Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa ke 8.5.2013

Vääntö kunta- ja soteuudistuksesta on jatkunut väsymättä koko kuluneen hallituskauden ajan. Vaikka puolueet ovat olleet viime aikoina vahvasti junttautuneina poteroihinsa, näppäimistölle nukahtamisen vaaraa ei ole näköpiirissä. Ei ainakaan ennen kuin hallituksen asettamat lukuisat työryhmät saavat vihdoin jotain valmista aikaan.

Puheenvuoroissa on kelattu paljon kuntien lukumäärää, itsenäisyyttä ja oman päätösvallan tärkeyttä. Mitenkään näitä teemoja väheksymättä, mielestäni olisi syytä puhua myös kuntien välillä ja niiden sisällä tapahtuneesta ja edelleen tapahtuvasta eriytymiskehityksestä, joka on erityisesti vasemmistolaisesta näkökulmasta erittäin tärkeä aihe.

Eräs aiheeseen liittyvä ilmiö on vastakaupungistuminen, joka tarkoittaa väestön hajautumista muuttoliikkeen vaikutuksesta kaupunkiseudun sisällä keskuksesta reunoille ja kehyskuntiin.

Ilmiö on valitettavan tuttu Suomen kaupunkiseuduilla. Esimerkiksi Oulussa uusia asuinalueita on kaavoitettu takavuosina lähinnä moottoriteiden reunoille. Samaan aikaan kehyskunnat houkuttelevat hyvätuloisia palkansaajia ja lapsiperheitä asukkaikseen. Porkkanoina toimivat halvat tontit ja pienempi veroprosentti.

Vastakaupungistuminen on tuonut mukanaan monenlaisia ongelmia. Joukkoliikenteen kehittäminen on vaikeaa, sillä haulikolla kaavoittaminen on lisännyt yksityisautoilun tarvetta. Oulun osalta myös tilakysymys on valtava ongelma. Keskustan koulut tyhjenevät ja esimerkiksi Ritaharjussa ja Metsokankaalla ei ole tiloja uusille ekaluokkalaisille.

Tampereen seudulla Pirkkala on imuroinut asukkaikseen seutukunnan ylemmän tulodesiilin veronmaksajia edellä mainittujen houkuttimien avulla. Kunnan asiointivirta suuntautuu kuitenkin vahvasti Tampereelle, jossa käydään töissä ja palveluista nauttimassa. Pirkkalan valtuusto on kokoomuksen käsissä, pitkälti kunnan tulorakenteesta johtuen. Sen vuoksi kunta on tuskin luopumassa vapaaehtoisesti etuoikeutetusta asemastaan.

Yhdysvaltain Detroitia on pidetty yhtenä malliesimerkkinä vastakaupungistumisen kutistamasta kaupungista. Kanta-Detroitin väkiluku on pudonnut viimeisen 50 vuoden aikana lähes täsmälleen yhtä paljon kuin sen ympäristökuntien väkimäärä on kasvanut.

Detroitin keskustan ja ympäryskuntien sosioekonomiset erot ovat järkyttävät. Kaupungin pienituloinen väestö asuu pääosin keskustan alueella paremmin toimeentulevien punkatessa suuralueen nukkumalähiöissä. Kaupungin talouksien keskitulo on puolet pienempi kuin muualla Yhdysvalloissa.

Perinteinen raja kulkee Eight Mile Roadilla kaupungin pohjoisrajalla. Katu tunnetaan muun muassa hiphop-artisti Eminemin elokuvasta 8 Mile, jossa kuvataan räppihommien ohella pienituloisten elämää kaupungissa.

Viime vuosien oikeistokiimasta huolimatta Suomi ei onneksi vielä ole Amerikka ja Detroitin näivettymiseen liittyy myös muita taustatekijöitä, kuten kaupungin hiipunut autoteollisuus. Detroitin tapahtumia ei voi siis suoraan verrata Suomen tilanteeseen. Tapahtuneesta on kuitenkin syytä ottaa muutama oppi povitaskuun.

Maltilliset tuloerot ovat olleet suomalaisen yhteiskunnan suuri vahvuus. Hyvinvointivaltion periaatteiden vaaliminen ja toteuttaminen on tuonut mukanaan mahdollisuuksia ja turvallisuutta. Sen vuoksi meillä ei tarvita piikkilangoin ja valvontakameroin varustettuja muureja erottamaan asuinalueita ja ihmisiä toisistaan.

Asuinalueiden erilaistuminen muodostaa uhan hyvinvointivaltion yleisesti hyväksytyille periaatteille ja tavoitteille. Detroit-ilmiön estämiseksi tarvitaan siis uudenlaisia kuntapoliittisia toimenpiteitä.

Kuntien välinen verokilpailu saman työssäkäyntialueen sisällä on vakava vitsaus, joka pitäisi hävittää mahdollisimman pian Suomesta. Hallituksen kuntalakiin kirjaama vaatimus työpaikkaomavaraisuusasteesta on hyvä askel tällä tiellä. Lisäksi on syytä pohtia seutukunnallista verotusmallia, joka estäisi työssäkäyntialueiden sisäisen eriytymisen. Mallissa työssäkäyntialueella olisi yhtenäinen kuntaveroprosentti. Tällöin vastuuta kannettaisiin yhdessä alueen palveluista kuntarajojen yli.

Vaikutusta on tietysti myös seutukunnan asunto- ja kaavoituspolitiikalla sekä yleisellä sosiaalipolitiikalla. Faktaa on kuitenkin se, että ilman todellista kuntarakenneremonttia suurten kaupunkiseutujen eriytymiskehitys pahenee. Homman pihvi on siinä, onko uudistusta mahdollista viedä eteenpäin täysin vapaaehtoiselta pohjalta. Monen mielestä ei ole.

Eilen vietettiin Vasemmiston vappujuhlia ympäri Suomea. Hakaniemen torille Helsinkiin kerääntyi arvioiden mukaan 8 000-10 000 ihmistä kuulemaan vappupuheita. Pääkaupungin vappumarssille osallistui 2 500-3 000 ihmistä.

