It ain’t over ‘til the fat lady sings. Maailmaa järisyttäneen finanssikriisin laskua maksetaan vielä pitkään. Tällä hetkellä johdannaistalouden aiheuttaman talouslaman jälkimainingit rapauttavat kansantalouksia konkurssin partaalle. Islannin tarinan tuntevat kaikki. Uusin potilas on Kreikka, joka joutui kerjuulle ja vain muiden EU-maiden myöntämä jättilaina voi pelastaa sen täydelliseltä romahdukselta. Toki Kreikan pulmat ovat monisyisiä, mutta huomattavaa on, että julkisen talouden ongelmat ovat lähes poikkeuksetta seuranneet suuria finanssikriisejä.

Seuraavaksi putoamisvaarassa ovat arvioiden mukaan nyrjähtänyttä nuorallatanssia jo nyt käyvät Espanja ja Portugali. Yhden kansantalouden kaatuminen johtaa mitä ilmeisimmin dominoefektiin, joten tilanteesta on syytä olla huolissaan myös Suomessa. Tilanne on oikeasti vakava, jos tässäkin blogissa useasti sivuttu talousguru Paul Krugman on jo piiloutumassa pöydän alle.

Viimeistään on käynyt selväksi, että pelkkä rikkaruohojen kitkeminen finanssikapitalismin lihansyöjäkasvin juurelta ei enää riitä. Tulevaisuuden kriisit voidaan estää vain puuttumalla spekulaatioihin ja johdannaisiin perustuvan talouden perusrakenteisiin ja ottamalla käyttöön voimakkaampi reformiapparaatti.

Tämä oli eräs lopputulemista eilisessä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän, Eduskunnan Attacin ja Into-kustannuksen järjestämässä finanssisäätelyseminaarissa. Tapahtuman keskustelunherättäjänä toimi ranskalaisen taloustieteilijän Frédéric Lordonin uunituore teos Rahamyllyt kuriin – kuinka vapautua finanssikriiseistä. Lordon ennakoi teoksessaan valuuttarahastoja ja finanssikapitalismia koskevia suunnanmuutoksia, joiden tavoitteena on suitsia riskeihin ja spekulaatioihin perustuvaa varjotaloutta.

Åbo Akademissa vaikuttava taloustieteilijä Christer Lindholm kertoi seminaarissa finanssitalouden suuresta kuplasta. Lindholmin mukaan koko maailman bruttokansantuote oli toissa vuonna noin 61 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Johdannaismarkkinoiden arvo tähän verrattuna on noin kymmenkertainen, eli arviolta 600 biljoonaa. Rahoitusmarkkinat ovat siis kasvaneet aivan liian suuriksi rooliinsa ja riskinhallinnan mahdollisuuksiin nähden.

Miksi näin on sitten tapahtunut? Lindholmin mukaan taustalla on monia tekijöitä. 1970-luvun puolivälissä alkanut rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen johti pääoman vapautumiseen ja uusien mielikuvituksellisten rahoitusinstrumenttien syntyyn. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä tuloerojen kasvu nopeutui ja useassa maassa alettiin tehdä järjestelmällisesti suurituloisia suosivia veroratkaisuja. Myös Suomessa ongelma on samanlainen, pääoma- ja palkkatulojen verotuksen suhde on tällä hetkellä aivan poskellaan. Verotuksen vinoutuman takia suurituloiset pystyvät painamaan veroprosenttinsa hyvin alas pääomaverotuksen avulla.

Verotuksen epätasapainoisuuden takia markkinoille on vapautunut suuri määrä uutta pääomaa, joka on lisännyt rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden epäsuhtaa. Pieni- ja keskituloisen eurot menevät nimittäin pääosin kulutukseen (keskituloisella arviolta 85-90% nettotuloista), kun taas rikkaamman ”ylijäämä” kulkeutuu usein sijoituksiin ja sieltä pikavoittoja hakevien rahastojen kautta mukaan rahoitusmarkkinoiden spekulatiivisiin peleihin.

