn sivuilta.

Kirjoitus on julkaistu Kalevan Lukijan sivulla 22.6.2010.

Oulun ja Lapin kokoomusnuorten Toni Onatsu ja Samu Seppänen esittivät Kalevassa 14.6. rautateiden henkilöliikenteen avaamista kilpailulle. Kirjoittajien mielestä taloudellinen tehokkuus ja palvelun laatu paranisi kilpailun myötä. Arvio horjahtaa kuitenkin pahemman kerran sivuraiteille.

Kilpailun avaamiseen liittyvät kustannussäästöt ovat lähinnä myytti, josta ei ole esitetty vedenpitävää todistusaineistoa. Esimerkiksi yksikään yksityinen firma ei tule raideliikenteeseen tekemään tappiota kaatamalla rahaa rataverkon kunnostamiseen. Tämä työ jää joka tapauksessa julkisen sektorin hoidettavaksi myös jatkossa.

Taloudellisesti kannattavaa junaliikennettä löytyy Suomessa lähinnä pääkaupunkiseudun lähiliikenteestä ja muutamilta ruuhka-Suomen reiteiltä. Kilpailun avaamisen myötä saatava lisätehokkuus tarkoittaisikin sitä, että lisäarvo otettaisiin joko heikentämällä palvelun laatua, nostamalla lippujen hintoja tai leikkaamalla työntekijöiden palkoista. Eivät yksityiset firmat pyrkisi mukaan rautatiebisnekseen hyvää hyvyyttään, vaan tahkotakseen rahaa.

Tällä hetkellä VR vastaa valtakunnan laajuisesti rautateiden henkilöliikenteen kattavuudesta ja palveluista. Kilpailun avaamisen ja yhtiön mahdollisen pilkkomisen jälkeen mikään taho ei enää vastaisi näistä asioista. Seurauksena olisivat palvelun tason heikentyminen ja kaluston kunnon laskeminen. Tämä ilmiö on nähtävissä, kun tarkastellaan esimerkiksi pääkaupunkiseudun kilpailutettua bussiliikennettä.

Rautatieliikenteen ongelmien likasankoa on turha kaataa yksin VR:n niskaan. Suurimmat syyt viimeaikojen ongelmiin johtuvat pääosin ratojen huonosta kunnosta ja kapasiteetin puutteesta. Tämän toteavat myös Onatsu ja Seppänen. Kirjoituksessa mainitut routavauriot ja muut ongelmat korjataan lisäämällä julkista rahoitusta.

Tarvitaan pitkäjänteisiä valtion investointeja rataverkkoon. Tämän hetken tilanne tällä osa-alueella on täysin kestämätön. Edes elintärkeä Oulu-Seinäjoki -hanke ei etene puutteellisen rahoituksen vuoksi. Kuvaavaa on se, että VR on joutunut laittamaan omia rahojaan rataosuuden korjaushankkeeseen.

Kilpailun avaaminen ei lisää junaliikenteen kapasiteettiä. Mikäli nykyisellä rataverkolla operoi jatkossa useampi toimija, liikenteen sujuvuuteen liittyvät ongelmat tulevat lisääntymään. Kun liikenteestä vastaa yksi toimija, kalustoon ja henkilöstöön liittyvät edut ovat kiistattomia.

Rautatieliikenne on yhteiskunnan tärkeä peruspalvelu, joka tulee järjestää koko maan kattavasti ja laadukkaasti. Uskomme, että henkilöliikenne on viisainta järjestää nykymuotoisena. Palvelun laatua ja uusia innovaatioita, kuten joustavaa hinnoittelua, voidaan parhaiten kehittää tällä tavalla.

Jaakko Alavuotunki, kansanedustajan avustaja, Oulun kaupungin varavaltuutettu (vas.)

Olli Kohonen, Pohjois-Pohjanmaan Vasemmiston toiminnanjohtaja

Olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa shokkidoktriinista, joka mahdollistaa radikaalit yhteiskunnalliset uudistukset kriisin uhan varjolla. Samassa yhteydessä on puhuttu siitä, kuinka pankkien ja sijoittajien leikkirahatalouden aiheuttamaa talouskriisiä käytetään keppihevosena julkisen talouden ja verokertymän alas ajamisessa. Sontalastia kaadetaan siis suunnitelmallisesti syyttömien niskaan.

Vyörytys jatkui tällä viikolla, kun liikemies Björn Wahlroos esitti näkemyksiään verotuksesta ja talouskriisistä Financial Times -lehdessä. Eilen julkisuuteen tulleet kommentit herättivät tuttuun tapaan runsaasti porua. Wahlroosin rooli kotimaan mediassa on suhteettoman suuri: kun Nalle The Great puhuu, niin kansa kuuntelee – ihan sama minkälaisia aivopieruja tupsahtelee ilmoille.

Tällä kertaa Wahlroos oli sitä mieltä, että ”rikkinäisiä perheitä” ei tulisi tukea verovaroin. En tiedä minkälaista lopullista ratkaisua Nalle on suunnitellut esimerkiksi sille viiteryhmälle, jossa olen itse kasvanut eli ajoittain työttömyydestä kärsineiden/kärsivien yksinhuoltajaperheiden kasvateille. Voimme vain arvailla.

