Politiikassa puhutaan usein kaksilla vankkureilla ajamisesta. Termillä tarkoitetaan tilannetta, jossa tehdään yhtä ja puhutaan toista. Viimeisin osuva esimerkki tästä oli vihreiden toiminta Lex Nokia -asiassa. Puolue kannatti yksityisyydensuojaa ja perustuslaillisia oikeuksia räikeästi rikkovaa lakia säilyttääkseen asemansa hallituksessa. Samaan aikaan puolueen muutamalle tunnetulle kasvolle annettiin lupa kritisoida lakia julkisesti ja asettua näkyvästi sitä vastaan. Ryhmän enemmistön piti kuitenkin varmistaa lain läpimeno äänestämällä sen puolesta tai vaihtoehtoisesti tyhjää. Suunnitelma onnistui täydellisesti. Ainakaan vihreiden kannatukseen kyyninen kaksilla vankkureilla kaahailu ei ole juuri vaikuttanut. 

Vankkurianalogia on tullut jälleen ajankohtaiseksi tällä viikolla kykypuolue kokoomuksen sompaillessa yliopistojen lukukausimaksuasiassa niin erikoisella tavalla, että heikompaa hirvittää. Opetusministeri Henna Virkkunen ehti jo 18.2. kyselytunnilla kiistää lukukausimaksujen suunnittelun. Suora lainaus: “Mitään suunnitelmia siis siitä, että suomalaisille oltaisiin tuomassa lukukausimaksuja, ei hallituksen piirissä ole.”

Vesi ei Vantaanjoessa ehtinyt kuitenkaan kovin montaa päivää virrata, kun ministerin oma työryhmä tuli julkisuuteen esityksellä, jonka mukaan kaikille opiskelijoille tulisi tonnin lukuvuosimaksu.

Virkkunen itse kiirehti kiistämään suunnitelmat tuoreeltaan Verkkouutisissa. Tässä näytelmässä kyse on siis joko siitä, että ministeri on täysin pihalla itse asettamansa työryhmän toiminnasta tai kylmäverisestä päin naamaa valehtelusta. Tuota viimeistä sanaa ei tietenkään saisi politiikan pöytätapojen mukaisesti lausahtaa ääneen, joten puhutaan sitten vaikkapa muunnellusta totuudesta.

Oli miten oli, asia ei kaunistelemalla miksikään muutu. Hallitus jatkaa kokoomuksen johdolla koulutuspolitiikan alasajoa yliopistolain viitoittamalla tiellä. Julkista rahaa kaadetaan Aalto-yliopistoon rekkalasteittain ja samaan aikaan maakuntayliopistoissa käynnistetään yt-neuvotteluja talousongelmien painaessa päälle. Oulu oli ensimmäinen ja jatkoa on seurannut tai sitä seuraa Itä-Suomessa, Jyväskylässä, Turussa…lista on/tulee olemaan surullista luettavaa.

Lukukausimaksut ovat yksi sivujuonne tässä prosessissa, jossa bisnesoppeja ajetaan voimalla sisään yliopistomaailmaan. Jos suomalaisen tasapuolisen korkeakoulutuksen ja laadukkaan tutkimuksen tulevaisuus kiinnostaa vähänkään, kannattaa pohtia tarkkaan kenen laariin ääni sujahtaa ensi vuoden eduskuntavaaleissa. 

Lässytetäänpä myrskyisän talvilauantain kunniaksi hieman kevyemmästä aiheesta. Olen kuulunut viimeiset kaksi ja puoli vuotta Kansan Uutisten vakiovihjetiimiin. Palstaa julkaistaan perjantaisin KU:n Viikkolehdessä. Vihjeiden laatimisvuoro osuu kohdalleni joka toinen viikko. Viikon vakiokierroksen ohella palstalla ruoditaan jalkapalloon liittyviä ilmiöitä ja spekuloidaan eri sarjojen ja cup-kilpailuiden mahdollisia menestyjiä ja antisankareita. Arkisto omista kirjoituksistani löytyy täältä (myös etusivun futista näpäyttämällä pääsee arkistoon).

Kollegoiden kanssa olemme useasti pohtineet jonkinlaisen vertailun tekemistä vihjeiden osumaprosenteista. Vakiokirjoittajista Pasi Palmu ja vierailevista tähdistä Elina Vainikainen ovat kertaalleen osuneet vihjeillään napakymppiin löydettyään kaikkiin kohteisiin oikeat merkit. Mitään kattavaa vertailua vihjeiden osumisesta ei ole tähän päivään mennessä kuitenkaan tehty.

Vakioveikkaus on varsin perinteikäs vedonlyöntipeli. Se on Veikkauksen ensimmäinen pelimuoto, joka on kuulunut viikon kattaukseen jo vuodesta 1940 lähtien. Itselleni lauantaivakio on ollut eräänlainen viikonlopun rituaali jo pitkään. Päivän pelejä on mielenkiintoisempaa seurata, jos on arvioinut joukkueiden menestysmahdollisuuksia hieman tarkemmin ennen avauspotkua. 

Mitään isoja summia en vedonlyöntiin sijoita, osaksi johtuen kehnohkosta menestyksestä. Voitto-odotukset eivät ole nykyään järin huimat, kuten alempaa löytyvistä tilastoista voi tarkistaa. Useimmiten viikon rivi on 7 vaihtomerkin harava, jossa paras tulos on vähintään -1 osuneista kohteista.

Olin viime vuoden lopulla mukana vakioveikkauksen SM-skabassa. Menestys ei ollut kaksista (20 857 kilpailijan joukossa olin sijalla 5792.). SM-kisan tilastojen myötä innostuin kuitenkin rakentamaan pientä statistiikkapakettia KU:n palstalle tehtyjen vihjeideni osumisesta.

KU:n palstalla heitetään joka viikko sisään 16 euron arvoinen rivi, jossa on 7 varmaa ja 6 osittain vaihdeltua (kaksi merkkiä) kohdetta. Vuosina 2007–09 tein palstalle vihjerivin yhteensä 63 kertaa. Osumaprosentti ei ole ollut järin kaksinen. Kolmeatoista tai edes kahtatoista oikein ei ole ollut kertaakaan.