Lindholmin arvio IMF:n ja EU:n johdolla suunnitteilla olevien sääntelytoimien tehokkuudesta oli varsin pessimistinen. Hänen mukaansa niin kauan, kun reaalitalouden ja rahoitusmarkkinoiden välillä vallitsee näin valtava epäsuhta (10:1 siis tällä hetkellä), minkäänlaiset sääntelytoimet tai valvonta eivät pysty estämään esimerkiksi valuuttakeinottelua. Ne ovat toki hyödyllisiä sinänsä, mutta uuden kriisin muodostumista niillä ei kyetä estämään.

Finanssialan toimijoiden keskuudessa suhtaudutaan tietysti nyrpeästi kaikenlaisiin merkittäviin sääntely- ja reformiehdotuksiin. Vaikka taloudessa vallitseva epäsuhta myönnetään myös finanssisektorilla (rasti seinään), mihinkään todellisiin muutoksiin ei siellä olla valmiita. Tämä kävi selväksi tilaisuudessa puhuneen Finanssialan keskusliiton edustajan puheenvuoroista. ”Sääntelytsunami” ja liiketoiminnan rajoitteet nähdään finanssisektorilla enemmän uhkana kuin mahdollisuutena järkeistää toimintaa ja hillitä poskettomiin riskeihin perustavaa spekulatiivista sijoittamista.

Suomen Attacia seminaarissa edustanut tutkija Lauri Holappa yhtyi Lindholmin näkemyksiin sellaisten reformien tarpeellisuudesta, jotka muuttavat yhteiskunnallista valtajärjestelmää. Holappa muistutti Bretton-Woods -järjestelmän purkamisen vaikutuksista. 70-luvulta alkaneet uudistukset palauttivat käytäntöön ennen toista maailmansotaa käytössä olleen järjestelmän, joka tuotti nimenomaan finanssialalle suurempia voittoja. Reaalitalouden kustannuksella.

Holapan mielestä transaktioveroilla, valuutanvaihtoveroilla ja solidaarisuusrahastoilla ei kyetä muuttamaan finanssikapitalismin perusrakenteita. Holappa puhui toimijoiden moraalikadosta, jolla ei voi kuitenkaan selittää kuplien syntymistä. Ongelma on siis finanssikapitalistisen järjestelmän perustavanlaatuisessa luonteessa. Don’t hate the player, hate the game.

Mitä tälle valtavalle ongelmalle tulisi sitten tehdä? On ensinnäkin välttämätöntä tehdä radikaaleja muutoksia sekä vertikaaliseen (pienituloiset-suurituloiset) että funktionaaliseen (palkkatulot-pääomatulot) tulonjakoon. Lisäksi tarvitaan (valtiojohtoista) investointien ohjaamista kepin ja porkkanoiden avulla reaalitalouteen, kuten esimerkiksi vihreään talouteen. Ongelmana tässä on se, että reaalitalouteen tehtävät investoinnit ovat todella pitkän tähtäimen projekteja, joista saatava tuotto on kotiutettavissa vasta vuosien päästä. Rahoitusmarkkinoilta saatavat pikavoitot houkuttelevat sijoittajia enemmän ja voilá: ympyrä sulkeutuu. Jos tätä suuntaa ei kyetä muuttamaan, uuden kuplan syntyminen ja sen puhkeaminen on vain ajan kysymys.

Osallistuin syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna Yleisen lehtimiesliiton järjestämään Itä-Viron reissuun. Matkalla tutustuttiin kieli- ja kansallisuussuhteisiin Itä-Vironmaalla.

Viron synkähköstä taloustilanteesta kirjoittamani juttu löytyy Satakunnan Työn 17. syyskuuta ilmestyneestä numerosta (sivu 12). Muita juttuja tulossa myöhemmin…

Onko vasemmistolaisia taloustieteilijöitä enää olemassa? Jos on, niin ei ainakaan Amerikassa, väittäisi joku. Ainakin vielä viime vuonna ennen johdannaistalouden kaatumista maailmantalouden analyytikkojen johtohahmoja olivat kirkasotsaiset Chigacon koulukunnan edustajat, jotka uskoivat vielä yhteen ainoaan uusliberalismin asiaan edes yrittämättä nähdä mitään muita vaihtoehtoja.