Oulussa Vasemmiston vappumarssille osallistui noin 250-300 ihmistä. Marssi päättyi Rotuaarille, joka oli ääriään myöten täynnä Paavo Arhinmäen vappupuhetta kuuntelemaan tulleita ihmisiä. Arvioisin paikalla olleen vähintään tuhat silmäparia.

Tunnelma oli hieno. Tilaisuus antoi kuulijoille vastauksia kysymyksiin tulevaisuuden suunnasta ja tehdyistä päätöksistä. Toimijat saivat voimaa jatkaa arvokasta vapaaehtoistyötä vasemmistoliikkeen eteen. Kiitos heille vielä erikseen, talkoolaisia oli taas mukana kymmeniä ympäri maakuntaa. Arhinmäen puheen voi lukea kokonaisuudessaan tästä.

Yleisradion ja MTV3:n uutisten perusteella Vasemmistoliitto jätti tänä vuonna vapun juhlinnan väliin. Uutisarvoltaan tärkeämmäksi nähtiin Timo Soinin ja Timo Laanisen puheet noin 50 kuulijan edessä.

Pohjois-Suomen valtalehti uutisoi vapunaattona keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän nostattaneen ”keskustahenkeä” Rotuaarilla. Kuvan perusteella paikalla oli mukavasti väkeä.

Vapunpäivän tilaisuudessa oli kuitenkin ainakin kolme kertaa enemmän ihmisiä. Tämän toteamiseen ei tarvita Mertarannan taikalaseja. Joku Kalevan lukija saattaisi olla sitä mieltä, että tällainen Oulussa varsin harvinainen massatapahtuma saattaisi kenties olla uutisoinnin arvoinen. Tai edes lyhyen maininnan.

Vasemmistovapun osakseen saama täydellinen uutispimento on jokavuotinen ilmiö, joten se ei oikeastaan yllätä lainkaan. Valinnat kertovat kuitenkin siitä, miten media käyttää poliittista valtaa myös Suomessa. Kuvat kertovat täysin toisenlaista tarinaa.

Lisää kuvia Pohjois-Pohjanmaan Vasemmiston vapusta löytyy piirin FB-sivuilta.

Oulun kaupungin lähidemokratiatoimikunta kokoontui eilen Meri-Toppilan asukastupa Alvarissa. Omilla kulumilla siis oltiin. Raportoin tässä bloggauksessa lyhyesti kokoontumisajojen annista. Asialistalla oli muun muassa paikallisen asukastupatoiminnan esittely ja toiminta-avustuksista päättäminen.

Pääsin avustuksia käsittelevässä asiakohdassa nuijan varteen toimikunnan puhisten oltua esteellisiä. Oulun kaupunki on varannut vuodelle 2013 yhteensä 87 000 euroa lähidemokratiayhteisöjen toiminta- ja kohdeavustuksiin.

Kumppanuusyhteisöille myönnettiin avustusta 3 500 euroa/yhdistys. Uusille yhdistyksille, joita ovat Jäälin asukasyhdistys ry, Kellon suuralueen asukasyhdistys ry ja Yli-Iin kuntalaisyhdistys ry, myönnettiin aluksi 2 000 euroa. Kumppanuussopimuksen allekirjoituksen jälkeen kyseiset yhdistykset saavat 1 500 euron lisäavustuksen. Muut hakemukset käsiteltiin tapauskohtaisesti.

Toimikunta tutustui kokouksen aluksi Meri-Toppilan alueella operoivan Kulttuurivoimala ry.:n toimintaan. Kulttuurivoimala - Culture Power Station ry on yhteisö-, ympäristö- ja mediataidetta edistävä yhdistys, joka toimii paikallisella, alueellisella, valtakunnallisella ja kansainvälisellä tasolla. Yhdistys ylläpitää Kemissä vaihtoehtokauppa Laituria, Galleria Voimaa ja Lapin Mediapajaa sekä Oulun Meri-Toppilassa asukastupa Alvaria yhdessä Toppilan omakotiyhdistyksen ja Oulun kaupungin kanssa.

Toppilassa yhdistys pyörittää alueen asukastupaa ja järjestää paikallista kulttuuritoimintaa. Kulttuurivoimala on ollut mukana muun muassa Mahdollisuuksien torin järjestelyissä ja puuhaa Meri-Toppilan vanhan siilorakennuksen peruskorjausta. Yhdistyksen kotisivuilta löytyy lisätietoa kulttuuriprojekteista.

Kulttuurivoimalan toiminta on kasvanut viime vuosina vauhdilla. Yhdistys on työllistänyt lähemmäs 200 ihmistä viimeisen viiden vuoden aikana. Tällä hetkellä Kulttuurivoimalalla on palkattuna viisi ihmistä Meri-Toppilan asukastupa Alvarissa. Toiminnassa on mukana myös maahanmuuttajia. Asukastuvalla järjestetään muun muassa suomen kielen opetusta.

Yhdistyksellä on suunnitteilla useita mielenkiintoisia projekteja lähitulevaisuudessa. Meri-Toppilaan puuhataan etnofestivaalia, jonka ensimmäinen askel on 11.5. järjestettävät siilopäivät. Lisäksi suunnitteilla on Speaker’s Wall -videoprojekti, ympäristötaidehankkeita ja monia muita kulttuurijudansseja.

Kulttuurivoimalan toiminta edustaa juuri sellaista omaehtoista paikallistoimintaa, joka vahvistaa lähidemokratiaa ja antaa alueen ihmisille osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia kulmiensa asioihin. Kaupungin tärkein rooli tässä kuviossa on toiminnan resurssien turvaaminen. Tilakysymyksiin tarvitaan jatkossa parannuksia ja tietysti myös taloudellinen tuki on hyvin tärkeä asia.

