Olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa shokkidoktriinista, joka mahdollistaa radikaalit yhteiskunnalliset uudistukset kriisin uhan varjolla. Samassa yhteydessä on puhuttu siitä, kuinka pankkien ja sijoittajien leikkirahatalouden aiheuttamaa talouskriisiä käytetään keppihevosena julkisen talouden ja verokertymän alas ajamisessa. Sontalastia kaadetaan siis suunnitelmallisesti syyttömien niskaan.

Vyörytys jatkui tällä viikolla, kun liikemies Björn Wahlroos esitti näkemyksiään verotuksesta ja talouskriisistä Financial Times -lehdessä. Eilen julkisuuteen tulleet kommentit herättivät tuttuun tapaan runsaasti porua. Wahlroosin rooli kotimaan mediassa on suhteettoman suuri: kun Nalle The Great puhuu, niin kansa kuuntelee – ihan sama minkälaisia aivopieruja tupsahtelee ilmoille.

Tällä kertaa Wahlroos oli sitä mieltä, että ”rikkinäisiä perheitä” ei tulisi tukea verovaroin. En tiedä minkälaista lopullista ratkaisua Nalle on suunnitellut esimerkiksi sille viiteryhmälle, jossa olen itse kasvanut eli ajoittain työttömyydestä kärsineiden/kärsivien yksinhuoltajaperheiden kasvateille. Voimme vain arvailla.

Wahlroosin esittämissä kommenteissa kiinnostavinta eivät kuitenkaan ole nämä raikkaat 30-lukulaiset sosiaalidarwinistiset tuulahdukset. Uskomattominta on oikeastaan se, että Wahlroosin mielestä talouskriisiä ovat vauhdittaneet liiallinen verotus ja ”eurooppalainen sosiaalinen malli”.

Todellisuudessa pankkien täysin holtiton lainananto ja todellisesta lisäarvosta irrotetut mielikuvitukselliset sijoitusinstrumentit ovat suurimpia syyllisiä koko kriisin takana. Tuottoa tässä pähkähullussa pelissä kasvattaakseen pankkien oli pakko jotenkin irrottautua 8 prosentin vakavaraisuusvaatimuksista.

Hätiin tulivat instrumentit, joiden avulla lainoja voitiin paketoida ja poistaa ulos, jonka jälkeen uusien lainojen ulosmyynti oli (ja on edelleen, koska systeemiin ei ole tehty muutoksia) jälleen mahdollista. Näin syntyy kupla, joka poksahtaa ajan myötä. Toki toimintaan liittyy myös muita toimijoita ja elementtejä, mutta tässä kuvio näin yksinkertaistettuna.

Pankkiirina Wahlroos tietää tämän kuvion varmasti aivan hyvin, mutta ei tietenkään halua paskoa omaan pesäänsä, joten syyttävä sormi on ohjattava osoittamaan jonnekin muualle.

Vyörytys sai jatkoa heti samana päivänä, kun Wahlroosin tukeman kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen esitteli omat visionsa verotuksen uudistamiseksi – tai pikemminkin porvarihallituksen tekemien uudistusten jatkamiseksi. Katainen ilmoitti sisällöltään muuten varsin ohueksi jääneessä kirjoituksessaan haluavansa myös jatkossa keventää verotusta.

Valtion verokertymä on tällä hetkellä vuositasolla noin 30 miljardin kokoluokkaa. Tästä potista on Kataisen johdolla jo leikattu pois arvioista riippuen 6,5–8 miljardia erilaisin toimenpitein, joista merkittävimmät ovat olleet suurituloisia hyödyttävät verohelpotukset ja suuria yrityksiä hyödyttävä Kela-maksun poisto. Jokainen voi itse laskea kuinka paljon Kela-maksun poisto hyödyttää vaikkapa alle 10 henkeä työllistäviä yrityksiä (palkkakulut x n. 0,02).

Viimeksi mainittu oli silmänkääntötemppu parhaasta päästä, sillä suuryritykset ovat jatkaneet taantumassa työntekijöiden joukkoirtisanomisia ja samalla jakaneet miljoonaluokan osingot omistajilleen. Kyseessä oli siis epäsuora tulonsiirto kaikkein rikkaimmalle kansanosalle.

Katainen ei tietenkään puhu ääneen veronkevennysten seurauksista. Jos näin massiivista verokertymän alasajoa jatketaan, palveluiden ja perusinfrastruktuurin tilanne pahenee entisestään. Silloin leikataan.

Mistä näitä veronkevennysdogmeja sitten oikein tulee? Vastaus saatiin tänään, kun kansainvälinen valuuttarahasto IMF tuli julkisuuteen leikkauslistoineen. Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi IMF:n esittävän Suomelle miljardiluokan leikkauksia julkiseen talouteen ja samaan aikaan – kuinka ollakaan – veronkevennyksiä. Samaa esitti siis myös valtionvarainministeri, tosin naminamiin paketoituna.