2007-2009 (yhteensä 63 riviä):
11 oikein: 4 kpl
10 oikein: 3 kpl
9 oikein: 18 kpl
8 oikein: 14 kpl
7 oikein: 6 kpl 
6 oikein: 10 kpl
5 oikein: 6 kpl
4 oikein: 1 kpl
2 oikein: 1 kpl

Rahaa on riveillä tullut tähän mennessä yhteensä 79 euroa (suurin potti kierroksen 52/2009 48,30 euroa), joten aika rankasti ollaan tappiolla.

Joku (esim. kotiväki) voisi kysellä, että onko vakioveikkauksen harrastamisessa oikeastaan mitään järkeä, varsinkaan tällaisilla palautusprosenteilla. Toki pikavoittojen kannalta mielekkäämpää olisi etsiä ylikertoimia ja lyödä vetoa suuremmilla panoksilla pienemmästä määrästä kohteita. Toinen vaihtoehto on tietysti säästää rahat johonkin järkevämpään.

Vakioveikkauksen hurma pohjautuu mahdollisuuteen hakea loton tapaan suurta pottia pienellä rahalla. Ero lottoon on siinä, että vakiossa tarvitaan asiantuntemusta sekä kykyä arvioida muiden pelaajien tekemiä vääriä ratkaisuja (peliprosenttien tarkastelu).

Vaikka useimpina lauantai-iltoina vakiokuponki lentääkin pikavauhtia lehtiroskikseen noin kello seitsemän paikkeilla, toivo suurvoitosta elää yhä. Reissurahat vaikkapa Uuden-Kaledonian kierrokseen saattavat järjestyä jo tänään. Tai sitten ei. Siitäkin huolimatta: leuka rintaan ja kohti uusia vakioveikkauspettymyksiä! Pään hakkaaminen mäntyyn kasvattaa.

Juttelin alkuviikosta erään ydinvoiman kannattajan kanssa ydinvoiman lisärakentamisen työllistävästä vaikutuksesta. Voimaloiden rakentaminen tuo kuulemma rutkasti lisää työpaikkoja Suomeen. Olkiluodon hankkeessa ei ole kuitenkaan näin käynyt. Rakennusliiton puheenjohtaja Kyösti Suokas kertoi Helsingin Sanomissa 31.1.2010 seuraavaa:

“Olkiluoto on ollut meille täydellinen pettymys. Siellä on ollut alle sata suomalaista rakentajaa. Meidän asiantuntijoiden näkemys on se, että tänne on kärrätty ulkomailta hirveän paljon halpatyövoimaa tekemään tehotonta työtä.”

Työmaalla on ollut yli 4 000 työntekijää tähän mennessä. Suomalaisia heistä on ollut siis 2,5 prosenttia. Jos olisin MTV3:n urheiluankkuri Mika Saukkonen, toteaisin tähän, että ”miettikääpä sitä”.

Olkiluoto 3 on saavuttanut kyseenalaista kunniaa myös tähtitieteellisiksi nousseiden kustannusten vuoksi. Maailman kaikkien aikojen kalliimpien rakennushankkeiden TOP-lista on samaan aikaan sekä koomista että järkyttävää luettavaa:

1. Kansainvälinen avaruusasema ISS (157 mrd. $, arvioitu valmistuminen 2011)
2. Itaipun pato, Brasilia/Paraguay (27 mrd. $, valmistunut 1984)
3. Kolmen solan pato, Kiina (25 mrd. $, arvioitu valmistuminen 2011)
4. Gerald R. Ford -luokan lentotukialus, USA (8,1 mrd. $ / kappale)
5. Alaskan öljyputki, USA (8 mrd. $, valmistunut 1977)
6. Olkiluoto 3 -ydinvoimala, Suomi (tällä hetkellä 7,8 mrd. $, arvioitu valmistuminen ???)
7. Kansainvälinen fuusiokoevoimala ITER, USA/EU/Kiina ym. (6,5 mrd. $, arvioitu valmistuminen 2016)
8. New Bay Bridge, San Francisco & Oakland, USA (6,3 mrd. $, arvioitu valmistuminen 2013)
9. Hiukkaskiihdytin, Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN (6 mrd. $, valmistunut 2008)
10. Juutinrauman silta, Tanska/Ruotsi (6 mrd. $, valmistunut 2000)

Bubblin’ under:

12. Avaruusasema MIR, Venäjä (4,3 mrd. $, valmistunut 1996)
18. Avaruussukkula, USA (1,7 mrd. $ / kappale)
23. Maailman korkein pilvenpiirtäjä Burj Khalifa, Dubai (1,3 mrd. $, valmistunut 2010)

Olkiluoto 3:een tähän mennessä poltetuilla rahoilla olisi siis voinut rakentaa vaikkapa kuusi kappaletta 828 metrin korkuista pilvenpiirtäjää á la Burj Khalifa. Kaiken huipuksi tämän hetken sijoitus listalla on heitetty varmasti alakanttiin, sillä massia palaa vielä muutama miljardi lisää tulevina vuosina. Öljyputket ja lentotukialukset jäänevät siis tällä listalla ydinvoimalahankkeemme taakse jo ensi vuoden aikana. Miettikääpä sitä.

Allekirjoittaneen ja Jukka Vaheran (LuK, Oulu) työstämä kirjoitus julkaistiin Kalevan Lukijan sivulla ma 15.2.2010.

Kun vuoden alussa voimaan astunutta uutta yliopistolakia valmisteltiin, kriitikoille ja yliopistojen työntekijöille uskoteltiin, että lain myötä yliopistojen toimintaedellytykset tulevat vahvistumaan. Lakia valmisteltaessa hallitus vakuutti ulkopuolisen rahan olevan lisä, joka ei vähennä perusrahoituksen määrää. Yliopistolain piti tuoda enemmän liikkumavaraa yliopistojen talouteen.

Toisin kuitenkin kävi. Muste paperissa oli tuskin ehtinyt kuivua, kun sanat oli jo syöty.

Yliopistojen toimintarahoitus jätettiin kertaluontoisten rahaerien varaan. Vanhasen hallituksen budjettiin sorvaama erillistuki meni lähes kokonaan Aalto-yliopistolle. Muiden yliopistojen osalta tilanne on nyt hyvin vaikea. Oulussa yliopiston rahoitus on 8–9 miljoonaa euroa alijäämäinen ja edessä ovat laajat leikkaukset. Puutteellisen perusrahoituksen myötä ainoaksi mahdollisuudeksi varojen keruussa jää rahan kerjääminen elinkeinoelämältä.