Toimikunta antoi kokouksessa lausunnon sivistys- ja kulttuuripalvelujen työryhmälle koskien tilavuokria ja kaupungin tilojen käyttöä yhdistystoiminnassa. Yhdistykset ja yhteisöt ovat merkittäviä tilojen satunnais- ja kausikäyttäjiä. Toimikunta päätti esittää, että alle 18-vuotiaiden kerhotoiminta olisi maksutonta kaupungin tiloissa. Urheiluseurojen osalta näin jo onkin ja olisi kohtuullista, että samat säännöt koskisivat myös muuta toimintaa. Lisäksi on tärkeää, että myös muiden ryhmien osalta hinnoittelupolitiikka on kohtuullista.

Oulun heikkenevä taloustilanne asettaa omat haasteensa tilavuokra-asiaan. Painetta vuokrien nostamiseen on olemassa. Tärkeää paikallistoimintaa ei saa kuitenkaan rampauttaa lyhytnäköisten säästöjen nimissä. Vireä paikallistoiminta lisää ihmisten vaikutusmahdollisuuksia sekä hyvinvointia. Se ennaltaehkäisee yhteiskunnalle ja yksilöille kalliiksi tulevia terveysongelmia sekä sosiaalista pahoinvointia.

Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa to 14.3.2013.

Marcus Porcius Cato oli roomalainen valtiomies ja kirjailija, joka vaikutti antiikin aikakaudella noin kaksisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Cato tapasi päättää puheensa senaatissa seuraavaan lausahdukseen: ”Olen muuten sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.”

Vaatimus toistettiin Caton suulla kerta toisensa jälkeen ja lopulta se muuttui lihaksi puunilaissotien yhteydessä. Nykyisen Tunisian alueella sijainneen Karthagon ja Rooman myllyt päättyivät siihen, kun ensiksi mainittu jyrättiin maan tasalle roomalaisten toimesta vuonna 146 eaa.

Tunnetun mietelauseen mukaan kertaus on opintojen äiti. Caton hokema on hyvä esimerkki tästä.  Periaate on pätenyt myös myöhemmin politiikassa. Kun jotain väitettä tai tavoitetta toistetaan tarpeeksi kauan, se muuttuu kuulijan korvassa tosiasiaksi ja välttämättömyydeksi.

Nykypäivän Suomessa toiston merkityksen ovat parhaiten ymmärtäneet oikeisto ja Etelärannan valtiaat. Tämä ilmenee erityisesti työmarkkinaneuvotteluissa. Joka ikisen sopimuskierroksen aluksi olemne kuulleet samat, identtiset teesit: palkat on jäädytettävä, eläkeikää nostettava ja verotusta kevennettävä. Muuten kilpailukyky kärsii ja ajaudumme turmioon.

EK:n hallituksen puheenjohtaja Ilpo Kokkila on tuorein teesin käyttäjä. “Palkat täytyy jäädyttää. Kansakunta ei muuten kestä.”, Kokkila totesi viime viikolla Hesarissa.  Dystopian mukaan Suomen kansainvälinen kilpailukyky on uhattuna, jos edellä mainittuja shokkiteesejä ei toteuteta pikaisella aikataululla.

Työmarkkinoiden säätelyn purku on nähty tässä visiossa avaimena kohti tehokkaampaa kilpailua ja tuotantoa. VATT:n ylijohtajan Juhana Vartiaisen esitykset jo entuudestaan pienillä tuloilla sinnittelevien matalapalkkaisten potkimisesta kuuluvat samaan sarjaan.

Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta analysoi Talous & Yhteiskunta -lehden tuoreimmassa numerossa tätä suomalaisen kilpailukykykeskustelun outolintua. Haaparannan mukaan kyseessä on valikoiva harha. EK lakeijoineen on etsinyt kissojen ja koirien kanssa sellaista vertailumaata, joka on menestynyt lyhyellä aikajänteellä Suomea paremmin ja haluaa kopioida sieltä jonkin nimenomaisesti työmarkkinoiden säätelyyn puuttuvan mallin. Palaset Saksan, Hollannin ja Tanskan malleista kelpaavat silloin, kun kaiku askelten on oikea.

Haaparannan mukaan Suomen viennissä on rakenteellisia ongelmia, joilla ei ole juurikaan tekemistä palkkakehityksen ja muiden tavanomaisten kilpailukykyindikaattoreiden kanssa. Hänen mukaansa vienti tökkii sen takia, että markkinointi on ollut huonoa ja että yrityksemme eivät ole kyenneet uudistumaan ja luomaan uusia tuotteita markkinoille.

Oikeiston viljelemä kilpailukykyretoriikka, jossa tuomitaan palkankorotukset ja halutaan murtaa nykyinen sopimusjärjestelmä, ei perustu siis tosiasioihin.

Toisto on kuitenkin purrut. Ay-liike on ollut pulassa viime aikojen poliittisessa myllerryksessä. Vaaleissa on purjehdittu voimakkaassa kokoomuksen ja perussuomalaisten myötätuulessa perinteisen duunariblokin ottaessa siipeensä.

Perussuomalaiset retostelevat olevansa työväenpuolue ilman sosialismia. Palkansaajien kannalta puolueen linja on kuitenkin arvoitus. Kuten viimeaikaiset ulostulot osoittavat, puolueessa vahvaan asemaan noussut Suomen Sisu -falangi ei ole pätkääkään kiinnostunut duunareiden asioista. Suhde ay-liikkeeseen on muutenkin persuissa traumaattinen, koska Matti Putkosen kovasta uhosta huolimatta puoluetta vietiin kuin kuoriämpäriä viime vuoden liittovaaleissa.

Myös Timo Soinin puolue on edennyt hokemien avulla voitosta voittoon suomalaisen valtavirran huumorin tapaan. Aina Pulttiboisista Putoukseen asti on noudatettu samaa kaavaa. Kameroiden edessä esiinnytään mahdollisimman hassuissa asusteissa ja keksitään mahdollisimman yksinkertainen hokema, joka leviää kulovalkean tavoin yläasteiden pihoilla ja huoltoasemien buffet-tiskeillä.

