It ain’t over ‘til the fat lady sings. Maailmaa järisyttäneen finanssikriisin laskua maksetaan vielä pitkään. Tällä hetkellä johdannaistalouden aiheuttaman talouslaman jälkimainingit rapauttavat kansantalouksia konkurssin partaalle. Islannin tarinan tuntevat kaikki. Uusin potilas on Kreikka, joka joutui kerjuulle ja vain muiden EU-maiden myöntämä jättilaina voi pelastaa sen täydelliseltä romahdukselta. Toki Kreikan pulmat ovat monisyisiä, mutta huomattavaa on, että julkisen talouden ongelmat ovat lähes poikkeuksetta seuranneet suuria finanssikriisejä.

Seuraavaksi putoamisvaarassa ovat arvioiden mukaan nyrjähtänyttä nuorallatanssia jo nyt käyvät Espanja ja Portugali. Yhden kansantalouden kaatuminen johtaa mitä ilmeisimmin dominoefektiin, joten tilanteesta on syytä olla huolissaan myös Suomessa. Tilanne on oikeasti vakava, jos tässäkin blogissa useasti sivuttu talousguru Paul Krugman on jo piiloutumassa pöydän alle.

Viimeistään on käynyt selväksi, että pelkkä rikkaruohojen kitkeminen finanssikapitalismin lihansyöjäkasvin juurelta ei enää riitä. Tulevaisuuden kriisit voidaan estää vain puuttumalla spekulaatioihin ja johdannaisiin perustuvan talouden perusrakenteisiin ja ottamalla käyttöön voimakkaampi reformiapparaatti.

Tämä oli eräs lopputulemista eilisessä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän, Eduskunnan Attacin ja Into-kustannuksen järjestämässä finanssisäätelyseminaarissa. Tapahtuman keskustelunherättäjänä toimi ranskalaisen taloustieteilijän Frédéric Lordonin uunituore teos Rahamyllyt kuriin – kuinka vapautua finanssikriiseistä. Lordon ennakoi teoksessaan valuuttarahastoja ja finanssikapitalismia koskevia suunnanmuutoksia, joiden tavoitteena on suitsia riskeihin ja spekulaatioihin perustuvaa varjotaloutta.

Åbo Akademissa vaikuttava taloustieteilijä Christer Lindholm kertoi seminaarissa finanssitalouden suuresta kuplasta. Lindholmin mukaan koko maailman bruttokansantuote oli toissa vuonna noin 61 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Johdannaismarkkinoiden arvo tähän verrattuna on noin kymmenkertainen, eli arviolta 600 biljoonaa. Rahoitusmarkkinat ovat siis kasvaneet aivan liian suuriksi rooliinsa ja riskinhallinnan mahdollisuuksiin nähden.

Miksi näin on sitten tapahtunut? Lindholmin mukaan taustalla on monia tekijöitä. 1970-luvun puolivälissä alkanut rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen johti pääoman vapautumiseen ja uusien mielikuvituksellisten rahoitusinstrumenttien syntyyn. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä tuloerojen kasvu nopeutui ja useassa maassa alettiin tehdä järjestelmällisesti suurituloisia suosivia veroratkaisuja. Myös Suomessa ongelma on samanlainen, pääoma- ja palkkatulojen verotuksen suhde on tällä hetkellä aivan poskellaan. Verotuksen vinoutuman takia suurituloiset pystyvät painamaan veroprosenttinsa hyvin alas pääomaverotuksen avulla.

Verotuksen epätasapainoisuuden takia markkinoille on vapautunut suuri määrä uutta pääomaa, joka on lisännyt rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden epäsuhtaa. Pieni- ja keskituloisen eurot menevät nimittäin pääosin kulutukseen (keskituloisella arviolta 85-90% nettotuloista), kun taas rikkaamman ”ylijäämä” kulkeutuu usein sijoituksiin ja sieltä pikavoittoja hakevien rahastojen kautta mukaan rahoitusmarkkinoiden spekulatiivisiin peleihin.

Lindholmin arvio IMF:n ja EU:n johdolla suunnitteilla olevien sääntelytoimien tehokkuudesta oli varsin pessimistinen. Hänen mukaansa niin kauan, kun reaalitalouden ja rahoitusmarkkinoiden välillä vallitsee näin valtava epäsuhta (10:1 siis tällä hetkellä), minkäänlaiset sääntelytoimet tai valvonta eivät pysty estämään esimerkiksi valuuttakeinottelua. Ne ovat toki hyödyllisiä sinänsä, mutta uuden kriisin muodostumista niillä ei kyetä estämään.