Alueiden tasapainoisen kehittämisen kannalta perusrahoituksen ehdollistaminen on osoittautumassa kohtalokkaaksi ratkaisuksi. Elinkeinoelämän tarpeita ensisijaisesti ajamaan perustettu Aalto-yliopisto nielee sekä julkiset että yksityiset resurssit maakuntayliopistojen jäädessä nuolemaan näppejään.

Oulun yliopisto on sijoittunut Shanghain vertailussa huomattavasti korkeammalle kuin yksikään Aalto-yliopiston muodostavista yksiköistä. Uudesta innovaatioyliopistosta yritetään rahaa pumppaamalla saada aikaan huippututkimusta tehtaileva huippuyliopisto. Samalla kansainvälistä tunnustusta jo saaneet ja huippututkimuksen tekoon hyvät valmiudet jo omaavat yliopistot ajetaan alas.

Hallitus on luonut uudistuksillaan Suomeen uudet monopolistiset yliopistomarkkinat, joissa määräysvaltaa käyttää elinkeinoelämän sylilapsena toimiva Aalto-yliopisto. Työnsä hallitus viimeistelee jatkamalla perusrahoituksen alasajamista. Rahoitusvastuu halutaan siirtää valtiolta muille tahoille.

Yliopistojen rahoitus onkin jo osittain siirtynyt kunnille. Oulun kaupunki vastaa miljoonan euron lahjoituksella noin kolmasosasta yliopiston varainkerjuulla kerätyistä rahoista. Samaan aikaan Oulun kaupungin opetustoimi taas pyrkii käärimään noin parin miljoonan euron säästöt vuoteen 2012 mennessä lakkauttamalla Välivainion, Mäntylän ja Värtön koulut.

Yliopiston rahoittaminen ei ole kaupungin tehtävä. Yliopistojen perusrahoitusta ei saa myöskään ehdollistaa yrityksiltä ja muilta ulkopuolisilta yhteisöiltä tapahtuvan varainkeruun varaan.

Valtion on jatkossa huolehdittava yliopistojen toimintamenoista pitkäjänteisellä tavalla. Vain siten varmistamme luovan, kriittisen ja avoimen tieteellisen tutkimuksen sekä suomalaisten korkean kouluttautumisasteen säilymisen Suomessa.

Toinen vaihtoehto on jatkaa nykyisellä tiellä, jossa raha sanelee ja tiede vaikenee.

Tiistaina saapui blogin palautelomakkeen kautta kysymys:

Eikös tuota ydinenergiaa olisi järkevämpi tuottaa täällä, kuin ostaa sitä
venäläisistä 1000 kertaa vaarallisimmista voimaloista?

Kysymys on hyvä ja ajankohtainen. Vastaus on pelkän turvallisuuskysymyksen kautta tarkasteltuna varmaankin ”kyllä”. Tosin Arevan vastuulla olevan Olkiluoto 3:n ongelmat turvallisuusasioissa epäilyttävät. Mielestäni on kuitenkin joka tapauksessa lyhytnäköistä rajata vaihtoehdot kahteen huonoon, kun kerran parempiakin ratkaisuja (uusiutuvat energiamuodot) on olemassa.

Venäjä-kysymys liittyy myös ydinvoiman kannattajien esittämään väitteeseen siitä, että ydinvoiman lisärakentamisella lisättäisiin nimenomaan energiaomavaraisuutta. Tämän argumentin mukaan riippuvuus nimenomaan Venäjältä tuotavasta energiasta (öljy, maakaasu, ydinvoima) vähenisi.

Ydinvoiman tuotantoa lisäämällä omavaraisuus ei automaattisesti kasva, jos emme louhi ydinpolttoaineena käytettävää uraania kotimaasta. Ja vaikka se louhittaisiinkin, uraanin rikastaminen ja väkevöiminen täytyy joka tapauksessa tehdä jossain muualla, koska Suomessa ei tätä osaamista ja kapasiteettia ole.

Uraanin rikastamisen ja väkevöimisen aloittaminen Suomessa olisi periaatteessa mahdotonta ilman ydinsulkusopimuksen rikkomista ( eräs kiistanalaisen Iranin ydinohjelman suurista ongelmista on juuri tämä).  IAEA on kehottanut maita olemaan aloittamatta uraanin rikastusta.

Tällä hetkellä väkevöimiskapasiteetista yli 50 prosenttia on Venäjällä, joka on varmasti jatkossakin luonnollinen suunta ydinpolttoaineen hankkimiseksi, jos Suomi jatkaa ydinvoimaloiden rakentamista. Rikastettu polttoaine Loviisan laitokseen tuodaan tälläkin hetkellä itärajan takaa. Lisätietoja uraanin väkevöimisestä voi lukea vaikkapa tästä TKK:n asiakirjasta.

Myös ydinjätteen loppusijoittaminen jää tässä skenaariossa ongelmaksi omavaraisuuden kannalta. Eli omavaraisuutta ei ydinvoimavaihtoehdolla pystytä todellisuudessa lisäämään. Näissä olosuhteissa ydinvoima ei ole riippumaton energianlähde.

edit: otsikkoa muutettu ke 17.2.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen esitti viime viikolla asevelvollisuuden kehittämistä siihen suuntaan, että sotilas- ja siviilipalveluksen alkuosassa olisi molemmille yhteisiä koulutusjaksoja. Halosen mielestä kansainväliset ja kansalliset uhkakuvat ovat sellaisia, että voisi olla hyödyllistä yhdistää esimerkiksi alkuvaiheessa yhdistää koulutusjaksoja, joiden jälkeen sotilas- ja siviilipalvelusjaksot eriytyisivät.

Vaikka Halonen on tehnyt presidenttinä ollessaan monia hyviä ja sympaattisia avauksia, tämä idea on oikeasti aika hölmö. Presidentin kansliassa ei ole nähtävästi mietitty juuri lainkaan ehdotuksen toteutuessaan kohtaamia käytännön ongelmia.

Aluksi voidaan miettiä resursseja. Ainoa järkevä tapa järjestää käytännössä puolta ikäluokkaa koskeva koulutusjakso on toteuttaa se puolustusvoimien tiloissa eli varuskunnissa ympäri maan.