Muut ovat siis ymmärtäneet toiston merkityksen politikassa. Myös Vasemmisto tarvitsee omat hokemansa, joita on rummutettava väsymättä. Hyvinvointivaltio tarvitsee soihdunkantajansa. Olen sitä mieltä, että kansakunta ei muuten kestä.

Teksti on julkaistu Forum24:n mielipidepalstalla ti 5.3.2013.

Kansanedustaja Olli Immonen (ps.) esitti Forum24:ssa (26.2.) Ruotsista tutun palvelualoitteen käyttöönottoa myös suomalaisissa kunnissa. Palvelualoitteessa yksityinen toimija voi haastaa kunnan kilpailuttamaan jonkin palvelun, joka luvataan tehdä halvemmalla tai paremmin.

Palvelualoite tarkoittaisi käytännössä täysin hallitsematonta palvelujen kilpailutusta ja päästäisi yksityiset kermankuorijat käsiksi sellaisiin hyvinvointipalveluihin, joista on mahdollista kääriä voittoa omiin taskuihin.

Useissa tapauksissa veronmaksajien ja palvelujen käyttäjien rahat ovat yksityistämisen myötä valuneet ulkomaisille pääomasijoittajille ja veroparatiiseihin. Suomessa tämä ongelma on vakava jo nyt ja palvelualoitteen käyttöönotto vain lisäisi sitä. Lisäksi palveluhaaste lisäisi kilpailuttamiseen liittyvää byrokratiaa, joka aiheuttaa jo nyt turhaa paperinpyörittelyä.

Palvelualoitetta on Suomessa tähän mennessä ajanut lähinnä kokoomus, jonka arvoihin projekti sopii kuin nenä päähän. Palvelualoitteen tarkoituksena kun on edistää voimakkaasti kaikkien palveluiden yksityistämistä. Onkin varsin mielenkiintoista, että myös perussuomalaiset ovat lähteneet tähän kelkkaan mukaan.

Immonen nostaa Ruotsin esille esimerkkinä, mutta ei arvioi palvelualoitteesta naapurissa kerättyjä kokemuksia lainkaan. On siis rehellisyyden nimissä syytä tarkastella, millaisia ongelmia palvelualoitteeseen on Ruotsissa liittynyt. Esimerkiksi vanhuspalveluissa yksityisten tulo markkinoille on alkuun laskenut hintoja, mutta myöhemmin hinta on lähtenyt nousuun ja samalla palvelun laatu on romahtanut. Useimmiten asialla ovat olleet suuret ulkomaiset pörssiyhtiöt, jotka pystyvät kilpailemaan pienemmät yrittäjät hengiltä.

Näin kävi esimerkiksi kuuluisassa Carema-skandaalissa. Careman hallinnoimissa vanhustenhoidon yksiköissä henkilöstön määrä oli täysin alimitoitettu, ruokaa ei riittänyt kaikille ja vaippoja ei säästösyistä vaihdettu välillä lainkaan. Tapaus ei ole ainoa laatuaan.

Ruotsin esimerkit osoittavat, että tehokkuus ei voi olla ainoa arvo palveluiden tuotannossa. Kuntien tehtävä ei ole myöskään tarjota yksityisille yrityksille avoimia markkinoita. Tärkeämpää on turvata laadukkaat ja tasa-arvoiset palvelut kaikille, pääosin kunnan omana työnä.

Jaakko Alavuotunki (vas.)
Oulu

Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa to 28.2.2013.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta menestyselokuva Puhalluksen ensi-illasta. Paul Newmanin ja Robert Redfordin tähdittämä elokuva kertoo ammattihuijareista, jotka toteuttavat nerokkaan suunnitelman ja kotiuttavat mafiapomolta suuren summan kahisevaa pankkitileilleen.

Leffan pyöreitä vuosia on juhlistettu Suomessa useiden skandaalipaljastusten merkeissä. Eritasoisia puhalluksia ja koijauksia on paljastettu siellä sun täällä.

Findus-yhtiön vilunkipelistä liikkeelle lähtenyt hevosenlihakohu on kuohuttanut mieliä ympäri Eurooppaa. Erilaisista valmisruoka-annoksista on löytynyt hevosenlihaa, vaikka tuoteseloste on kertonut pakkauksen sisältävän ihan toisenlaista tavaraa.

Epäselvyydet liittyvät teuraslihan alkuperään. Tehotuotannon aikakaudella paistit tulevat sieltä, mistä ne saadaan halvimmalla. Sylttytehtaat sijaitsevat nykypäivänä yhä useammin Itä-Euroopassa, jossa ei tarvitse liiemmin piitata ruoan alkuperää koskevista säädöksistä. Lihatehtaiden tehosekoittimiin heitetään sitä, mitä on milloinkin saatavilla.

Hevosenliha ei ole sinänsä terveydelle vaarallista. Se on vähärasvaista ja useimmiten teuraaksi joutuneet ratsut ovat eläneet huomattavasti paremman elämän kuin tehosikaloiden ja -navettojen possut ja naudat.

Heppapuhallus onkin jossain määrin koominen tapaus, jos pohditaan millaista tavaraa normimarketin einesosastolta löytyy. Outoa kyllä, meillä skandaali syntyy paremman lihan sekoittamisesta peruskuraan. Ei siitä, että lähes jokainen eines sisältää rasvalla ja suolalla maustettua ”pink slimeä”, johon on jauhettu lähestulkoon koko tehotuotetun elikon ruho nahkoineen.

On toki tärkeää, että valmislasagnet ja -kebabit sisältävät sitä tavaraa, mitä paketin kyljessä ilmoitetaan. Tapauksen pihvi on kuitenkin valistuksellinen. Ymmärtävätkö ihmiset oikeasti, mitä tarkoittavat lihaan verrattavat valmistusaineet ja koneellisesti eroteltu liha? Toivottavasti kohun seurauksena moni alkaa tekemään enemmän itse ruokaa hyvistä raaka-aineista.