Wahlroosin esittämissä kommenteissa kiinnostavinta eivät kuitenkaan ole nämä raikkaat 30-lukulaiset sosiaalidarwinistiset tuulahdukset. Uskomattominta on oikeastaan se, että Wahlroosin mielestä talouskriisiä ovat vauhdittaneet liiallinen verotus ja ”eurooppalainen sosiaalinen malli”.

Todellisuudessa pankkien täysin holtiton lainananto ja todellisesta lisäarvosta irrotetut mielikuvitukselliset sijoitusinstrumentit ovat suurimpia syyllisiä koko kriisin takana. Tuottoa tässä pähkähullussa pelissä kasvattaakseen pankkien oli pakko jotenkin irrottautua 8 prosentin vakavaraisuusvaatimuksista.

Hätiin tulivat instrumentit, joiden avulla lainoja voitiin paketoida ja poistaa ulos, jonka jälkeen uusien lainojen ulosmyynti oli (ja on edelleen, koska systeemiin ei ole tehty muutoksia) jälleen mahdollista. Näin syntyy kupla, joka poksahtaa ajan myötä. Toki toimintaan liittyy myös muita toimijoita ja elementtejä, mutta tässä kuvio näin yksinkertaistettuna.

Pankkiirina Wahlroos tietää tämän kuvion varmasti aivan hyvin, mutta ei tietenkään halua paskoa omaan pesäänsä, joten syyttävä sormi on ohjattava osoittamaan jonnekin muualle.

Vyörytys sai jatkoa heti samana päivänä, kun Wahlroosin tukeman kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen esitteli omat visionsa verotuksen uudistamiseksi – tai pikemminkin porvarihallituksen tekemien uudistusten jatkamiseksi. Katainen ilmoitti sisällöltään muuten varsin ohueksi jääneessä kirjoituksessaan haluavansa myös jatkossa keventää verotusta.

Valtion verokertymä on tällä hetkellä vuositasolla noin 30 miljardin kokoluokkaa. Tästä potista on Kataisen johdolla jo leikattu pois arvioista riippuen 6,5–8 miljardia erilaisin toimenpitein, joista merkittävimmät ovat olleet suurituloisia hyödyttävät verohelpotukset ja suuria yrityksiä hyödyttävä Kela-maksun poisto. Jokainen voi itse laskea kuinka paljon Kela-maksun poisto hyödyttää vaikkapa alle 10 henkeä työllistäviä yrityksiä (palkkakulut x n. 0,02).

Viimeksi mainittu oli silmänkääntötemppu parhaasta päästä, sillä suuryritykset ovat jatkaneet taantumassa työntekijöiden joukkoirtisanomisia ja samalla jakaneet miljoonaluokan osingot omistajilleen. Kyseessä oli siis epäsuora tulonsiirto kaikkein rikkaimmalle kansanosalle.

Katainen ei tietenkään puhu ääneen veronkevennysten seurauksista. Jos näin massiivista verokertymän alasajoa jatketaan, palveluiden ja perusinfrastruktuurin tilanne pahenee entisestään. Silloin leikataan.

Mistä näitä veronkevennysdogmeja sitten oikein tulee? Vastaus saatiin tänään, kun kansainvälinen valuuttarahasto IMF tuli julkisuuteen leikkauslistoineen. Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi IMF:n esittävän Suomelle miljardiluokan leikkauksia julkiseen talouteen ja samaan aikaan – kuinka ollakaan – veronkevennyksiä. Samaa esitti siis myös valtionvarainministeri, tosin naminamiin paketoituna.

Sopii kysyä, onko tämä edes enää mikään uutinen? Onko IMF tai toinen nykytalouden luonnonlakeina pidettyjä uskonkappaleita suoltava OECD koskaan esittänyt minkäänlaisia muita vaihtoehtoja millekään maalle, riippumatta talouden rakenteesta tai ongelmien syistä?

Olemme jälleen tilanteessa, jossa meille esitetään yksi mahdollinen vaihtoehto ainoana sellaisena. Miettikääpä sitä.

Tämä blogi jää nyt pienelle tauolle jalkapallon MM-turnauksen takia. Sillä välin kannattaa seurata Kansan Uutisten kisablogia osoitteessa: http://www.kansanuutiset.fi/blogit/ajankohtaista.

PS. Futiskolumniarkisto on myös päivitetty. Sitä pääsee lukemaan täällä. Jutut löytyvät myös Kansan Uutisten verkkosivuilta.

SDP valitsi hetki sitten uudeksi puoluesihteerikseen Yleisradion entisen toimitusjohtajan Mikael Jungnerin. Jungner on kiistelty ja karismaattinen mediapersoona, joka tulee menemään heittämällä läpi ensi vuoden eduskuntavaaleissa.