Sopii kysyä, onko tämä edes enää mikään uutinen? Onko IMF tai toinen nykytalouden luonnonlakeina pidettyjä uskonkappaleita suoltava OECD koskaan esittänyt minkäänlaisia muita vaihtoehtoja millekään maalle, riippumatta talouden rakenteesta tai ongelmien syistä?

Olemme jälleen tilanteessa, jossa meille esitetään yksi mahdollinen vaihtoehto ainoana sellaisena. Miettikääpä sitä.

Tämä blogi jää nyt pienelle tauolle jalkapallon MM-turnauksen takia. Sillä välin kannattaa seurata Kansan Uutisten kisablogia osoitteessa: http://www.kansanuutiset.fi/blogit/ajankohtaista.

PS. Futiskolumniarkisto on myös päivitetty. Sitä pääsee lukemaan täällä. Jutut löytyvät myös Kansan Uutisten verkkosivuilta.

Shokki: Olen antanut rahallista vaalitukea kansalliselle kokoomukselle viime eduskuntavaalien alla. Niin olet sinäkin. Asia paljastui viikonloppuna, kun julkisuuteen tuli tieto Suomen valtion 14-prosenttisesti omistaman Sampo-konsernin mittavasta tuesta puolueelle. Jokainen veronmaksaja on siis ollut mukana tukemassa Suomen Toivon matkaa kohti vaalivoittoa, riippumatta siitä, mitä puoluetta äänesti. Kokoomusta koko rahalla – melkoisen kokomusta todellisuus.

Asian tultua julkisuuteen Jyrki Katainen ilmoitti, että kukaan ei ole vaatinut kokoomukselta vastiketta puoluetuesta. Ei varmasti olekaan erikseen vaatinut, sillä asia on päivänselvä jo muutenkin. Mikään tuki ei tässä maailmassa ole täysin pyyteetöntä. Rahan jakamiseen liittyy aina jokin motiivi.

Epäilyksiä herää usean asian suhteen. Käynnissä on esimerkiksi mittava finanssisijoittamiseen liittyvä lakiuudistus, joka hyödyttää juuri Sampo-konsernin tapaisia instansseja. Kokoomusvetoisessa valtionvarainministeriössä kaavaillaan muutoksia sijoitusrahastolakiin, jolloin verovapaa ja anonyymi sijoittaminen Suomeen olisi mahdollista. Kyseessä on veroparatiisilainsäädäntö, jonka suunnittelu on jokseenkin käsittämätöntä nykyisessä tilanteessa, jossa veronkiertoa tulisi kotimaisin ja kansainvälisin toimin pikemminkin suitsia. Vain veroparatiisit kuriin laittamalla voidaan estää tulevaisuuden talouskriisit.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kuvasi tiedotteessaan lahjoitusta törkeäksi. Sitä se juuri onkin. Arhinmäen mielestä kansalaisten kannalta on nyt äärimmäisen tärkeää tietää, kuka on tehnyt Sampo-konsernissa päätöksen kokoomukselle annetusta jättituesta.

Helsingin Sanomien tietojen mukaan vastuussa asiasta on yksin Sampo-konsernin silloinen johtaja Björn Wahlroos, joka päätti myös lahjoituksen koosta. Wahlroos päätti siis yksin siitä, että veronmaksajien rahoja käytetään jonkin puolueen tukemiseen! Läpinäkyvä ja demokraattinen päätöksenteko, missä pelaa? Viimeistään nyt on siis selvää, että korruptioskandaalin ohella myös valtion omistajaohjauksessa on valtavia aukkoja.

Koko episodi on uusi surkea luku vaalirahoitusskandaaliin, jonka loppua ei ole näkyvissä. On selvää, että nyt paljastuneet lahjoitukset ovat vain jäävuoren huippu. Lisää lokaa on luvassa niin pitkään kuin puolueet panttaavat vaalirahoitustaan lainsäädännön perustuessa niiden omaehtoiseen tulkintaan lahjoituksista. Ilman nykyistä selvästi tiukempaa vaalirahoituslakia, jossa jokainen lahjoitus on julkinen, parlamentaarisen demokratian uskottavuus murenee yhä pahemmin.

Onko vasemmistolaisia taloustieteilijöitä enää olemassa? Jos on, niin ei ainakaan Amerikassa, väittäisi joku. Ainakin vielä viime vuonna ennen johdannaistalouden kaatumista maailmantalouden analyytikkojen johtohahmoja olivat kirkasotsaiset Chigacon koulukunnan edustajat, jotka uskoivat vielä yhteen ainoaan uusliberalismin asiaan edes yrittämättä nähdä mitään muita vaihtoehtoja.