Armeijalle tämä olisi varmasti vastenmielinen skenaario. Varuskuntiin tulisi jatkuvasti suuria joukkoja kielteisesti koko instituutiota kohtaan suhtautuvia henkilöitä (ei ehkäpä kaikki, mutta suurin osa varmasti) koulutukseen, joka hidastaisi aseellisen koulutuksen valitsevien varusmiesten peruskoulutusjakson alkamista. Todennäköisesti puolustusvoimat tulisi tässä vaatimaan 6 kuukauden pk-jakson pidentämistä.

Siviilipalvelusmiesten näkökulmasta koulutuksen yhdistäminen olisi vieläkin järjettömämpi ajatus. Valtaosa sivareista valitsee nykymuotoisen siviilipalveluksen varuskunnissa tapahtuvan aseettoman palveluksen sijasta juuri sen takia, että siviilipalveluksen järjestämisestä vastaa työministeriö. Sivarin ei sen vuoksi tarvitse olla missään tekemisissä Suomen armeijan kanssa. Halosen mallissa koulutuksen toteuttaisi puolustusvoimat (mitään muuta realistista ratkaisua koulutuksen toteuttamiselle ei ole), joten tämä eettisesti hyvin perusteltu vaihtoehto romuttuisi täysin.

Kannatusta Halonen on saanut ajatuksilleen muun muassa reserviläisjärjestöiltä. Näiden kiväärikerhojen pirtaan militarismin lisääminen yhteiskunnassa sopisi varmasti. Fiksumpaa ihan kaikkien kannalta on kuitenkin puurojen ja vellien pitäminen erillään myös jatkossa.

Asevelvollisuuden ongelmia ratkomaan ja tulevaisuuden suuntalinjoja hahmottelemaan on perustettu puolustusministeri Jyri Häkämiehen toimesta työryhmä, johon on kutsuttu sekalainen joukko mediaseksikkäitä it-guruja ja brändiosaajia. Valmista pitäisi tulla syksyllä. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, millaisia ehdotuksia ryhmällä on tuolloin esitettävänään. Vasemmistoliiton omat asevelvollisuuslinjaukset punnitaan puolestaan kesäkuun puoluekokouksessa. Keskustelu aiheen tiimoilta saa siis varmasti jatkoa.

Teksti on julkaistu myös Oulun Vasemmistoseuran blogissa.

Olen iloinen veronmaksaja. Edes joulukuussa maksettaviksi langenneet parin sadan mätkyt eivät haitanneet pätkääkään, varsinkin kun miettii mitä niillä rahoilla on saatu aikaan. Olen tietysti myös itse eräs hyödynsaajista, sillä veroilla rahoitetaan Suomessa yhteiskunnan perustoiminnot koulutuksesta, terveydenhuollosta ja sosiaalitoimesta lähtien aina perusinfraan eli katuihin, rautateihin, sähkölinjoihin ja viemäröintiin asti. Kaikki laittavat rahaa yhteiseen pottiin ja ja jokainen hyötyy.

Ilman verotusta nykyisenkaltaista yhteiskuntaa ei olisi olemassakaan. Julkisia palveluita ei luonnollisesti olisi lainkaan. Mikään firma ei täällä pystyisi palkkaamaan yhteiskunnan ilmaiseksi kouluttamia työntekijöitä ja näin tuottamaan lisäarvoa omistajilleen. Ilman oikeudenmukaista verotusta maan päällä vallitsisi anarkia.

Verojen määrästä ja muista verotukseen liittyvistä seikoista on tietysti monenlaisia mielipiteitä. Vasemmistoliitossa kannatetaan voimakkaasti progressiivista verotusta, joka tulisi ulottaa koskemaan kaikkia tuloja pääoma- ja osinkotuloista lähtien aina perintöihin saakka.

Oikeistohallituksen aikakaudella on puolestaan pyritty päinvastaiseen suuntaan eli kohti tasaveroa (joka on usean näkemyksen mukaan jo toteutunut, esim. kunnallis- ja pääomaverot ovat jo tasaveroja). Lisäksi oikeiston mielestä on tuloja, joita ei tulisi verottaa lainkaan - kuten esimerkiksi osingot.

Suomessa on perinteisesti suhtauduttu mielikuvien tasolla verotukseen hyvin negatiivisesti. Tässä retoriikassa verokarhu kiskoo, kynyttää ja herkuttelee kansan kustannuksella.

Suomalaiset suhtautuvat kuitenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi verotuksen progressioon hyvin myönteisesti. Tasaveroa tähän maahan eivät uusimman tiedon mukaan halua edes rikkaat.

Vinoutuneet ja veroihin liittyvät kielteiset mielikuvat johtuvat osittain siitä, että meillä ei ole pitkiin aikoihin käyty todellista kansalaiskeskustelua verotuksesta. Siis siitä, mitä verorahoilla oikeasti saadaan aikaan. Oikeudenmukaisuusaspekti on hukkumassa oikeiston tasaverovyörytyksen alle.

Syitä voidaan etsiä myös julkisen keskustelun vääristymistä. Verokriitikoille on Suomessa olemassa oma organisaatio, Veronmaksajien keskusliitto, joka markkinoi itseään mediassa ”veronmaksajien edustajana”, vaikka todellisuudessa siihen kuuluu vain murto-osa kaikista suomalaisista veroja maksavista ihmisistä.

Liitto haluaisi käyttää tätä brändiä yksinoikeudella. Vuonna 2004 veronalennuspolitiikkaa vastustamaan perustettu vaihtoehtoinen yhdistys, Iloiset Veronmaksajat ry., hyväksyttiinkin yhdistysrekisteriin vasta kolmisen vuotta sitten Veronmaksajien keskusliiton voimakkaan vastustuksen takia.

Veronmaksajien keskusliiton päämäärät ovat yhteiskunnan peruspalveluiden kannalta tuhoisat. Liiton virallinen tavoite on julkisten menojen supistaminen. Tämä todetaan muun muassa uunituoreen Veroavain 2010 -opuksen esittelytekstissä.

Erilaisissa verotusta koskevissa mielipiteissä ei tietenkään ole mitään väärää - asioista saa ja pitää olla erilaisia näkökantoja. Tässä rassaa lähinnä se, että Veronmaksajien keskusliitto esiintyy jatkuvasti julkisuudessa kaikkien veronmaksajien edunvalvojana, vaikka todellisuudessa koko organisaatio on täysin kokoomuslainen projekti, jonka puheenjohtaja Teemu Lehtinen kuuluu kykypuolueen pääideologeihin.