Demareiden kannalta valinnalla lienee muitakin positiivisia vaikutuksia. Nykyisin politiikka on nimittäin enenevässä määrin mielikuvilla ja naamagallerioilla pelaamista. Substanssit ovat jäämässä yhä pahemmin paitsioon, kun puolueet pyrkivät paketoimaan omat todelliset tavoitteensa naminami-jargonilla. Se voittaa, jolla on cooleimmat julkimot ja siisteimmät mainokset. Näissä vesissä Jungnerin kaltainen mediapeluri viihtyy kuin kotonaan.

Suureksi poliittiseksi visionääriksi Jungnerista ei kuitenkaan ole. Valinnan myötä demarit ajautuvat yhä kauemmaksi vasemmistosta ja omista juuristaan. Tuore puoluesihteeri vieraili viime viikolla Ruben Stillerin vetämässä Pressiklubi-ohjelmassa ja ilmoitti muun muassa, että “poliitikkoja ei pitäisi valita heidän mielipiteittensä vuoksi, sillä esimerkiksi mielipide ydinvoimasta ei kerro ihmisen arvoista mitään”. Jungner haluaisi siis kuoria politiikasta politiikan pois. Lisää jungnerilaisesta “uusoptimismista” voi lukea HS:n Anu Silfverbergin mainiosta kirjoituksesta.

Jungner jaksaa toistaa myös Bob Helsingin kokoomukselle keksimää hokemaa siitä, että vastakkainasettelu oikeiston ja vasemmiston välillä on muka ohi. Todellisuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää. Jos on vähänkään jaksanut seurata tämän kevään tapahtumia esimerkiksi työmarkkinoilla, voi tulla helposti siihen johtopäätökseen, että vastakkainasettelu on voimakkaampi kuin aikoihin. Käynnissä on jatkuvien konfliktien aika.

Punavihreän vasemmiston tulevaisuuden pelikirjan kannalta Jungnerin valinta on loikkaus arveluttavaan suuntaan. Viime aikoina on puhuttu paljon Ruotsin mallin mukaisen punavihreän koalition muodostamisesta haastamaan porvaripuolueiden eriarvoistavaa politiikkaa.  Hämmästyttävää kyllä, myös vihreiden leiristä on otettu varovaisia aloitteita tähän suuntaan. Europarlamentaarikko Satu Hassi ehti jo ehti jo kannustamaan puoluettaan punavihreän vaaliallianssin tekoon. Myös puheenjohtaja Anni Sinnemäki puhui yhteistyöstä SDP:n kanssa. Mutta missä joukkueessa pelaavat demarit?

Unkarissa pidettiin parlamenttivaalit viime viikonloppuna. Aiheestakin epäsuosioon joutuneet, kahdeksan vuotta hallitusvastuussa olleet sosialistit kokivat vaaleissa murskatappion. Oikeistolainen Fidesz nousi pääministeripuolueeksi napaten peräti 53 prosenttia kaikista äänistä. Oikeistopuhuria vahvisti vaaleissa se, että fasistinen Jobbik-puolue pääsi ensi kertaa parlamenttiin keräten hurjan 17 prosentin äänisaaliin ja 26 parlamenttipaikkaa. Jobbikin menestys tietää kovia aikoja Unkarin vähemmistöryhmille.

Ex-pääministeri Ferenc Gyurcsányn johtaman sosialistipuolueen alamäki alkoi jo syksyllä 2006, kun julkisuuteen putkahti nauha, jossa Gyurcsány myönsi valehdelleensa maan taloustilanteesta kansalle. Pääministeri käytti äänitteellä alatyylistä kieltä ja arvosteli oman hallituksensa toimia jyrkästi.

Gyurcsány kieltäytyi eroamasta seuranneesta valtavasta skandaalista huolimatta ja Budapestissä nähtiin syksyn mittaan useita mielenosoituksia, joista osa äityi väkivaltaisiksi mellakoiksi asti.  Kuuluisin tapahtuma näki päivänvalon lokakuussa 2006, kun mielenosoittajat anastivat Unkarin kansannousun 50-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä panssarivaunun ja ajelivat sillä poliisirivistöjä päin.

Olin tuona syksynä lähellä myrskyn silmää. Vietin muutaman kuukauden Budapestissä työskennellen harjoittelijana eräässä budapestiläisessä elokuvayhtiössä, joka järjesti kaupungissa Anifest4-nimistä animaatioelokuvafestivaalia.

Asuin aivan Budapestin keskustassa Pestin puolella, Erzsébetvárosin alueella. Mellakoista muistuttivat tuolloin lähinnä kaduilla ajoittain leijaillut kyynelkaasu ja paikallisten ystävieni varoitukset mellakkapoliisin rajuista otteista, joiden kohteeksi saattaisi joutua täysin sivullinenkin, jos sattuisi liikkumaan väärään aikaan väärässä paikassa.

Kaupunki oli kuitenkin pääosin turvallinen ja sympaattinenkin omalla tavallaan. Fasismi oli tuohon aikaan näkyvä ilmiö lähinnä jalkapallo-otteluissa, joita kiersin katsomassa syksyn mittaan. Budapestissä niin Kispest-Honvédin, Újpestin kuin erityisesti Ferencvárosin otteluissa liehuivat haka- ja nuoliristiliput.