Finanssitalouden romahduksen jälkeen ääni kellossa on muuttunut. Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman potkii Barack Obaman hallintoa takamuksille soimaamalla uunituoreen presidentin elvytyspolitiikkaa. Kritiikin lähtökohta on hyvin mielenkiintoinen. USA:ssa konservatiivit vastustavat raivokkaasti Obaman elvytystoimia ja rahan jakamista mitä erilaisimpiin kohteisiin. Krugmanin näkökulma on päinvastainen. Hänen mielestään elvytyspumppua käytetään liian varovasti tällä hetkellä.

Paul Krugmanin mielestä eurooppalainen elvytys on ollut vielä varovaisempaa. Reilua elvyttämistä on hänen mukaansa jatkettava pysyvästi, kunnes talous nousee suosta ylös. Siitä oppia myös Jyrki Kataiselle, jonka ainoa elvytyslääke näyttäisi olevan asiantuntijapiireissä tehottomaksi lamarohdoksi tuomittu veronalennuspolitiikka.

Kansantaloustieteen ja kansainvälisten suhteiden professorina Princetonin yliopistossa toimivan Krugmanin näkemykset pankkien pelastamisesta ovat myös hyvin radikaaleja, jopa sosialistisia. Hänen mukaansa kansallistaminen on pankkien toimintaedellytysten turvaamisen kannalta paras ratkaisu.

Päätyönsä ohella New York Timesin arvostettuna kolumnistina toimivalla Krugmanilla on hyvin mielenkiintoisia näkemyksiä markkinataloudesta ja yhteiskunnasta. Kuulussa analogiassaan Krugman kehottaa kuvittelemaan kaksi yhteiskuntaa, joista ensimmäisessä ansiotaso määräytyy kykyjen perusteella ja toisessa sattuma vaikuttaa vahvasti lopputulokseen.

Seuraava lainaus Häpeämättömän humanistin blogista: http://aklobis.wordpress.com/2009/02/24/krugmanin-analogia-yhteiskunnan-kuvaajana/

Ensimmäinen on sellainen yhteiskunta, jossa jokainen hankkii elantonsa jonkin ammatin kautta (vaikka kalastamalla) ja ansiotaso määräytyy kykyjen ja ahkeruuden mukaan. Tulot eivät jakaudu tasaisesti, koska toiset ovat parempia tai ahkerampia kuin toiset, mutta tästä huolimatta tuloerot eivät ole kovin suuria. Ahkeruuden ja taitavuuden ansiosta hankittua rikkautta pidetään yleisesti ansaittuna.

Toinen yhteiskunta perustuu lähinnä kullankaivuulle. Taitavuus ja uutteruus voivat olla valtteja, mutta eivät takaa menestystä, sillä onni ja sattuma ovat pelissä vahvasti mukana: toiset löytävät kerralla paljon ja toiset eivät juuri mitään. Seurauksena tulonjako on hyvin epätasaista eikä se korreloi ahkeruuden ja taitavuuden kanssa.

Tässä tapauksessa on varmasti selvää, että enemmistö ihmisistä pitää Krugmanin ensimmäistä esimerkkiyhteiskuntaa lähtökohdiltaan oikeudenmukaisempana. Kysymys kuuluukin, että kumpaa yhteiskuntaa me todellisuudessa muistutamme enemmän. Vasemmisto monet kansalaisliikkeet ja monet muutkin tahot kokevat meidän kuuluvan jälkimmäiseen kullankaivuuyhteiskuntaan tai ainakin ollaan matkalla kohti sitä. Oikeiston ja elinkeinoelämän vaikuttajien silmin Suomi taas näyttäytyy enemmän ensimmäisen kaltaisena kalastajayhteiskuntana.

Nyt kun Suomessa tuloerot ovat kasvaneet ennätysvauhtia, köyhien asema heikkenee koko ajan ja varallisuus keskittyy yhä enemmän rikkaimmalle väestönosalle, on selvää kumpi ajatusmaailma tuntuu uskottavammalta. Silti suuri osa ihmisistä tuntuu elävän illuusiossa, ”mahdollisuuksien tasa-arvon” kalastajayhteiskunnassa, jossa uutteruus ja kouluttautuminen palkitaan ja köyhyys johtuu lähinnä laiskuudesta.