Puhallus-elokuva nappasi aikoinaan seitsemän Oscaria nerokkaan juonensa takia. Hevosenlihajupakka on niin arkipäiväinen tapaus tehotuotantoyhteiskunnassa, että sillä ei kuuhun asti mennä tämän vuoden puhalluspystejä jaettaessa. Voittajaehdokkaat löytyvät toisesta suunnasta.

Hitaan journalismin julkaisu Long Play avasi artikkelillaan keskustelun pubifilosofi Pekka Himasen ja pääministeri Jyrki Kataisen suhteista. Himanen on siirtänyt taskuihinsa satoja tuhansia euroja valtioneuvoston tilaamilla tulevaisuusvisioilla, joista uusin, Sininen kirja, ilmestyi viime vuonna.

Homma haisee kauas kuin härski silli. Tutkimustilauksia ei ole kilpailutettu missään vaiheessa asianmukaisesti. Selontekojen rahoituspohja on junailtu suorilla käskyillä valtioneuvoston kansliasta. Long Playn juttu osoitti myös, että Himaselta puuttuvat vertaisarvoidut akateemiset julkaisut.

Tapausta on verrattu jo takavuosien vaalirahoitusskandaaliin, sillä lähinnä humoristista uudistusjargonia sisältävien visiopapereiden tuottama lisäarvo on sekin erittäin kyseenalainen. Lukijan päätettäväksi jää lähinnä se, onko kyseessä puhallus vai Guy Ritchien elokuvaa mukaillen Puuta, heinää ja muutama vesiperä. Vai ymmärtääkö joku, mitä tarkoittavat ”pilottipotilaan turvapolku elämänkaariperspektiivissä” tai ”projektiorganisaation medisiininen tulosyksikkö”?

Juoni tihentyy lopussa, sillä Himasen johtoasema puhallusskabassa asettui kyseenalaiseksi kuluneella viikolla, kun ex-ministeri Stefan Wallinin käynnistämän Huippu-urheilun muutostyöryhmän loppuraportti saatiin asiantuntijoiden arvioitavaksi. 40-sivuinen raportti maksoi 2,5 miljoonaa euroa ja siinä toistellaan Himas-tyyliin tyhjiä itsestäänselvyyksiä ilman minkäänlaista konkretiaa.

Palkkaa työryhmän jäsenille maksettiin rouheat 10 000 euroa kuussa autoedun kera. Humu-raportin ainoaksi ansioksi voi laskea sen, että se osoittaa pelkästään olemassaolollaan erilaisten paperinmakuisten työryhmien olevan juuri suomalaisen urheilun pahin ongelma. Panostukset valuvat puhalluksiin ruohonjuuritason toiminnan tukemisen sijasta.

Moni ajatteli vaalirahoituskohun jälkeen, että maan tavasta on vihdoin päästy eroon. Kanki-Kaikkonenkin on saanut tuomionsa ja voimme palata takaisin päiväjärjestykseen. Alkuvuoden tapaukset osoittavat kuitenkin, että olemme vasta alussa tässä hommassa. Ja nyt ei puhuta hevosenlihasta.

Kirjoitus on julkaistu Kalevan Lukijan sivulla la 16.2.2013.

Suomen kaivoslakia uudistettiin viimeksi vuonna 2011. Uuden lain piti ratkaista kaivosalan ryöstökäyttöön liittyvät ongelmat, mutta toisin kävi. Huolimattomasti väsätty laki on saanut osakseen voimakasta arvostelua. Eikä ihan aiheetta.

Suomessa mikä tahansa yritys voi tulla jokamiehenoikeuksiin nojaten etsimään mineraaleja yksityisiltä mailta.  Kaivostoimintaa valvova turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes laski tammikuussa, että peräti 14 prosentilla Suomen pinta-alasta on jonkinasteinen kaivosyhtiöiden tekemä valtausvaraus tai hakemus päällä.

Maaomistajilla ja paikallisilla ihmisillä ei ole oikeuksia puuttua tähän toimintaan. Maan povessa piileviä luonnonvaroja ei lainsäädännön mukaan omista kukaan. Ne siirtyvät kaivostoiminnan myötä löytäjän omaisuudeksi. Valtio ei saa minkäänlaista korvausta arvokkaista mineraaleista ja maanomistajalle on tarjolla ainoastaan kahvirahat.

Puutteellinen lainsäädäntö on johtanut villin lännen meininkiin valtausasioissa. Kaivosyhtiöt tulevat Suomeen ja pyrkivät hyödyntämään luonnonvarat mahdollisimman nopealla aikataululla. Tällöin yritysveroista ja parantuneesta työllisyydestä saatavat hyödyt Suomelle jäävät lyhytaikaisiksi. Jäljelle jäävät pahimmassa tapauksessa vain mittavat vauriot ympäristölle. Puheet Pohjolan Kongosta eivät siis ole täysin tuulesta temmattuja.

Erityisen huolissani olen Kuusamon tilanteesta. Kuusamon lähiympäristössä on lukuisa määrä valtauksia ja laajamittaisen kaivostoiminnan aloittaminen muodostaa mittavan uhan alueen matkailuelinkeinolle.

Australiassa ja Kanadassa yhtiöt on velvoitettu maksamaan korvauksia valtiolle louhimistaan luonnonvaroista. Suomessa tulisi nyt pikaisesti uudistaa kaivoslakia ja ottaa käyttöön vastaava kaivosvero, joka estää luonnonvarojemme ryöstön ilmaiseksi. Uusia valtauslupia ei tule myöntää ennen lainsäädännön uudistamista.

Todettakoon vielä lopuksi, että kansallisilla toimilla ei pystytä yksin ratkaisemaan alan ongelmia. Tarvitsemme uusia kansainvälisiä pelisääntöjä.  Kehitteillä on muun muassa Extractive Industries Transparency Initiative (EITI) -läpinäkyvyysaloite, jonka tarkoituksena on lisätä avoimuutta kaivostoiminnan osalta. Se edellyttää, että yritykset raportoivat julkisesti korvauksista, jotka on tilitetty valtiolle mineraalien louhinnasta.