Äärioikeiston musertava voitto on jatkumoa kolmen ja puolen vuoden takaisille tapahtumille. Populismille on nyt tilausta, sillä maan talous on täysin kuralla ja työttömyyslukemat ovat räjähtäneet käsiin. 90-luvulla käynnistyneen turbokapitalismin myötä tuloerot ovat maassa revähtäneet käsittämättömiin mittasuhteisiin ja finanssikriisin iskettyä tilanne on pahentunut entisestään. Unkari joutuikin syksyllä 2008 tekemään rahoitussopimuksen IMF:n ja EU:n kanssa. Annetut ohjeet ovat tiukat ja tulevaisuudessa maan on käytännössä pakko harjoittaa friedmanilaista, uusliberalistista talouspolitiikkaa eli leikata rajusti julkisia menoja ja paradoksaalista kyllä, laskea samalla veroja.

Vallitsevasta epätoivosta huolimatta Jobbikin kaltaisen, avoimesti muun muassa homoja, juutalaisia ja romaneja vihaavan puolueen menestys tuntuu käsittämättömältä. Kaiken kukkuraksi myös Fideszillä on oma vahva ääri(kristillis)konservatiivinen siipensä, joten vaalitulos tarkoittaa joka tapauksessa kovia aikoja maan vähemmistöille. Yksinkertaisen enemmistön vaalivoiton myötä saaneesta puolueesta on jo vaadittu rekisteröidyn parisuhteen myös samaa sukupuolta oleville mahdollistavan uuden lain mitätöintiä.

Seksuaalivähemmistöjen ohella myös romanien tilanne Unkarissa on muuttumassa katastrofaaliseksi. Olen siis kerrankin samaa mieltä Paavo Lipposen kanssa, joka vaati EU:lta välittömiä toimia vähemmistöjen aseman turvaamiseksi niin Unkarissa kuin Romaniassakin. Lipponen puhui huhtikuun alussa Romanit ja holokausti -seminaarissa. Pätkän puheenvuorosta voi kuunnella ranneliike.net -sivustolta.

Jobbikin vaalimenestys on sementoimassa äärioikeistolaisen, väkivaltaan pohjautuvan mallin yleisesti hyväksytyksi toimintatavaksi Unkarissa. Puolueen lähellä toimii fasistinen Unkarin kaarti, eräänlainen puolisotilaallinen militia, jonka toiminta on suunnattu erityisesti romaneja vastaan. Ryhmässä ihaillaan avoimesti toisen maailmansodan aikaista antisemitististä ja kansallissosialistista Nuoliristi-puoluetta ja sen järjestämät näyttävät marssit ja sotilaallinen pukeutuminen liippaavat läheltä natsiaikojen esikuvansa tyyliä.

Romaneja on kaartin toimesta peloteltu ja myös murhattu. Viime vuosina kaarti on harjoittanut silmitöntä väkivaltaa myös seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Pride-kulkueita on terrorisoitu kivi- ja kananmunasateilla. Baareja on poltettu ja toissa vuonna kaarti valmisteli Molotovin cocktailein suoritettavaa hyökkäystä Budapestin kulkuetta vastaan.

Vuosituhannen vaihteessa pienen joukon toimesta perustettu Jobbik radikalisoitui Unkarin EU-jäsenyyden myötä vuonna 2003. Jobbik alkoi systemaattisesti kerätä ja levittää propagandan muotoon puettuja tietoja romanien tekemistä varkauksista ja muista rikoksista (muistuttaa muuten hyvin paljon hommafoorumilta tuttua toimintatapaa). Myöhemmin toimintaa laajennettiin väkivaltaisiin hyökkäyksiin.

Myös antisemitismi on ollut jo pitkään olennainen osa Jobbikin ideologiaa. Erilaiset salaliittoteoriat ovat hyvin suosittuja. Jobbik on muun muassa esittänyt, että Israel on ostamassa haltuunsa koko Unkarin – maatilkku kerrallaan. Saksan kieltä taitavat voivat lukea antisemitismistä ja yleensäkin unkarilaisesta äärioikeistosta Pusztarangerin blogista. Suosittelen.

Tulevaisuuden suuntaa on tässä vaiheessa hankala ennustaa tarkemmin. Rasismin ja fasismin nousun kannalta ratkaisevaa on se, päästetäänkö Jobbikia mukaan Fideszin johtamaan hallitukseen. Giganttisia talousongelmia ei hurjan määrän vaalilupauksia tehnyt Fideszkään pysty hetkessä ratkaisemaan, joten on hyvin mahdollista, että tilanne kääntyy heti seuraavissa vaaleissa päälaelleen.

Moni arvio on tässä vaiheessa hyvin pessimistinen. Talouden alamäen jyrkentyessä ääriliikkeiden nousu voi jatkua. Pallo on jäämässä EU:n käsiin, sillä rajuja sivuvaikutuksia tuottava talouden matokuuri ei voi olla ainoa toimenpide Unkarin suhteen. Nyt tarvitaan ihmisoikeuksia ja demokratiaa vahvistavaa kehitystä.