Julkisessa debatissa Veronmaksajain Keskusliitto on se taho, joka kutsutaan edustamaan veronmaksajia. Kusetus on mennyt läpi täydellisesti. Tätä ihmeteltiin jo vuonna 2003 Talousuutisten artikkelissa: ”Suomen kaikkien veronmaksajien valitsema eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus kysyvät veronmaksajien mielipidettä järjestöltä, johon kuuluu vain nelisen prosenttia veronmaksajista!”

Kuudessa vuodessa juuri mikään ei ole muuttunut. Syntynyt tilanne hakee edelleen vertaistaan härskiydessään. Toivonkin, että jokainen kerta, kun näette tätä organisaatiota edustavan ihmisen esiintyvän esimerkiksi televisiossa asiantuntijana verotusasioissa, hälytyskellot alkavat soimaan ja lujaa.

Huolestuttavaa on se, että media on napannut tämän syötin purematta kiinni. Vastakkaisia näkemyksiä verotusasioissa ei pääse kukaan esittämään, sillä Veronmaksajien keskusliittoa pidetään täysin puolueettomana asiantuntijaelimenä veropolitiikasta puhuttaessa.

Laajemmalle ja monipuolisemmalle verokeskustelulle olisi tarvetta, sillä Suomesta löytyy yhä valtava joukko ihmisiä, jotka allekirjoittavat Iloisten Veronmaksajien tärkeimmän periaatteen: ”Veroja on mukava maksaa, koska niillä saamme laadukkaat ja tasa-arvoiset hyvinvointipalvelut ja vakaan, turvallisen yhteiskunnan, jossa voimme elää hyvällä mielellä ihmisiksi toistemme kanssa.” On hyvä muistaa, että valtaosa suomalaisista ei halua karsia julkisia palveluja. Tämä olisi väistämättä edessä, jos julkisia menoja alettaisiin leikata Veronmaksajien keskusliiton eli/ja kokoomuksen esittämällä tavalla.

Linkkejä:
Iloiset Veronmaksajat Facebookissa
Vapaus valita toisin: Maksukyvyn mukaiseen verotukseen (Kati Peltola)
Peltola Kati & Pirkko Melender: Reilu verokirja

Keskustelin joulunpyhien aikana useaankin otteeseen erilaisissa seurueissa suomalaisen perusturvan tasosta ja erityisesti toimeentulotuesta. Kokemuksia järjestelmän ulkokehälle putoamisesta ja nykyisen systeemin byrokraattisesta ja nöyryyttävästä luonteesta löytyy todella monelta.

Omat karvaimmat kokemukseni toimeentulotukijärjestelmän ongelmista liittyvät Ouluun ja kesään 2002. Olin tuolloin päätoiminen opiskelija ja en onnistunut saamaan kesätöitä toisin kuin lähes kaikkina muina opiskeluvuosina. Opiskelumahdollisuudet olivat tuona kesänä vähäiset, joten kesäopintotukeakaan ei ollut mahdollista hakea.

Sosiaalitoimi pyöri Oulussa tuolloin alimitoitetuin resurssein. Kesäkuun päätöksen sain muutaman viikon odottelun jälkeen, mutta heinä- ja elokuun osalta tukipäätös tuli vasta elokuun lopussa. Elelin siis lähes kaksi kuukautta ilman minkäänlaisia tuloja. Kaikeksi onneksi vuokranantaja jousti vuokrien suhteen ja kaverit ja kotiväki lainasivat ruokarahaa. Monta kertaa kävi mielessä, että millainen tilanne voisi olla, jos olisin ollut yksinäinen ihminen ilman laajaa ja avuliasta ystäväpiiriä.

Itselläni toimeentulotuen tarve on aina ollut tilapäistä. Suomessa on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat erilaisista syistä pitkiäkin jaksoja toimeentulotuen tarpeessa. Taustalla on työttömyyttä, edellisen laman aikana esimerkiksi kaatuneiden yritysten tai lainatakausten vuoksi syntynyttä velkaantumista ja muita inhimillisiä tragedioita.

Vuosien mittaan tilanne ei ole mennyt ihmisten perusoikeuksien suhteen lainkaan parempaan suuntaan. Samanlaisia tarinoita ja muita omituisuuksia saa kuulla jatkuvasti. Hyviä esimerkkejä nykyisen systeemin järjettömyyksistä voi lukea vaikkapa Toimeentulotuki-blogista.

Lisäpäänsärkyä pienituloiselle aiheuttaa sosiaalietuuksien kuihtuva reaalinen ostovoima, joka laahaa palkkakehitykseen suhteutettuna todella rajusti perässä.

Mikä olisi sitten paras ratkaisu toimeentulotuen byrokraattista hakuprosessia koskeviin ongelmiin? Hallituksen asettamassa, sosiaaliturvan uudistamista pohtivassa Sata-komiteassa keskusteltiin toimeentulotuen siirtämisestä Kelan maksettavaksi, mutta varsinaista esitystä ei koskaan saatu. Hallituspuolueista ajatus sai kannatusta joiltakin keskustan ja vihreiden edustajilta, mutta kokoomuksen veto-oikeudella uudistus pantiin jäihin.

Mielestäni tuen siirtäminen Kelalle olisi todellista eteenpäinmenoa. Sosiaalijärjestelmämme kaipaa remonttia ja tässä olisi mahdollisuus ottaa ensimmäinen askel. Edut lyövät haitat 100-0:

Ensinnäkin hakuprosessin hankaloittaminen mittavalla byrokratialla (kuittien ja tiliotteitten kanssa vekslaaminen) vähenisi. Kelan maksamana tuen saisivat kaikki, jotka ovat siihen tulojensa puolesta oikeutettuja. Nyt moni nöyrtyy turhaan ja jättää tuen hakematta monimutkaisen prosessin vuoksi.

Tutkimusten mukaan puolet toimeentulotukeen oikeutetuista jättää hakematta tukea. Usea ihminen kokee myös sosiaalityöntekijän suorittaman tulojen täydellisen repimisen auki hyvin nöyryyttävänä toimenpiteenä (been there, done that).