Finanssitalouden romahduksen jälkeen ääni kellossa on muuttunut. Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman potkii Barack Obaman hallintoa takamuksille soimaamalla uunituoreen presidentin elvytyspolitiikkaa. Kritiikin lähtökohta on hyvin mielenkiintoinen. USA:ssa konservatiivit vastustavat raivokkaasti Obaman elvytystoimia ja rahan jakamista mitä erilaisimpiin kohteisiin. Krugmanin näkökulma on päinvastainen. Hänen mielestään elvytyspumppua käytetään liian varovasti tällä hetkellä.

Paul Krugmanin mielestä eurooppalainen elvytys on ollut vielä varovaisempaa. Reilua elvyttämistä on hänen mukaansa jatkettava pysyvästi, kunnes talous nousee suosta ylös. Siitä oppia myös Jyrki Kataiselle, jonka ainoa elvytyslääke näyttäisi olevan asiantuntijapiireissä tehottomaksi lamarohdoksi tuomittu veronalennuspolitiikka.

Kansantaloustieteen ja kansainvälisten suhteiden professorina Princetonin yliopistossa toimivan Krugmanin näkemykset pankkien pelastamisesta ovat myös hyvin radikaaleja, jopa sosialistisia. Hänen mukaansa kansallistaminen on pankkien toimintaedellytysten turvaamisen kannalta paras ratkaisu.

Päätyönsä ohella New York Timesin arvostettuna kolumnistina toimivalla Krugmanilla on hyvin mielenkiintoisia näkemyksiä markkinataloudesta ja yhteiskunnasta. Kuulussa analogiassaan Krugman kehottaa kuvittelemaan kaksi yhteiskuntaa, joista ensimmäisessä ansiotaso määräytyy kykyjen perusteella ja toisessa sattuma vaikuttaa vahvasti lopputulokseen.

Seuraava lainaus Häpeämättömän humanistin blogista: http://aklobis.wordpress.com/2009/02/24/krugmanin-analogia-yhteiskunnan-kuvaajana/

Ensimmäinen on sellainen yhteiskunta, jossa jokainen hankkii elantonsa jonkin ammatin kautta (vaikka kalastamalla) ja ansiotaso määräytyy kykyjen ja ahkeruuden mukaan. Tulot eivät jakaudu tasaisesti, koska toiset ovat parempia tai ahkerampia kuin toiset, mutta tästä huolimatta tuloerot eivät ole kovin suuria. Ahkeruuden ja taitavuuden ansiosta hankittua rikkautta pidetään yleisesti ansaittuna.

Toinen yhteiskunta perustuu lähinnä kullankaivuulle. Taitavuus ja uutteruus voivat olla valtteja, mutta eivät takaa menestystä, sillä onni ja sattuma ovat pelissä vahvasti mukana: toiset löytävät kerralla paljon ja toiset eivät juuri mitään. Seurauksena tulonjako on hyvin epätasaista eikä se korreloi ahkeruuden ja taitavuuden kanssa.

Tässä tapauksessa on varmasti selvää, että enemmistö ihmisistä pitää Krugmanin ensimmäistä esimerkkiyhteiskuntaa lähtökohdiltaan oikeudenmukaisempana. Kysymys kuuluukin, että kumpaa yhteiskuntaa me todellisuudessa muistutamme enemmän. Vasemmisto monet kansalaisliikkeet ja monet muutkin tahot kokevat meidän kuuluvan jälkimmäiseen kullankaivuuyhteiskuntaan tai ainakin ollaan matkalla kohti sitä. Oikeiston ja elinkeinoelämän vaikuttajien silmin Suomi taas näyttäytyy enemmän ensimmäisen kaltaisena kalastajayhteiskuntana.