Markkinatalous on tehokas järjestelmä talouskasvun osalta, mutta ei yksistään toteuta enemmistön käsityksen mukaista oikeudenmukaista varallisuus- ja tulonjakoa. Vastuullisesta markkinataloudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta puhuminen ovat vain keinoja piilotella ongelmaa. Todellisuuden pörssikurssien ohjaamassa maailmassa on tehtävä oikeita poliittisia päätöksiä varallisuuden jakamiseksi. Pelkkä hyvä tahto ja mahdollisuudet eivät poista sitä tosiasiaa, että kultavarannot eivät ole jakautuneet tasaisesti joka kaivokseen.

Vaikka Krugmania pidetään USA:ssa hyvin vasemmistolaisena teoreetikkona, hän vastustaa työmarkkinasäätelyä ja kannattaa vapaakauppaa. Pankkien kansallistamisetkin olisivat Krugmanin visioissa mattivanhasmaisesti tilapäisiä ratkaisuja. Kiskoilta kaatunut juna nostettaisiin siis vain takaisin raiteille, vaikka varsinainen rautatie johtaa edelleen samaan pohjattomaan rotkoon.

Suurin ongelma talouskeskustelussa lienee se, että turbokapitalismin kritiikistä huolimatta kukaan ei uskalla kyseenalaistaa loputtomaan talouskasvuun pohjautuvaa vallitsevaa talouskäsitystä, joka aiheutti omalta osaltaan imaginäärirahaan perustuvan johdannaistalouden räjähtämisen käsiin.

Mikä on viime kädessä tärkeintä? Se, paljonko rahaa on vai se, miten varallisuus jaetaan? Jokainen näkee, että nykyisen teknologis-taloudellisen kehityksen ja kasvun aikana työpaikkojen määrä ei lisäänny. Talouskasvun mukanaan tuomat voitot jakautuvat murto-osalle ihmisistä – ne menevät sijoittajille ja pääomaa omistaville.

Oli miten oli, Krugmanin tuotanto on joka tapauksessa hyvin mielenkiintoista luettavaa ja siihen kannattaa tutustua.

Hyvää vappua kaikille!

Kokoomuksen vaalikampanjoissa on nähty viime vuosina runsaasti sööttejä pieniä eläimiä. Uusliberalismia on kaupiteltu ihmisille vekkuleiden koirien, kissojen ja kukkien avulla kuorrutuksen alla piilevän jääkylmän ideologian jäädessä taka-alalle.

Viime päivinä kokoomuksen eläinkavalkadi on saanut joukkoonsa uusia jäseniä, kun kykypuolueen edustajat ovat kunnostautuneet halventavien sekä täydellistä tietämättömyyttä osoittavien lausuntojen antamisessa.
 
Ensin Jyrki Katainen vertasi kolumnissaan oppositiota Terijoen hallitukseen eli syytti vasemmistoa epäsuorasti maanpetturuudesta. Seuraava sammakko pomppasi esiin viime viikonloppuna, kun tuore opetusministeri Henna Virkkunen ilmoitti Helsingin Sanomien haastattelussa SDP:n ja Vasemmistoliiton olevan katkerien ihmisten puolueita. Molemmat pyysivät lähes saman tien lausuntojaan anteeksi.

En tiedä, pitäisikö nyt uskoa näiden iloisesti esiin pomppivien lystikkäiden sammakoiden oikeasti olevan tahattomia harhalaukauksia? Vai onko kyseessä kokoomuksen uusi mediastrategia? Ensin haukutaan vastapuoli mahdollisimman ala-arvoisella tavalla ja sen jälkeen pyydellään kokoomuskorvat punaisina anteeksi – ja toki välittömästi, jotta kukaan ei ehdi tarkastelemaan tarkemmin näitä mauttomia heittoja.

Antti Blåfield kommentoi asiaa varsin osuvasti Helsingin Sanomissa tänään:

Kokoomus on voittanut jo useat vaalit sekoittamalla ja hämmentämällä poliittisia käsitteitä. Milloin se on ollut työväenpuolue, milloin julistanut, että vastakkainasettelun aika on ohi. Yhtenä hetkenä puolueelle kasvaa korvat, ja toisena hetkenä julistetaan toivoa kuin herätysteltassa. Tässä karusellissa saattavat Korkeasaaren paviaanit ja köyhien asia mennä helposti sekaisin - puhumattakaan historian niin monista yksityiskohdista.

Viestintäministeri Suvi Lindenin tämänpäiväinen sammakko oli tietysti hieman erilainen Kataisen ja Virkkusen lausuntoihin verrattuna. Linden väitti Aamulehden haastattelussa, että yritys voi vaatia työntekijöitään riisuutumaan alasti tietosuojasyistä. Väite on sekä suorastaan koominen että täysin lainvastainen.  Tarkastuksen saa pakkokeinolain mukaan määrätä ja suorittaa vain viranomainen rikosepäilyssä. Ei hyvin mene, jos näistä asioista vastaava ministeri on näin pihalla.