Finanssialan toimijoiden keskuudessa suhtaudutaan tietysti nyrpeästi kaikenlaisiin merkittäviin sääntely- ja reformiehdotuksiin. Vaikka taloudessa vallitseva epäsuhta myönnetään myös finanssisektorilla (rasti seinään), mihinkään todellisiin muutoksiin ei siellä olla valmiita. Tämä kävi selväksi tilaisuudessa puhuneen Finanssialan keskusliiton edustajan puheenvuoroista. ”Sääntelytsunami” ja liiketoiminnan rajoitteet nähdään finanssisektorilla enemmän uhkana kuin mahdollisuutena järkeistää toimintaa ja hillitä poskettomiin riskeihin perustavaa spekulatiivista sijoittamista.

Suomen Attacia seminaarissa edustanut tutkija Lauri Holappa yhtyi Lindholmin näkemyksiin sellaisten reformien tarpeellisuudesta, jotka muuttavat yhteiskunnallista valtajärjestelmää. Holappa muistutti Bretton-Woods -järjestelmän purkamisen vaikutuksista. 70-luvulta alkaneet uudistukset palauttivat käytäntöön ennen toista maailmansotaa käytössä olleen järjestelmän, joka tuotti nimenomaan finanssialalle suurempia voittoja. Reaalitalouden kustannuksella.

Holapan mielestä transaktioveroilla, valuutanvaihtoveroilla ja solidaarisuusrahastoilla ei kyetä muuttamaan finanssikapitalismin perusrakenteita. Holappa puhui toimijoiden moraalikadosta, jolla ei voi kuitenkaan selittää kuplien syntymistä. Ongelma on siis finanssikapitalistisen järjestelmän perustavanlaatuisessa luonteessa. Don’t hate the player, hate the game.

Mitä tälle valtavalle ongelmalle tulisi sitten tehdä? On ensinnäkin välttämätöntä tehdä radikaaleja muutoksia sekä vertikaaliseen (pienituloiset-suurituloiset) että funktionaaliseen (palkkatulot-pääomatulot) tulonjakoon. Lisäksi tarvitaan (valtiojohtoista) investointien ohjaamista kepin ja porkkanoiden avulla reaalitalouteen, kuten esimerkiksi vihreään talouteen. Ongelmana tässä on se, että reaalitalouteen tehtävät investoinnit ovat todella pitkän tähtäimen projekteja, joista saatava tuotto on kotiutettavissa vasta vuosien päästä. Rahoitusmarkkinoilta saatavat pikavoitot houkuttelevat sijoittajia enemmän ja voilá: ympyrä sulkeutuu. Jos tätä suuntaa ei kyetä muuttamaan, uuden kuplan syntyminen ja sen puhkeaminen on vain ajan kysymys.

Vastasin viime viikolla Attacin vaalikoneeseen, jossa udeltiin ehdokkaiden vaalirahoituksesta. Vaalikoneessa oli mielenkiintoinen avoin kysymys, jossa haastettiin ehdokkaat julkaisemaan omat vaalibudjettinsa jo ennen vaaleja.

Oman kampanjani hinta asettuu noin lopulta 500 euron tienoille. Nettisivut maksoivat viitisen kymppiä ja vaaliflyereistä pulitin pari sataa. Nettibannereihin menee rahaa saturaisen verran. Suurin menoerä on lehtimainostus (yhteensä noin 600 euroa), jonka jaan toisen nuoren vasemmistoliittolaisen ehdokkaan, Ville Luotolan, kanssa. Mainoksiin saimme onneksi tukea ystävältämme, mutta muut kulut maksan kokonaan itse.

Kuntavaaleissa vaalityöhön käytettävät summat vaihtelevat huomattavasti puolueittain. Reko Ravela eritteli viime viikolla vaalisivuillaan kampanjoihin käytettyjä rahamääriä edellisissä kunnallisvaaleissa Helsingin osalta. Ravelan laskelmien mukaan porvaripuolueiden valtuutetut käyttivät kampanjointiinsa moninkertaisia summia vasemmistoon ja vihreisiin verrattuna. Esimerkiksi kokoomuksen valtuutetut käyttivät kampanjoihinsa enemmän kuin kaikkien muiden ryhmien valtuutetut yhteensä.

Lokakuisessa Helsingissä liikkuessa ei voi välttyä näkemästä runsaasti vaalimainoksia. Jos tarkastellaan puolueiden mainosten näkyvyyttä katukuvassa, voisi helposti luulla, että 75-80 prosenttia ehdokkaista edustaa joko keskustaa tai kokoomusta. Esimerkiksi Kampin metroaseman liukuportaiden mainoskavalkadissa pääsee katselemaan vain oikeistopuolueiden vanhemman kaartin edustajien julisteita. 

Sama pätee myös Oulussa. Paikallisen päälehden verkkosivuilta silmille ryöpsähtävät ensimmäiseksi kokoomuksen ehdokkaiden suuret vaalibannerit. Lehden paperiversiossa nähdään laajempi kirjo ehdokkaita, mutta suuret jylläävät näkyvyydellään myös siellä. Pienemmät puolueet ja köyhemmät ehdokkaat eivät pysty kilpailemaan rahalla ja jäävät näin taustalle.