Toimiakseen aloite vaatii taakseen lisää muskeleita. Myös Suomen on otettava asiassa aktiivinen rooli ja liityttävä mukaan aloitteeseen. Sen myötä parantaisimme omaa asemaamme ja tarjoaisimme myös muille luonnonvararikkaille maille saman mahdollisuuden.

Osallistuin tänään Oulun kaupungin lähidemokratiatoimikunnan perehdytystilaisuuteen. Kyseinen toimielin kokoontuu ensimmäistä kertaa uudella kokoonpanolla ensi maanantaina ja joukot oli kutsuttu koolle lyhyeen ennakkokeskusteluun, jossa käytiin läpi toimikunnan tehtäviä ja tulevaisuuden suuntalinjoja. Tästä kirjoituksesta löydät ensimmäisen vaiheen havaintojani aiheesta.

On syytä aluksi käydä läpi kanavat, joiden kautta kuntalaiset voivat tällä hetkellä osallistua ja vaikuttaa päätöksentekoon. Niiden toimivuuden ja vaikuttavuuden arviointiin sekä kehittämisajatuksiin palaan tarkemmin kirjoituksen loppupuolella.

Lähidemokratiatoimikunnan keskeisimmäksi toimialueeksi mielletään usein asukastuvat ja niiden toiminnan tukeminen. Tuvat ovat merkittävä yhteistyökumppani kaupungille. Ne toimivat alueilla asukkaiden kohtaamispaikkoina ja ovat keskeinen osa oululaista lähidemokratiaa ja sen kehittämistä tulevaisuudessa.

Oulu on jaettu 22 suuralueeseen ja jokaisella niistä toimii kaikille asukkaille avoin yhteistyöryhmä. Mukana ryhmissä on niin asukkaita, yhteisöjä, yhdistyksiä kuin luottamushenkilöitä.

Ryhmien tehtävänä on tiedottaa alueen asioista asukkaille, alueen toimijoille kuten yrittäjille ja yhdistyksille sekä päättäjille. Yhteistyöryhmät antavat lisäksi lausuntoja valmisteilla olevista asioista, tekevät aloitteita ja kannanottoja ja järjestävät keskustelutilaisuuksia.

Yhteistyöryhmillä on oma budjetti. Tänä vuonna ne saavat toimintarahaa 0,7 euroa asukasta kohden. Yhteensä avustuksia jaetaan karvan verran yli 131 000 euroa.

Valtiovarainministeriön ja oikeusministeriön tilaamassa, viime syksynä ilmestyneessä tutkimuksessa arvioitiin näiden yhteistyöryhmien vaikutusta. Avoimuus nähtiin hyvänä asiana, mutta ryhmien konkreettiset vaikutusmahdollisuudet jäivät hämärän peittoon. Ryhmien roolia on siis kehitettävä tulevina vuosina.

Uutena lähidemokratiakanavana Oulu esittelee vuonna 2013 Oulun raadit. Konsepti kulki aikaisemmin nimellä ”kansankäräjät”, nimimuutos paikalliseen suuhun paremmin sopivaksi julkistettiin tänään.

Raateja on kaupungin alueella yhteensä neljä ja ne ovat kaikille avoimia keskustelutilaisuuksia, joita vetää kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Raadit potkaistaan käyntiin verraten nopealla aikataululla. Palvelumalli 2020 on tulossa turbovauhtia ja keskustelut siitä käydään raadeissa helmikuun loppupuolelta alkaen. Tilaisuuksia voi seurata ja niihin voi osallistua myös netissä.

Nykyisin tärkeä sähköinen media on myös merkittävässä roolissa lähidemokratian kehittämisessä. Valtakunnan tasolla on lanseerattu kansalaisaloite.fi, joka olen huomannut aiheuttaneen runsaasti myönteistä pöhinää sosiaalisessa mediassa. Paikalliselle tasolle on tulossa vastaava kuntalaisaloite.fi -palvelu.

Näiden ohella Oulussa on käytössä otakantaa.fi -sivusto, jonka kautta on voinut antaa palautetta ajankohtaisista hankkeista. Sivuston kautta on kyselty esimerkiksi kuntalaisten mielipiteitä Oulun palvelumallista ja se tulee toimimaan tässä roolissa myös tulevien hankkeiden osalta.

Myös paljon muuta uutta on tulossa. Maahanmuuttajat ovat syrjässä päätöksenteosta Oulussa. Syksyn vaaleissa eri puolueiden listoilla oli hyvin vähän muualta Ouluun muuttaneita mukana. Vieraantuminen poliittisesta päätöksenteosta lisää myös muunlaista syrjäytymistä yhteiskunnasta.

Maahanmuuttajaneuvosto nousi esille yhtenä mahdollisena kaupungin vastauksena ongelmaan. Vastaava toimielin on käytössä muun muassa Tampereella. Hanketta on syytä edistää ja kehittää, jotta osallistuminen saadaan rukattua paremmalle tolalle viimeistään seuraaviin kuntavaaleihin mennessä.

Muista toimenpiteistä on vielä mainittava nuorten edustajisto, jonka vaalit käytiin syksyllä 2012. Tulevat hankkeet ovat kattavasti listattuna osallisuuden ja vaikuttamisen toimikunnan tekemässä paperissa, jonka sain käsiini tilaisuudessa. Välikevennyksenä tulee tosin mainita asiakirjasta löytynyt virkamiesjargonin helmi: “kuntalaisten osallisuuden ja vaikuttamisen toiminnallistaminen osana strategista ohjausta ja prosessien toimintaa talouden ja toiminnan suunnitteluohjeen mukaisesti”. Tämä siis toimenpiteet 2012-16 -osiossa. Huimaa.