Mieleen nousee väistämättä EU:n vastatoimien kohteeksi joutunut itävaltalainen populisti Jörg Haider, joka on kaikesta vastenmielisyydestään huolimatta täysin kuoropoika Jobbikin avoimesti fasististen politiikkojen rinnalla. Itävallassa Haiderin vapauspuolueen hallitusvastuu johti EU-boikottiin. Miten toimitaan Unkarin tapauksessa, jos Jobbik nousee hallitukseen?

Maaliskuussa vietettiin YK:n rasismin vastaista toimintaviikkoa. Tärkeä teemaviikko ei olisi voinut sattua osuvampaan paikkaan. Alkuvuodesta on uutisoitu niin maahanmuuttoministeri Astrid Thorsiin kohdistuneista tappouhkauksista, erään verkkosivuston lahtauslistoista kuin maahanmuuttotutkijoihin kohdistuneista uhkailuviesteistä. Nämä uutiset täydentävät keskustelupalstat täyttävistä rasistisista viesteistä alkaneen kuvion. Kyse ei ole siis enää mistään IKL-larppaajien tai esimerkiksi edesmenneen ”valtakunnanjohtaja” Pekka Siitoimen toteuttamasta huumori-ilmiöstä. Halventavasta ja syrjivästä alatyylin kielenkäytöstä sekä uhkailuista on tullut valitettavasti arkipäivää Suomessa.

Mitä rasismi sitten on? Miten se määritellään? Yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan rasismi on ihmisen ulkoisiin ominaisuuksiin, kuten ihonväriin tai syntyperään liittyvää syrjintää ja demonisointia.

Rasisti tuomitsee ihmisen etukäteen joidenkin ominaisuuksien, ei tekojen perusteella. Viimeksi mainittu tekijä erottaa rasistin demokraattisen oikeusvaltion periaatteista. Rasistille tuomitsemiseen riittää erilainen ihonväri, uskonto tai muu ominaisuus.

Erilaisuuteen liittyvät ennakkoluulot eivät ole rasismia. Usein ne ovat varsin luonnollisia pelkoja, jotka liittyvät kulttuurien välisiin kohtaamistilanteisiin. Vaarallisille vesille siirrytään siinä vaiheessa, kun näistä ennakkoluuloista kehittyy yleinen toimintamalli arkipäivän elämään. Arkipäivän rasismissa pelätään ja vihataan erilaisuutta. Kaikkein vaarallisin tilanne muodostuu silloin, kun ennakkoluulojen pohjalta syntynyttä rasistista ajattelu- ja toimintamallia aletaan käyttää politiikan välineenä.

Edellisen kerran rasismi oli vastaavalla tavalla yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä 1990-luvulla, kun sosiaalisia ongelmia luonut talouslama kärjisti tunnelmia Suomessa. Joensuun natsiongelma oli tuolloin laajamittaisin julkisuutta saanut keissi. Natsiskinijoukko vainosi ja pahoinpiteli ulkomaalaistaustaisia ihmisiä ja tehtaili myös sarjan muunlaisia rikoksia. Myös itäisessä Helsingissä tapahtui, kun lyömäasein varustautuneet kymmenet skinit riehuivat Kontulassa keväällä 1997.

Oulua terrorisoi samoihin aikoihin pilottitakkisten nuorten uusnatsien jengi. Tilanne kärjistyi vuosikymmenen puolivälissä useisiin väkivaltaisiin yhteenottoihin. Kulminaatiopiste saavutettiin vuonna 1995, kun uusnatsiporukoihin kuulunut nuori mies puukotti 15-vuotiaan oululaispojan hengiltä nuorison suosimassa diskossa. Tapaus oli traaginen ja monta elämää tuhoutui kerralla. Vuosikymmenen loppuun tultaessa tilanne kaikeksi onneksi rauhoittui. Suomalaisen Antifan rauhanomaisella toiminnalla oli tässä suuri myönteinen vaikutus. Antifan historiasta voi lukea lisää Juhani Lohikosken Vasemmistonuorten siirtolaiskampanjalle tuottamasta erinomaisesta kirjoituksesta “Kun rasismin vastustaminen oli muotia”.

Rasismi on viidessätoista vuodessa muuttanut muotoaan. Rasismin nousu ei näy onneksi (vielä) kaduilla, diskoissa tai ravintoloissa. Se näkyy enimmäkseen internetin keskustelupalstoilla, ihmisten sähköposteissa ja puhelimitse tapahtuvana häiriköintinä. Se näkyy ad hominem -tason argumentointina, jossa asiasta puhumisen sijasta demonisoidaan kokonaisia ihmisryhmiä ihonvärin tai poliittisen taustan perusteella sekä uhkaillaan ja leimataan yksittäisiä henkilöitä. Samaan aikaan rasismi on salonkikelpoistettu keksimällä erilaisia kiertoilmaisuja.

Rasismin nousussa ja tiettyjen ryhmien leimaamisessa huolestuttavinta on jo maassa olevien ja tänne juurtuneiden vähemmistöryhmien asema. Miten vähemmistöille käy esimerkiksi jo muutenkin haastavan työllistymisen kanssa, jos ilmapiiri muuttuu nykyisestä vieläkin syrjivämmäksi maassamme?