Ongelmaksi voi muodostua toimeentulotuen ja sosiaalityön välisen yhteyden katkeaminen. Toisaalta nyt on puhuttu vain perusosan siirtämisestä Kelan maksettavaksi. Harkinnanvarainen tuki jäisi edelleen kuntien sosiaalityön harteille. Näin kunnissa voitaisiin keskittyä erityishuomiota vaativiin tapauksiin entistä paremmin.

Siirtoa on jo kokeiltu kymmenisen vuotta sitten muutamissa kunnissa ja tuolloin homma toimi varsin hyvin. Tukihakemusten käsittelyaikoja onnistuttiin lyhentämään ja kuntakohtaiset erot päätöksissä poistuivat (eli mentiin tasa-arvoisempaan suuntaan).

Puolueista kokoomus on siis halunnut pitää toimeentulotuen kuntien vastuulla. Tukea kannalleen puolue on saanut luonnollisesti työnantajien leiristä Etelärannasta. EK:n ykkösargumentti on taloudellinen. Jos kaikki toimeentulotukeen oikeutetut hakisivat tukea, kustannukset kasvaisivat rajusti.

Tämä argumentti on täysin pöyristyttävä (ja itse asiassa myös ihmisten laillisia oikeuksia halventava). Eikö samalla periaatteella pitäisi sitten hankaloittaa muidenkin sosiaalietuuksien, kuten esimerkiksi opintotuen ja lapsilisien, hakuprosessia? Rahaa säästyisi, kun kukaan ei osaisi tai jaksaisi tehdä hakemuksia oikein. Siinä hyytyisi sellaisenkin hymy, joka jaksaa vielä toimittaa nykymallin vaatiman mapillisen tavaraa sosiaalitoimistoon kuukausittain. Arvopohjaltaan aika jääkylmää settiä tulee siis oikean laidan leiristä.

Hallituksen politiikkaan kuuluva ongelmien ja kustannusten siirtäminen jo valmiiksi ylikuormittuneen kuntakentän hoidettavaksi lienee toinen syy kokoomuksen vastustuksen taustalla. Palveluja halutaan enenevässä määrin siirtää kuntien vastuulle, jotta hallitus voi jatkaa veropohjaa rapauttavaa veronalennuspolitiikkaansa. Kela-mallissahan suunta olisi päinvastainen.

Hallituksen ohjeissa Sata-komitealle mainittiin, että uudistusten tulee olla kustannusneutraaleja eli lisäkustannuksia ei saa tulla missään tapauksessa. Tämä toimii myös selittävänä tekijänä sille, miksi toimeentulotuen ongelmia ei haluta hallituksen toimesta korjata oikeasti.

Oikeistoleirissä pelätään myös sitä, että tuen siirtäminen Kelalle olisi askel kohti perustuloa. Tässä ollaan jo lähempänä asian ydintä. Oman näkemykseni mukaan perusturvan kehittäminen ja yhtenäistäminen on automaattisesti harppaus kohti parempaa, universaalimpaa sosiaaliturvaa (eli käytännössä perustuloa). Eri asia on sitten se, otetaanko perustulo tietoiseksi tavoitteeksi vai puhutaanko uudistuksista jollain muulla nimellä. Tavoitteiden sisältö on joka tapauksessa tärkeämpi asia kuin semanttinen saivartelu termin ympärillä.

Jouko Kajanoja on pohdinnoissaan nostanut esiin mallin, jossa pyrittäisiin tietoisesti kohti perustuloa perusturvaa vähitellen parantamalla. Ensimmäisinä askeleina olisivat juuri toimeentulotuen parantaminen, sen ehtojen lieventäminen (esim. pienet työtulot eivät vähentäisi toimeentulotukea) sekä toimeentulotukeen liittyvien rangaistusten poistaminen.

Kajanojan esittämät ajatukset ovat oikeansuuntaisia. Tarvitaan aitoa perusturvan kehittämistä. Toimeentulotukijärjestelmään tehtävät parannukset olisivat ensimmäinen askel tässä prosessissa.

Linkkejä:
Vapaus valita toisin: Hyvinvointivaltion tuho ja nousu
Toimeentulotuki-blogi
Toimeentulotukeen liittyviä uutisia

PS. Pahoittelut tekstin pituudesta, pyrin jatkossa tiiviimpään ilmaisuun. Jos joku jaksoi tänne asti, lupaan tarjota vapaavalintaisen juoman esim. jossain Kallion tai Itä-Tuiran kuppilassa. Tuleepa samalla testattua, lukeeko kukaan näitä entryjä koskaan loppuun asti. Yhteyttä voi ottaa sähköpostitse

Olen asunut suuren osan elämästäni suomalaisissa, 70-luvulla rakennetuissa betonilähiöissä. Kriittiset ja vaiherikkaat nuoruusvuoteni vietin Oulun Itä-Tuirassa, jonka vuokrataloalueella asui ja asuu edelleenkin lähinnä pienituloisia ihmisiä, kuten duunareita, opiskelijoita, työttömiä ja maahanmuuttajia.

Suomessa ei onneksi (ainakaan vielä) ole oikeita ghettoja. Esimerkiksi Tuiran eduksi voidaan laskea se, että alueella on myös jonkin verran omistusasuntoja, joten eriytymistä vähäosaisten reservaatiksi vaikkapa Pariisin Clichy Sois Bois’n tapaan ei ole tapahtunut suuressa määrin. Ranskasta ja eriytymisestä lisää juttua myöhemmin.

Aikaa kultaa usein muistot ja värittynyttä ghettonostalgiaa liittyy myös Itä-Tuiraan, vaikka 90-luvun lamavuosina levottomuudet jäivätkin Kalliotiellä palaneisiin henkilöautoihin ja paikallisen äärioikeistolaisen räkänokkaporukan rähinöintiin. Ei onneksi siis ihan Elviksen legendaarisen In The Ghetto -biisin rähjäisen Chigaco-slummin tasoinen mesta.

Köyhällä alueella asumiseen liittyi myös etuja. Suureen ketjuun kuuluneen lähikaupan hittituotteet olivat luonnollisesti keskiolut ja lenkkimakkara. Tiukan ohjeistuksen takia liikkeestä piti kuitenkin aina löytyä tietty määrä tavallisen kaupan repertuaariin kuuluvia elintarvikkeita, joten eksoottisempia tuotteita, kuten vihanneksia, sai usein halvemmalla punaisten hintalappujen sunnuntai-iltapäivinä.