Monenlaisia hyviä hankkeita on siis vireillä. Suurimmat ongelmat liittyvät tällä hetkellä aikatauluihin ja viestintään. Esimerkiksi Palvelumalli 2020:n kuulemiset vedetään melkoisella vauhdilla eteenpäin. Jatkossa esitykset pitää saada aiemmassa vaiheessa kuntalaisten pureskeltavaksi.

Myös viestintää on syytä parantaa. Osallistumisen kanavista tietää liian harva. Niitä tulee tuoda aktiivisemmin esille, muuten kuntalaisten mielipiteet jäävät kertomatta liian monessa asiassa. Tässä asiassa pallo on virkamiesten ohella myös luottamushenkilöillä. Tietoa pitää jakaa ja avointa keskustelua käydä kaikilla mahdollisilla taajuuksilla. Sosiaalinen media tarjoaa tähän hyviä mahdollisuuksia. Tähän palloon yritän itsekin liukutaklata mahdollisimman jämäkästi.

On myös selvää, että jatkossa tarvitaan edellä listattujen kanavien ohella myös muita osallistavan demokratian tapoja, jotta ihmiset pääsevät entistä paremmin vaikuttamaan paikallisiin asioihin. Silmät ja korvat on pidettävä koko ajan auki. Tästä aiheesta lisää tässä viime huhtikuussa tulille väännetyssä kirjoituksessa.

Kävin illan päätteeksi kuuntelemassa asukastupien aktiivien kommentteja palvelumallista ja talouden aiheuttamista haasteista toiminnalle. Viesti päätöksentekijöille oli väkevä: uusia satsauksia tarvitaan edelleen. Varsinkin tilakysymykset ovat aiheuttaneet ongelmia. Asukastupien verkkoa on laajennettava, uusia tapaamispaikkoja on jo perusteilla Kiimingistä Kelloon. Kustannuksetkaan eivät ole suuria varsinkaan toiminnan hyötyihin peilaten. Säästämällä asukastuvat kuiviin ei Oulua pelasteta. Näihin toiveisiin on helppo yhtyä, vaikka ratkaisut eivät kaupungin säästölinjasta johtuen tule olemaan yhtä helppoja.

Lopuksi vielä muutama sana lähidemokratian kehittämisestä. Usein lähidemokratian yhteydessä puhutaan ainoastaan kaupunginosavaltuustojen tai muiden uusien toimielinten perustamisesta, jotka pahimmillaan vain lisäävät byrokratiaa. Näen itse lähidemokratian kokonaisvaltaisena asiana. Se on poliittisen vaikuttamisen ohella myös omaehtoista tapahtumien järjestämistä ja paikallista yhteisöllistä toimintaa, joka voi tapahtua esimerkiksi urheiluseurojen puitteissa.

Keskeisin tulevaisuuden haaste liittyy vaikuttavuuteen. Kuten tänään useassa puheenvuorossa todettiin, ihmisiä tulee kuunnella, ei vaan kuulla.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on määritellyt puolueensa olevan työväenpuolue ilman sosialismia. Soinilainen populismi näyttää purreen työväestöön, sillä tuore gallup kertoo persujen ja demareiden kilvoittelevan tasapäisesti duunareiden ykköspuolueen paikasta.

Hämmentäväksi tilanteen tekee se, että Soinin Timpan puolue ajaa jatkuvasti heikennyksiä työväestön asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa.

Viime marraskuussa perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaiden muodostama Täysmuutos-ryhmä julkisti tavoitteensa leikata ikääntyneiden työntekijöiden palkkoja.

Vuoden alussa julkisuuteen tulleessa Sampo Terhon ja PS:n puoluetoimiston työryhmän paperissa esitettiin puolestaan leikkauksia irtisanomissuojaan ja pakkotyötä työttömiksi joutuneille. Tiedotustilaisuudessa Terho ilmoitti puoluejohdon olevan Soinia myöten paperin tavoitteiden takana. Terhon ja mitä ilmeisemmin persujen työmies Matti Putkosen visioimat esitykset saivat kuitenkin julkisuudessa täystyrmäyksen, jolloin perussuomalaisten keulahahmot kiirehtivät joukolla irtisanoutumaan koko sopasta.

Uusin potku duunarin persuksille nähtiin tänään. Aiemmin lähinnä maahanmuuton vastustajana ja pikavippifirmojen takuumiehenä tunnetuksi tullut oululaiskansanedustaja Olli Immonen esittää tälle päivälle kirjatussa kirjallisessa kysymyksessään hallitukselle laittomien lakkojen sakkorangaistuksien koventamista.

Immonen kirjoittaa: ”2000-luvun tähän asti suurin työtaistelu oli vuoden 2005 paperiteollisuuden lakko. Tämän lakon seurauksena menetettiin yli 500 000 työpäivää, ja metsäteollisuuden arvion mukaan noin 4 300 ihmistä jäi työttömäksi. Suomalaisen paperiteollisuuden toimintaedellytyksille kyseinen lakko aiheutti peruuttamattomia vaurioita. Monet talousasiantuntijat ovatkin ennustaneet huomattavan osan metsäklusterista jo pysyvästi hävinneen maastamme.”

Kansanedustaja Immosella ovat nyt peruskäsitteet aika pahasti kadoksissa. Vuoden 2005 työtaistelu oli työsulku. Wikipediasta löytää nopeasti selityksen termille, jos sen merkitys on jäänyt aiemmin sisäistämättä: Työsulku on työnantajapuolen painostuskeino työtaistelun aikana, kun tietyllä ammattialalla ollaan sopimuksettomassa tilassa. Vuosikymmenen suurin ja kallein työtaistelu oli siis työnantajaosapuolen aiheuttama.

Immoselta jää myös huomaamatta, että ns. laittomat lakot syntyvät useimmiten silloin, kun työnantajapuoli rikkoo yhteistoimintalakia.

Tämäkin avaus kertoo karua kieltään siitä, että perussuomalaiset ovat tosiasiallisesti Suomen työntekijävastaisin puolue. Olisikin rehellistä, että Soini muuttaisi sloganinsa otsikon osoittamaan muotoon. Toivottavasti silmät saadaan pian auki tälle faktalle myös kansan syvien rivien parissa.