Kuvio muistuttaa kuitenkin edellisen laman aikaista toimintaa siinä mielessä, että jälleen kerran pienituloisia, päähän potkittuja ja köyhiä ollaan usuttamassa toistensa kimppuun sen sijaan että vaadittaisiin oikeasti parannuksia esimerkiksi sosiaaliturvaan, koulutukseen ja työelämän ehtoihin. Ja että tehtäisiin oikeasti duunia näiden asioiden parantamiseksi.

Toinen yhdistävä tekijä aiempaan rasismiaaltoon on se, että ulkomaalaisten ja ulkomaalaistaustaisten ohella maalitauluina ovat myös kotimaiset viholliset, ”vihervasemmistolaiset mokuttajat” -ryhmä, johon kuuluvat käytännössä kaikki muut kuin tunnustukselliset ”maahanmuuttokriitikot”.

Luen tällä hetkellä Juha Siltalan teosta Sisällissodan psykohistoria, jossa käydään laajasti läpi kansalaissodan ajan propagandaa ja viholliskuvien rakentamista puolin ja toisin. Rasistisessa retoriikassa viholliskuvan luominen muistuttaa pahimmillaan sisällissodan aikaista meininkiä. Ulkomaalaisten, väärän väristen ja väärää uskontoa tunnustavien uhka on rasistien visioissa apokalyptinen ja sen torjumiseksi tarjotaan hulluimmissa visioissa puhdistusta, joka ulottuu koskemaan myös väärin ajattelevia suomalaisia ”mokuttajia”.

Mihin vihapuheella sitten pyritään? Rasismilla ratsastavat oikeistopopulistit pyrkivät tietysti valtaan – ja kukapa ei politiikan tantereilla pyrkisi. Kiinnostavampi kysymys lieneekin, mitä näitä ihmisiä äänestävä hyötyy? Minkälaisia asioita äänestäjien mandaatilla tultaisiin pylvästalossa ajamaan?

Populisteista eiralainen muinaisslaavin tutkija Jussi Halla-Aho on ilmoittanut ajavansa maahanmuuton rajoittamista ja aseharrastajien asiaa. NRA-henkisen käsiaseoikeuden puolustaminen näyttäisi olevan sydämen asia kaikille näille samanhenkisille ehdokkaille. Nämä kaksi aihetta ovat kuuminta hottia ja muita kuin näitä aiheita käsitteleviä kannanottoja on vaikea löytää. Niinpä. Kuuleeko joku muukin tyhjien tynnyreiden kolinan?

Muutos2011-liikkeen hahmoista moni kannattaa ”jokainen pärjätkööt omillaan” -politiikkaa, jossa on vahva sosiaalidarwinistinen painotus. Heikkojen annetaan sortua vahvojen porskuttaessa eteenpäin. Esimerkiksi ”itseaiheutettuja” sairauksia, kuten alkoholismia tai huumeongelmaa ei hoidettaisi lainkaan. Näitä argumentteja löytyy esimerkiksi Hommawatchin Kysy Päälliköltä Muutoksesta -ketjusta.

Minkä takia pienituloisen kannattaisi äänestää rasistia/oikeistopopulistia, jos viestin todellinen sisältö on tämä?

Pienituloisten etua ajetaan parhaiten, kun yhteiskunnassa pyritään järjestelmällisesti parantamaan pienimpiä (ja nimenomaan vastikkeettomia) sosiaalietuuksia, huolehtimaan oikeudenmukaisesta tulonjaosta ja pitämään huolta siitä, että työntekijöiden oikeuksia ei poljeta.

Tasa-arvoisen, maksuttoman koulutuksen, terveydenhuollon, päivähoidon ja muiden yhteiskunnan perustoimintojen pitää myös kuulua tavoitteisiin. Ymmärtämäni perusteella oikean laidan rasismilla ratsastavat poliitikot eivät ole näistä asioista juurikaan kiinnostuneita. Mielestäni asia, joka kannattaa muistaa jatkossa.

Lopuksi on syytä pohtia tulevaisuuden kuvioita. Miten tästä eteenpäin? Voiko Suomeenkin syntyä esimerkiksi Iso-Britannian National Frontin tai ruotsalaisten uusnatsien kaltainen liike, joka muuttaa rasismin aika ajoin sanoista myös teoiksi tuhopolttojen ja väkivaltaisuuksien avulla (osa uhkauksista on jo tätä tasoa) vai riittääkö laitaoikeistolle muutama puhuva pää kaupunginvaltuustoissa eli toimiminen parlamentarismin pelisäännöin?

Tilanne voi tietysti kärjistyä, jos oikeistopopulistit saavat laajempaa kannatusta. Halla-ahon viljelemä profetia palavista ghetoista voi toteutua, jos rasismin lietsonta jatkuu ja se tuodaan kaduille 90-luvun tapaan.

Syvempiä kuiluja muodostuisi myös varmasti, jos kansalaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin tehtäisiin erillisklausuuleja rasistien ehdottamalla tavalla esimerkiksi syntyperän perusteella.