Vaikka pohjoismaista puuttuvat vielä todelliset slummit, esimerkiksi Jenkkilän tyyliin (puhumattakaan kehitysmaista), eriytyminen on kärjistynyt viime vuosien aikana. Esimerkiksi Oulussa Meri-Toppilasta on muodostunut ongelma-alue suhteellisen uudesta rakennuskannasta huolimatta.

Ghettoutuminen on nostettu ongelmaksi erityisesti maahanmuuttokeskustelun yhteydessä. Maahanmuuttokriitikot maalailevat kauhukuvia etnoghetoista nostamalla esiin muun muassa Malmön Rosengårdin ja Pariisin lähiöiden ongelmat nuorisomellakoineen.

Tarkastellaanpa tässä vaiheessa Pariisin vuoden 2007 tapahtumia ja niiden taustoja hieman tarkemmin. Ranskan talouskasvu perustui toisen maailmansodan jälkeen hyvin pitkälti siirtolaisuudelle. Siirtolaiset tuottivat lisäarvoa Ranskan taloudelle aikansa, kunnes työelämän rakennemuutoksen takia heidän työpanoksensa suurteollisuudelle kävi hyödyttömäksi.

Viime vuosikymmenien ajan Pariisi on pyrkinyt siirtämään ongelmaksi muodostuneen syrjäytyneen ”ylijäämäväen” rajojensa ulkopuolelle. Nykypäivän Pariisissa vallitsee voimakas kaupunginosien arvojärjestys. On muodostunut reservaatteja, joissa selviytyminen perustuu yhteiskunnan ulkopuolisiin verkostoihin – ikään kuin koko perinteisen järjestelmän ulkoradalle ajautumisen huipentumana.

Suomessa varsinaisia etnoghettoja ei vielä ole, mutta Pariisin esimerkistä olisi syytä ottaa oppia. Eriytyminen vaanii nurkan takana, sillä esimerkiksi Helsingissä kaupunki on ohjannut pienituloiset ja maahanmuuttajat alueille, joissa suurin osa taloista on vuokrataloja.

Huomattavaa on se, että ongelmassa kyse ei ole ghettoihin ajautuvien etnisestä taustasta (tämä on maahanmuuttokriitikkojen tarjoama helppo selitys), vaan yleensäkin pienituloisista ihmisistä, jotka ovat joutuneet yhteiskunnassa taloudellisen riiston kohteeksi. Ongelmia oli pääkaupunkiseudulla jo 1960- ja 70-luvuilla, jolloin uusiin betonilähiöihin muutti runsaasti duunareita muualta Suomesta. Tuolloin etnisyydellä tarkoitettiin maalta-, ei maahanmuuttajia. Esimerkiksi Helsingin Jakomäen maine levottomana asuinalueena syntyi jo 70-luvulla sosiaalisten ongelmien kärjistyttyä.

Syrjivän asuntopolitiikan uhreja ovat siis kaikki pienituloiset. Helsingissä alle 2000 euron bruttokuukausituloilla perhettään elättävälle kaupunki ei tarjoa juurikaan vaihtoehtoja asumisen suhteen. Puhumattakaan opiskelijoista, eläkeläisistä ja muista työelämän ulkopuolella olevista ihmisistä.

Tässä valossa äärimmäisen tärkeää miettiä, millaista lähiöpolitiikkaa Suomessa halutaan tehdä jatkossa. Ongelmia on luvassa, jos pienituloisten työntäminen kaupunkien reuna-alueille jatkuu nykyiseen tapaan.

Ratkaisuja näihin tärkeisiin kysymyksiin on onneksi vielä löydettävissä. Kaupunkien pitää tarjota vuokra-asuntoja mahdollisimman monilta asuinalueilta ja suhteellisen edullisesti. Lähiöihin tarvitaan hajautettua asumista, vuokra- ja omistusasumista ei saa eriyttää toisistaan. Esimerkiksi aiemmin mainitun Oulun Toppilan ongelmat johtuvat juuri siitä, että alueelle rakennettiin pelkästään vuokra-asuntoja. Sittemmin tontteja on myyty myös omistusasumisrakentamiseen, mutta arvet näyttävät parantuvan hitaasti. 

Myös kaupunkisuunnittelulla on suuri merkitys. Tulevaisuuden asuinalueiden suunnitteluun panostamalla ja jo olemassa oleviin lähiöiden viihtyvyyteen satsaamalla saadaan varmasti hyviä tuloksia aikaan. Jos ihmisellä on syy kunnioittaa ja arvostaa omaa asuinympäristöään, myös oma itsetunto ja kunnioitus kanssaeläjiä kohtaan kasvavat. Viihtyvyyteen liittyy moni asia, kuten esimerkiksi rakennusten kunto, lähiöpalvelut, viheralueet ja liikenneyhteydet.

Itse pysyttelen lähiöiden asukkina todennäköisesti vielä pitkään, oikeastaan tulevaisuuden asuinkaupungista riippumatta. Parhaimmillaan lähiöasuminen vahvistaa yhteisöllisyyttä ja kanssaihmisten kunnioitusta. Uskonkin, että Suomessa pystytään tarjoamaan viihtyisää, ekologista ja turvallista lähiöasumista kaikille, jos lähiöpolitiikassa tehdään oikeita ratkaisuja.

Seuraan työssä ja vapaa-ajalla runsaasti erilaisia blogeja, internetin keskustelufoorumeja ja niissä käytäviä poliittisia keskusteluja. Useimmiten keskustelun taso aiheuttaa suurta turhautumista. Vaikka joskus nähdäänkin asiallista argumentointia, lähes aina päädytään päämäärättömään jankkaamiseen, jossa suurimpaan ääneen huutava yksilö pääsee framille parhaiten. Halukkaat voivat kokeilla vaikka Helsingin Sanomien tai Kalevan Juttutuvan nettikeskustelujen läpikäymistä.

Tämän päivän Hesarissa Antti Blåfield kirjoittaa aiheesta varsin ansiokkaasti. Blåfieldin mukaan verkossa yleinen nimimerkkien taakse piiloutuminen johtaa keskustelun muuttumiseen huutamiseksi. ”Naamioiden taakse kätkeytyminen antaa mahdollisuuden sanoa sellaista, mitä ei nimellään sanoisi tai sanoisi enintään pienessä, luotetussa piirissä”, hän kirjoittaa.

Hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta internetissä on maahanmuuttokriittisiksi itseään tituleeraavien henkilöiden perustama hommafoorumi ja sen liepeillä pyörivä nettiaktivistien joukko. Ei ole varmasti olemassa montaakaan THE aihetta (maahanmuutto) sivuavaa blogia, foorumia tai keskustelupalstaa, jossa nämä sankarit eivät olisi spämmäämässä (tietysti pääosin nimimerkkien takaa) lähinnä urbaanilegendoihin perustuvia sepustuksiaan sosiaalietuuksia väärinkäyttävistä maahanmuuttajista, ulkomaalaisista rikollisista ja monikulttuurisuuden Suomelle muodostamasta uhasta.

Yksittäisiä konnia löytyy varmasti kaikista ihmisryhmistä, mutta Homman folkloressa jokainen väärästä maasta tullut tai väärää uskontoa tunnustava on uhkatekijä myyttisille ”kantasuomalaisille”.

Olen pohtinut mitä tämä mystinen monikulttuuristaminen on. Siis se punavihreä salaliitto, joka homman foliohattujen mukaan uhkaa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Mietitäänpä asiaa hetken ajan. Modernissa länsimaisessa demokratiassa monikulttuurisuus on olemassa oleva asiaintila. Meillä on uskonnonvapauden ja sananvapauden ohella voimassa kulttuurinvapaus. Omaa alakulttuuriaan saa rauhassa toteuttaa ja edustaa, toki lain määräämissä puitteissa. Suomessa on satoja erilaisia alakulttuureja, jotka voivat erota suurestikin toisistaan.

Historiasta löytyy lisää esimerkkejä suomalaisesta monikulttuurisuudesta. Kannattaa tutustua esimerkiksi Viipurin kaupungin historiaan.

Monikulttuuristuminen on siis jälleen eräs hompanssien keksimä olkiukko, jonka muodostamaa kuvitteellista uhkaa vastaan voidaan hyökätä kuten Don Quijote tuulimyllyjä vastaan Cervantesin romaanissa. Yhden totuuden monokulttuuria haikaileville voin suositella muuttoa vaikkapa Pohjois-Koreaan, jossa nämä monikulttuurisuuden kammottavuudet (l. vapaudet) on tehokkaasti kitketty yhteiskunnasta pois.

On tietysti tärkeää, että maahanmuutosta käydään kriittistäkin keskustelua. Mielestäni järkevään keskusteluun ei kuitenkaan kuulu kokonaisten ihmisryhmien perusteeton demonisointi, islamofobia ja rasistiset kannanotot, joita esimerkiksi hommafoorumilta ei tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa. Lisätietoja asiasta haluavat voivat vaikka lueskella HommaWatch -blogia.

Maahanmuuttoon liittyvät todelliset ongelmat hautautuvat usein tällaisen mölysaasteen alle. Maahanmuuttajien sosiaalinen ja taloudellinen asema Suomessa on heikko ja yhä heikkenemään päin. Kärjistyvä eriarvoisuus ja vihanlietsonta luovat uusia sosiaalisia ongelmia ja onnettomuuden spiraali on valmis.

Mielestäni ihmisoikeudet on nostettava keskiöön maahanmuuttajia koskevassa keskustelussa. Jokaisella Suomessa asuvalla on oltava inhimilliset olosuhteet elää. Vastakkainasettelua lietsomalla tai toisaalta arvoista puuta heinää puhuvalla hyssyttelypolitiikalla ei saada hyvää aikaan.

Valitettavasti monessa asiassa on otettu takapakkia viime aikoina. Tuorein esimerkki on uusi ulkomaalaislaki, joka kaventaa maahanmuuttajien mahdollisuuksia päästä mukaan työelämään.  Nykyisin turvapaikanhakijalla on oikeus tehdä työtä ulkomaalaislain mukaisesti kolmen kuukauden jälkeen maahantulosta. Sisäasiainministeriö esittää lakiin muutosta, joka johtaisi tilanteeseen, jossa valtaosa turvapaikanhakijoista saisi oikeuden työntekoon vasta oltuaan maassa vuoden. Tällainen ihmisoikeuksien rajoittaminen tuskin auttaa pätkääkään sopeutumista uuteen ympäristöön ja yhteiskuntaan. Kannattaa muistaa, että työ on tärkein keino sitouttaa ihminen yhteiskuntaan.

Tarvitaan myös lisää suomen kielen opetusta maahanmuuttajille (jota nyt ei järjestetä tarpeeksi!) jotta ihmiset voisivat työllistyä ja toimia muutenkin elämässään yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä.

Oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan tuominen keskusteluihin erilaisten kulttuurien ja uskontojen demonisoimisen puitteissa on myös täysin järjetöntä. Oikeusvaltion järkähtämättömiin perusperiaatteisiin ja myös toimintatapoihin kuuluu se, että ketään yksilöä ei tuomita etukäteen ihonvärin, uskonnon, kulttuuritaustan tai minkään muunkaan ominaisuuden takia. Kukaan ei ole automaattisesti esimerkiksi etnisen taustansa takia hyvä duunari tai vaarallinen rikollinen, toisin kuten maahanmuuttokriitikot väittävät.

Yhteiskunnan tehtävänä tulee olla varmistaa kaikille samat oikeudet ja etuudet eli kaventaa tuloja ja oikeuksia koskevia eroja. Tämä on paras keino välttää törmäyskurssille ajautuminen ja siitä aiheutuvat ongelmat yhteiskunnalle.

Palataan lopuksi vielä Blåfieldin kirjoitukseen. Blåfield puhuu yksinkertaisen maailmanselityksen houkuttelevuudesta tilanteessa, jossa ihmisten epävarmuus kasvaa esimerkiksi taloudellisen laman kärjistyessä. Maahanmuuttajavastaisuuden ja rasismin nousussa lienee ainakin osittain kyse tästä. Samoin kävi viime laman aikana.

Kahden sosiaalisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa olevan ihmisryhmän usuttaminen toistensa kimppuun ei edesauta oikeastaan kenenkään asiaa. Tässä rumbassa vasemmiston tärkein tehtävä on ajaa kaikkien pienituloisten ja päähänpotkittujen etua, kotimaasta ja taustoista riippumatta.