Kirjoitus on julkaistu Tien päällä -kolumnisarjassa Kansan Tahdossa to 7.2.2013.

Vasemmistoliiton järjestyksessään 7. puoluekokous pidetään ensi kesäkuussa Tampereella. Puolueväen perinteisissä kokoontumisajoissa tehdään päätökset liikkeen johtohahmoista ja poliittisista linjauksista tulevien vuosien osalta.

Henkilövalintojen osalta suurin mielenkiinto liittyy tällä kertaa uuden puoluesihteerin valintaan, kun Sirpa Puhakka jättää tehtävän kuuden vuoden rupeaman jälkeen. Jos valintarulettia tarkastellaan pohjoisen näkökulmasta, on ensiarvoisen tärkeää, että uusi puoluesihteeri on ennen kaikkea liigatason organisaatio- ja viestintäosaaja. Siirtymäkausi massapuolueajasta uudenlaisen matalan kynnyksen toiminnan aikakauteen on nimittäin edelleen käynnissä.

Puoluekokouksissa linjataan myös tulevaisuuden toimintaa ja tavoitteita erilaisten asiakirjojen kautta. Tampereen kokoukseen valmistellaan asiakirja puolueen toiminnan kehittämisestä sekä Punavihreä hyvinvointivaltio -asiakirja, jonka keskeisin tehtävä on luonnostella tavoitetila, johon Vasemmisto on pyrkimässä seuraavien vuosikymmenien aikana.

Kyse on visiosta, jonka ylöskirjaaminen edellyttää ennakkoluulotonta ja radikaalia ajattelua. Nykymuotoinen moderni kapitalismi on ajanut maapallon ympäristötuhon partaalle, joten pitkän tähtäimen poliittisessa toiminnassa tarvitaan aivan uudenlaista ajattelumallia. Pragmatismi kuuluu siis toisenlaisiin papereihin.

On syytä fundeerata myös sitä, millaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa visioasiakirjaa tehdään. Samaa pohdittiin myös 100 vuotta sitten, kun työväenliike teki Forssan ohjelmaa tulevien vuosikymmenien tavoitteiden kristallisoimiseksi.

Utopistisilta tuntuvia tavoitteita ei pidä pelätä. Kannattaa muistaa, että nykyisin itsestäänselvyytenä pidetyt asiat olivat 1900-luvun alun Suomessa melkeinpä foliohattutavaraa. 8 tunnin työpäivä, minimipalkka ja yleinen kouluvelvollisuus olivat tuolloin täysin epärealistisia tavoitteita. Ennakkoluulottoman ajattelun ja toiminnan kautta asioita on saatu kuitenkin edistettyä.

Elämme tällä hetkellä shokkidoktriinien maailmassa. Eurotalouden konttauskausi on voimistanut puheita julkisen sektorin ja sitä kautta koko hyvinvointivaltion alasajosta. Nämä puheet ovat muuttuneet tasa-arvoisia peruspalveluja kurjistaviksi teoiksi jo liian monta kertaa.

Hyvinvointivaltion kehittäjät ovat ajautuneet tässä myllerryksessä puolustusasemiin. Oikeisto on napannut aloitteen, joka on otettava siltä takaisin.

Pohjois-Pohjanmaan piirin alueella on järjestetty kevättalven aikana tilaisuuksia, joissa on käsitelty asiakirjaa ja sen sisältöjä. Edellä mainittu hegemoniataisto on nousseet kaikissa keskusteluissa voimakkaasti esille.

Keskustelu on ollut värikästä ja ilahduttavan aktiivista. Esille ovat nousseet niin paikalliset kuin globaalitkin tavoitteet, ilmastonmuutoksen torjunnasta kansainvälisen ay-liikkeen kehittämiseen.

Hyvinvointivaltio on käsitteenä jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena. Vasemmiston tavoitteena on kehittää ja rakentaa sitä, kun taas talousliberaali oikeisto on liikkeellä puskutraktorin kanssa.

Saksan liittokansleri Angela Merkel on todennut Euroopan tuottavan koko maailman yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta 25 prosenttia, vaikka pallomme väestöstä Euroopassa majailee vain seitsemän prosenttia. Samaan hengenvetoon hän totesi Euroopan valtioiden vastaavan 50 prosentista maailman yhteenlasketuista sosiaalimenoista. Tähän Saksan Thatcheriksikin nimitelty kansleri haluaisi muutosta. Shokkiteesit ”kilpailukyky” ja ”kestävyysvaje” toimivat Merkelin aseenkantajina tässä myllyssä.

Ei ole syytä epäillä Merkelin esittämien lukemien todenperäisyyttä, mutta niistä johdettu tulkinta on ollut jälleen kerran hyvin yksipuolinen. Se kuvaa erinomaisesti millaista poliittista kärpässienikeittoa eurooppalainen oikeisto haluaa lusikoida kurkuistamme alas.

Luvut halutaan saada lähemmäksi toisiaan ja tämän tavoitteen saavuttamiseksi meille tarjotaan taas sähköhoitoa. Kovat ajat ovat kuulemma jatkumassa ja sosiaaliturvasta sekä muista hyvinvointivaltion on pakko karsia. On kuitenkin hyvä muistaa, että ennustuksilla on usein tapana toteuttaa itse itseään.

Vasemmiston tarjoama tulevaisuudennäkymä on toisenlainen. Pohjoismainen hyvinvointivaltion malli on yksi merkittävimmistä maailmanlaajuisista menestystarinoista. Kyseessä on edelleen kehittyvä yhteiskunnallinen uudistus, joka on myös mitä parhainta vientitavaraa kehittyviin maihin. Maksuttoman koulutuksen sekä oikeuden työhön ja riittävään toimeentuloon on oltava tulevaisuudessa globaaleja tavoitteita. Näiden visioiden merkeissä on hyvä kääntyä tielle kohti Tamperetta. Nähdään siellä!