Itse toivon, että mahdollisimman moni meistä ymmärtää pian, että rasismia politiikan välineenä käyttävät ihmiset eivät pyri ratkaisemaan ongelmia, vaan luomaan niitä lisää. Olen kuitenkin toistaiseksi aika luottavainen sen suhteen, että kansan syvissä riveissä ymmärretään mistä on oikeasti kysymys.

Aiheeseen palataan varmasti vielä myöhemmin tässä blogissa…sillä välin toivon rauhallista pääsiäisviikonloppua kaikille!

Politiikassa puhutaan usein kaksilla vankkureilla ajamisesta. Termillä tarkoitetaan tilannetta, jossa tehdään yhtä ja puhutaan toista. Viimeisin osuva esimerkki tästä oli vihreiden toiminta Lex Nokia -asiassa. Puolue kannatti yksityisyydensuojaa ja perustuslaillisia oikeuksia räikeästi rikkovaa lakia säilyttääkseen asemansa hallituksessa. Samaan aikaan puolueen muutamalle tunnetulle kasvolle annettiin lupa kritisoida lakia julkisesti ja asettua näkyvästi sitä vastaan. Ryhmän enemmistön piti kuitenkin varmistaa lain läpimeno äänestämällä sen puolesta tai vaihtoehtoisesti tyhjää. Suunnitelma onnistui täydellisesti. Ainakaan vihreiden kannatukseen kyyninen kaksilla vankkureilla kaahailu ei ole juuri vaikuttanut. 

Vankkurianalogia on tullut jälleen ajankohtaiseksi tällä viikolla kykypuolue kokoomuksen sompaillessa yliopistojen lukukausimaksuasiassa niin erikoisella tavalla, että heikompaa hirvittää. Opetusministeri Henna Virkkunen ehti jo 18.2. kyselytunnilla kiistää lukukausimaksujen suunnittelun. Suora lainaus: “Mitään suunnitelmia siis siitä, että suomalaisille oltaisiin tuomassa lukukausimaksuja, ei hallituksen piirissä ole.”

Vesi ei Vantaanjoessa ehtinyt kuitenkaan kovin montaa päivää virrata, kun ministerin oma työryhmä tuli julkisuuteen esityksellä, jonka mukaan kaikille opiskelijoille tulisi tonnin lukuvuosimaksu.

Virkkunen itse kiirehti kiistämään suunnitelmat tuoreeltaan Verkkouutisissa. Tässä näytelmässä kyse on siis joko siitä, että ministeri on täysin pihalla itse asettamansa työryhmän toiminnasta tai kylmäverisestä päin naamaa valehtelusta. Tuota viimeistä sanaa ei tietenkään saisi politiikan pöytätapojen mukaisesti lausahtaa ääneen, joten puhutaan sitten vaikkapa muunnellusta totuudesta.

Oli miten oli, asia ei kaunistelemalla miksikään muutu. Hallitus jatkaa kokoomuksen johdolla koulutuspolitiikan alasajoa yliopistolain viitoittamalla tiellä. Julkista rahaa kaadetaan Aalto-yliopistoon rekkalasteittain ja samaan aikaan maakuntayliopistoissa käynnistetään yt-neuvotteluja talousongelmien painaessa päälle. Oulu oli ensimmäinen ja jatkoa on seurannut tai sitä seuraa Itä-Suomessa, Jyväskylässä, Turussa…lista on/tulee olemaan surullista luettavaa.

Lukukausimaksut ovat yksi sivujuonne tässä prosessissa, jossa bisnesoppeja ajetaan voimalla sisään yliopistomaailmaan. Jos suomalaisen tasapuolisen korkeakoulutuksen ja laadukkaan tutkimuksen tulevaisuus kiinnostaa vähänkään, kannattaa pohtia tarkkaan kenen laariin ääni sujahtaa ensi vuoden eduskuntavaaleissa. 

Allekirjoittaneen ja Jukka Vaheran (LuK, Oulu) työstämä kirjoitus julkaistiin Kalevan Lukijan sivulla ma 15.2.2010.

Kun vuoden alussa voimaan astunutta uutta yliopistolakia valmisteltiin, kriitikoille ja yliopistojen työntekijöille uskoteltiin, että lain myötä yliopistojen toimintaedellytykset tulevat vahvistumaan. Lakia valmisteltaessa hallitus vakuutti ulkopuolisen rahan olevan lisä, joka ei vähennä perusrahoituksen määrää. Yliopistolain piti tuoda enemmän liikkumavaraa yliopistojen talouteen.

Toisin kuitenkin kävi. Muste paperissa oli tuskin ehtinyt kuivua, kun sanat oli jo syöty.

Yliopistojen toimintarahoitus jätettiin kertaluontoisten rahaerien varaan. Vanhasen hallituksen budjettiin sorvaama erillistuki meni lähes kokonaan Aalto-yliopistolle. Muiden yliopistojen osalta tilanne on nyt hyvin vaikea. Oulussa yliopiston rahoitus on 8–9 miljoonaa euroa alijäämäinen ja edessä ovat laajat leikkaukset. Puutteellisen perusrahoituksen myötä ainoaksi mahdollisuudeksi varojen keruussa jää rahan kerjääminen elinkeinoelämältä.