Nyt kun Suomessa tuloerot ovat kasvaneet ennätysvauhtia, köyhien asema heikkenee koko ajan ja varallisuus keskittyy yhä enemmän rikkaimmalle väestönosalle, on selvää kumpi ajatusmaailma tuntuu uskottavammalta. Silti suuri osa ihmisistä tuntuu elävän illuusiossa, ”mahdollisuuksien tasa-arvon” kalastajayhteiskunnassa, jossa uutteruus ja kouluttautuminen palkitaan ja köyhyys johtuu lähinnä laiskuudesta.

Markkinatalous on tehokas järjestelmä talouskasvun osalta, mutta ei yksistään toteuta enemmistön käsityksen mukaista oikeudenmukaista varallisuus- ja tulonjakoa. Vastuullisesta markkinataloudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta puhuminen ovat vain keinoja piilotella ongelmaa. Todellisuuden pörssikurssien ohjaamassa maailmassa on tehtävä oikeita poliittisia päätöksiä varallisuuden jakamiseksi. Pelkkä hyvä tahto ja mahdollisuudet eivät poista sitä tosiasiaa, että kultavarannot eivät ole jakautuneet tasaisesti joka kaivokseen.

Vaikka Krugmania pidetään USA:ssa hyvin vasemmistolaisena teoreetikkona, hän vastustaa työmarkkinasäätelyä ja kannattaa vapaakauppaa. Pankkien kansallistamisetkin olisivat Krugmanin visioissa mattivanhasmaisesti tilapäisiä ratkaisuja. Kiskoilta kaatunut juna nostettaisiin siis vain takaisin raiteille, vaikka varsinainen rautatie johtaa edelleen samaan pohjattomaan rotkoon.

Suurin ongelma talouskeskustelussa lienee se, että turbokapitalismin kritiikistä huolimatta kukaan ei uskalla kyseenalaistaa loputtomaan talouskasvuun pohjautuvaa vallitsevaa talouskäsitystä, joka aiheutti omalta osaltaan imaginäärirahaan perustuvan johdannaistalouden räjähtämisen käsiin.

Mikä on viime kädessä tärkeintä? Se, paljonko rahaa on vai se, miten varallisuus jaetaan? Jokainen näkee, että nykyisen teknologis-taloudellisen kehityksen ja kasvun aikana työpaikkojen määrä ei lisäänny. Talouskasvun mukanaan tuomat voitot jakautuvat murto-osalle ihmisistä – ne menevät sijoittajille ja pääomaa omistaville.

Oli miten oli, Krugmanin tuotanto on joka tapauksessa hyvin mielenkiintoista luettavaa ja siihen kannattaa tutustua.

Hyvää vappua kaikille!

Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA julkisti tällä viikolla tutkimuksensa kansallisista asenteista ja arvoista. Tutkimuksen mukaan talouskriisin jälkeiseltä markkinataloudelta toivotaan “ennen muuta lisää inhimillisyyttä, kannustavuutta ja vastuullisuutta.” Kovan kapitalismin kritiikki on siis voimistumassa, mutta samaan aikaan maamme hallitus ei halua kasvattaa kontrollia ja valtion roolia taloudessa.

EVA:n tutkimustuloksesta on tehty kaksi mielenkiintoista tulkintaa. Helsingin Sanomat otsikoi suomalaisten uskon kapitalismiin horjuvan, kun taas Kalevassa todetaan kansan olevan kapitalismin kannalla.

Kalevan kirjoitus muistuttaa erehdyttävästi hallituksen suhtautumista taloustaantumaan. Tämän näkemyksen mukaan vapaa markkinatalous korjaa lopulta itse itsensä ja mitään ei tarvitse tehdä. Kirjoitus mukailee pääministeri Matti Vanhasen näkemyksiä talouskriisistä. Vanhasen mukaan valtio ei saa elvytyksellään rikkoa markkinatalouden periaatteita. Nykyisen turbokapitalismin aiheuttamat ongelmat Kalevankin pääkirjoituksessa kyllä myönnetään, mutta tekstin loppukaneetti nollaa koko pohdiskelun: “kyllä tämä tästä.” Hyssyttely siis vain jatkuu pääministerin viitoittamalla tiellä.