Vaalirahoituksella on useimmiten kaksi eri lähdettä. Osa saa ulkopuolista rahoitusta, kun taas toiset maksavat kaiken omasta pussistaan. Alle 1700 euron lahjoituksia ei tarvitse ilmoittaa, joten suurin osa kuntavaalirahan ulkopuolisista lähteistä jää äänestäjien näkymättömiin. Oma raha on toki riippumattomuuden kannalta parempi asia, mutta pienituloisilla ja erityisesti nuorilla ehdokkailla ei ole luonnollisesti juuri varaa sijoittaa suuria summia omaa rahaansa vaalikampanjaansa. Tämän vuoksi kannatan muun muassa Ravelan vaalisivuillaan esittämää ajatusta asettaa rahoitukselle selkeä katto. Se edistäisi demokratian toteutumista, lisäisi nuorten ehdokkaiden mahdollisuuksia ja selkeyttäisi ylipäätään koko systeemiä. Samalla vältyttäisiin kevään eduskuntavaaleja koskeneen rahoitusskandaalin kaltaisilta ongelmilta.

Suomen Attacin julkilausumat koskien Nokian Bochumin-tehtaan lopettamista saivat runsaasti julkisuutta jopa maailmanlaajuisesti. Aiheesta on keskusteltu värikkäästi muun muassa Vasemmistonuorten puheenjohtajan ja Attacin hallituksen jäsenen Jussi Saramon blogissa. Kysymys liittyy laajemmin globalisaation ongelmiin ja siihen miten “karavaanikapitalismi” saataisiin kuriin.

Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, kaupunki ja valtio huolehtivat infrastruktuurin toimivuudesta suuryritysten kannalta. Halpoja tontteja riittää ja liikenneyhteyksiä rakennetaan yritysten ehdoilla. Kaiken lisäksi yrityksille maksetaan vielä mittavia tukiaisia valtion toimesta. Ammattitaitoinen työvoima on lisäksi Nokialle ja muille ilmaista. Yliopistot ja muut oppilaitokset tuottavat osaajia suuryrityksille ja valtio maksaa kulungit.

Ei siinä mitään, ihan hyvä että yritystoimintaa tuetaan. Kaaliin ottaa kuitenkin se, että palkaksi kaikesta tästä yhtiöt pistävät ajan myötä lapun luukulle ja työntekijät mäkeen. Tuottavatkin tehtaat suljetaan. Muutto halvempien tuotantokustannusten maihin tapahtuu heti kun se vain on mahdollista. Myöhemmin sama kuvio toistuu seuraavassa maassa.

Suuryritykset puhuvat usein yhteiskuntavastuusta ja useimmilla niistä on oma yksikkökin käsittelemässä aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Teot eivät kuitenkaan vastaa puheita juuri koskaan. Eräs ongelma on se, että yritysten omistussuhteita on todella hankala selvittää ja ne ihmiset ja kasvottomat sijoitusrahastot, jotka ovat todella päätösten takana, pääsevät ongelmatilanteista ulos kuin koira veräjästä. Ulkomaiset omistajat pysyvät piilossa salaisten osakkeiden hallintarekistereiden takia. Yhtiökokous on ainoa paikka, jossa omistajat astuvat esiin ja suuryritykset, kuten Nokia, eivät itse tietenkään julkaise siellä vaikuttavien henkilöiden ja sijoitusrahastojen nimiä.

On murheellista, että sijoittajilla ja suuryrityksillä on nykyisin lähes ääretön herruus maapallolla, mutta vastuuta ei kanna kukaan. Vaarallisinta tilanteessa on se, että taloudellisen vallan ohella myös poliittinen valta on siirtymässä tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Ministerit ilmoittavat kuorossa, että vaikutusmahdollisuuksia esimerkiksi Stora Enson Kemijärven ja Summan tehtaiden tilanteeseen ei ole. Hallituksen mukaan mitään ei ole tehtävissä. Suuryritys on siis tällä hetkellä maamme hallitusta suurempi vaikuttaja alue- ja työllisyyspoliittisissa kysymyksissä, vaikka valtio on yhtiön suurimpia omistajia.

Konkreettisia tapoja taistella tilanteessa on onneksi olemassa, vaikka meille toista uskotellaankin. Maailman ympäri kaasu pohjassa kaahaavien kvartaaliyritysten karavaani voidaan laittaa ruotuun. Suuryhtiöille maksettavat valtiontuet sekä infrastruktuurin rakentamiseen käytettävät yhteiset varat täytyy tehdä tiukemmin vastikkeellisiksi ja valtiollista omistusta ei saa enää myydä yhtään enempää. Myös ay-liikkeen on todella herättävä tilanteeseen ja vahvistettava kansainvälistä toimintaansa. Työläisten asia on yhteinen, oli maa mikä tahansa.