Alueiden tasapainoisen kehittämisen kannalta perusrahoituksen ehdollistaminen on osoittautumassa kohtalokkaaksi ratkaisuksi. Elinkeinoelämän tarpeita ensisijaisesti ajamaan perustettu Aalto-yliopisto nielee sekä julkiset että yksityiset resurssit maakuntayliopistojen jäädessä nuolemaan näppejään.

Oulun yliopisto on sijoittunut Shanghain vertailussa huomattavasti korkeammalle kuin yksikään Aalto-yliopiston muodostavista yksiköistä. Uudesta innovaatioyliopistosta yritetään rahaa pumppaamalla saada aikaan huippututkimusta tehtaileva huippuyliopisto. Samalla kansainvälistä tunnustusta jo saaneet ja huippututkimuksen tekoon hyvät valmiudet jo omaavat yliopistot ajetaan alas.

Hallitus on luonut uudistuksillaan Suomeen uudet monopolistiset yliopistomarkkinat, joissa määräysvaltaa käyttää elinkeinoelämän sylilapsena toimiva Aalto-yliopisto. Työnsä hallitus viimeistelee jatkamalla perusrahoituksen alasajamista. Rahoitusvastuu halutaan siirtää valtiolta muille tahoille.

Yliopistojen rahoitus onkin jo osittain siirtynyt kunnille. Oulun kaupunki vastaa miljoonan euron lahjoituksella noin kolmasosasta yliopiston varainkerjuulla kerätyistä rahoista. Samaan aikaan Oulun kaupungin opetustoimi taas pyrkii käärimään noin parin miljoonan euron säästöt vuoteen 2012 mennessä lakkauttamalla Välivainion, Mäntylän ja Värtön koulut.

Yliopiston rahoittaminen ei ole kaupungin tehtävä. Yliopistojen perusrahoitusta ei saa myöskään ehdollistaa yrityksiltä ja muilta ulkopuolisilta yhteisöiltä tapahtuvan varainkeruun varaan.

Valtion on jatkossa huolehdittava yliopistojen toimintamenoista pitkäjänteisellä tavalla. Vain siten varmistamme luovan, kriittisen ja avoimen tieteellisen tutkimuksen sekä suomalaisten korkean kouluttautumisasteen säilymisen Suomessa.

Toinen vaihtoehto on jatkaa nykyisellä tiellä, jossa raha sanelee ja tiede vaikenee.

Tiistaina saapui blogin palautelomakkeen kautta kysymys:

Eikös tuota ydinenergiaa olisi järkevämpi tuottaa täällä, kuin ostaa sitä
venäläisistä 1000 kertaa vaarallisimmista voimaloista?

Kysymys on hyvä ja ajankohtainen. Vastaus on pelkän turvallisuuskysymyksen kautta tarkasteltuna varmaankin ”kyllä”. Tosin Arevan vastuulla olevan Olkiluoto 3:n ongelmat turvallisuusasioissa epäilyttävät. Mielestäni on kuitenkin joka tapauksessa lyhytnäköistä rajata vaihtoehdot kahteen huonoon, kun kerran parempiakin ratkaisuja (uusiutuvat energiamuodot) on olemassa.

Venäjä-kysymys liittyy myös ydinvoiman kannattajien esittämään väitteeseen siitä, että ydinvoiman lisärakentamisella lisättäisiin nimenomaan energiaomavaraisuutta. Tämän argumentin mukaan riippuvuus nimenomaan Venäjältä tuotavasta energiasta (öljy, maakaasu, ydinvoima) vähenisi.

Ydinvoiman tuotantoa lisäämällä omavaraisuus ei automaattisesti kasva, jos emme louhi ydinpolttoaineena käytettävää uraania kotimaasta. Ja vaikka se louhittaisiinkin, uraanin rikastaminen ja väkevöiminen täytyy joka tapauksessa tehdä jossain muualla, koska Suomessa ei tätä osaamista ja kapasiteettia ole.

Uraanin rikastamisen ja väkevöimisen aloittaminen Suomessa olisi periaatteessa mahdotonta ilman ydinsulkusopimuksen rikkomista ( eräs kiistanalaisen Iranin ydinohjelman suurista ongelmista on juuri tämä).  IAEA on kehottanut maita olemaan aloittamatta uraanin rikastusta.

Tällä hetkellä väkevöimiskapasiteetista yli 50 prosenttia on Venäjällä, joka on varmasti jatkossakin luonnollinen suunta ydinpolttoaineen hankkimiseksi, jos Suomi jatkaa ydinvoimaloiden rakentamista. Rikastettu polttoaine Loviisan laitokseen tuodaan tälläkin hetkellä itärajan takaa. Lisätietoja uraanin väkevöimisestä voi lukea vaikkapa tästä TKK:n asiakirjasta.

Myös ydinjätteen loppusijoittaminen jää tässä skenaariossa ongelmaksi omavaraisuuden kannalta. Eli omavaraisuutta ei ydinvoimavaihtoehdolla pystytä todellisuudessa lisäämään. Näissä olosuhteissa ydinvoima ei ole riippumaton energianlähde.

edit: otsikkoa muutettu ke 17.2.