Markkinataloutta järjestelmänä on tuskin kukaan nyt kaatamassa. Kysymys on lähinnä siitä, miten taloutta voitaisiin jatkossa säännellä paremmin. Maailmanlaajuisen talouskriisin myötä on saatu opetus, joka pitäisi nyt ottaa vakavasti. Tarvitaan syvällinen muutos talouspolitiikkaan. Markkinatalous tarvitsee selkeät rajat.

Finanssimarkkinat ovat irtaantuneet reaalitaloudesta. Imaginaaritalouden piirissä harjoitettava kikkailu ja lyhytnäköinen voitontavoittelu on johtanut syvään romahdukseen, joka koskettaa laajoja ihmisjoukkoja. Viulut jäävät tässä rumbassa tavallisten veronmaksajien hoidettavaksi. Jos järjestelmä tuottaa voittoa, yksittäiset sijoittajat käärivät tuoton – taantumassa laskun maksaa yhteiskunta. Tämä opittiin Suomessa 1990-luvun alussa.

Globaali valuuttajärjestelmä ja vapaasti liikkuvat pääomat on saatava voimakkaan ja yhteisin pelisäännöin sovitun sääntelyn piiriin. Siten markkinatalousjärjestelmää voitaisiin ohjata ja suitsia toteuttamaan kansalaisten tutkimuksessa vaatimia inhimillisempiä ja vastuullisempia tavoitteita. Valitettavasti nyt näyttää siltä, että hallituksellamme ei ole uskallusta ryhtyä näihin toimenpiteisiin.

Vielä vähän aikaa sitten näytti siltä, että hyvinvoinnin uranuurtajana tunnetun taloustieteilijä John Maynard Keynesin (1883-1946) opit oli jo lopullisesti heitetty roskakoriin. Talouspolitiikkaa on viime vuosina maailmalla tehty lähinnä Chicagon koulukunnan ultramodernin markkinatalouden opein, joiden mukaan poliittisten päätöksentekijöiden roolia tulee rajusti rajoittaa talouspolitiikassa.

Keynesin ajatukset perustuivat 1920-luvun massiivisen globaalin laman kokemuksiin. Keynesin mukaan lama osoitti, että valtion on säädeltävä taloutta vahvemmin. Keynes uskoi myös tuloerojen tasoittamiseen.

Uhkaavan uuden globaalin laman myötä herra Keynes oppeineen on kaivettu jälleen esiin naftaliinista. Vasemmistoliiton vaatimukset vahvemmasta elvytyspolitiikasta saivat tänään vastakaikua pääministeri Vanhasen ehdotettua varsin mittavaa elvytysohjelmaa Suomelle. Vanhasen puheenvuoro oli jopa poikkeuksellinen porvarihallituksen aiemmat linjaukset huomioon ottaen. Pääministeri vaati valtiolle vahvempaa roolia. “Valtio on talossa isäntä, joka luo pelisäännöt markkinoille”, sanoi Vanhanen.

Epämääräiseksi jäi kuitenkin pääministerin vaatimus siitä, että valtio ei saa elvytyksellään rikkoa markkinatalouden periaatteita. Onko aallonpohjasta nousun jälkeen edessä jälleen paluu vanhaan? Meininki on tähän asti ollut sitä, että yritykset käärivät nousukauden voitot ja taantuman tullessa huudetaan valtiota hätiin. Suuryritykset romahtavat ongelmineen valtion hoivattavaksi ja veroalen myötä rapautuneella veropohjalla ne pitäisi nostaa taas jaloilleen.

Juuri veropolitiikka muodostaa toisen ongelman. Vaikka myös hallituksen piirissä on vihdoin herätty elvytysvaatimuksiin, valtionvarainministeriössä pidetään itsepintaisesti kiinni suunnitellusta veroalesta. Verojen keventäminen taantuman oloissa on kuitenkin harvinaisen tehotonta elvyttämistä. Luvassa lienee pienimuotoinen hallituskriisi tämän asian tiimoilta.