Eilisiltana koitti etukäteen kohutun tv-elokuva Pääministerin ensi-ilta. Tokihan raina piti katsoa ja kyllä: pätkä herätti runsaasti ajatuksia. Faktaa ja fiktiota sekoittaneessa elokuvassa kerrattiin vuoden 2003 Irakgateksi nimetyn asiakirjaskandaalin tapahtumat silloisen keskustajohtajan ja pääministerin Anneli Jäätteenmäen näkökulmasta.

Jäätteenmäen pääministerikausi jäi vain 68 päivän mittaiseksi niin sanotun Irak-vuodon paljastuttua. Jäätteenmäki antoi julkisuuteen salaisiksi luokiteltuja tietoja Paavo Lipposen ja Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin tulevaa Irakin sotaa koskevista keskusteluista. Demarimooses oli luvannut Suomen tuen valheellisin perustein tehdylle hyökkäykselle, jota johti Yhdysvaltojen luotsaama koalitio.

Moni on ihmetellyt jälkeenpäin miksi Jäätteenmäen valehtelu asiassa nousi julkisuudessa tapauksen räikeimmäksi rikokseksi. Tätä mietin myös itsekin. Opportunistina ja itsevaltaisena johtajana tunnettu Lipponen salasi merkittävän ulkopoliittisen päätöksen kansalaisilta toimien asiassa täysin omavaltaisesti. Näistä tapahtumista ei ole käyty Jäätteenmäen eron jälkeen juurikaan kriittistä keskustelua. HS:n arviossa todetaan elokuvan kysyvän jälkiviisaasti, eikö Jäätteenmäki ollutkin oikeassa ennakoidessaan Irakin sodan tulevia tapahtumia ja ihmetellessään Suomen roolia USA:n johtamassa koalitiossa.

Elokuva tekee Jäätteenmäestä marttyyrin välillä häiritseväänkin tapaan, mutta tuo samalla selvästi esiin ex-pääministerin todella harmaalla alueella liikkuvat menettelytavat tiedonhankinnassa. Pääministerin Jäätteenmäki hamuaa sekä oikeutta että vaalivoiton myötä saavutettavaa valtaa.

Vaikka elokuvan taiteellisista ansioista voikin olla montaa mieltä, minusta on hienoa, että Suomessa on herätty tekemään aivan uudenlaista poliittista elokuvaa ja satiiria. Päättäjiä ei tarvitse käsitellä enää silkkihansikkain ja rohkeita tulkintoja voidaan tehdä vapaasti. Jari Tervon teos Koljatti, jossa seikkaileva surkuhupaisa pääministeri Pekka Lahnanen muistuttaa erehdyttävästi nykyistä pääministeriämme, on myös hyvä osoitus tästä.

Tilanne oli toinen vielä vajaa kaksikymmentä vuotta sitten. Kansakunnan johtohahmo, vakavasti sairastunut Urho Kekkonen muistutti 1980-luvun alussa lähinnä kävelevää ruumista, mutta presidentin heikentyvää tilaa ei voitu käsitellä julkisesti missään. UKK hallitsi esikuntineen tiukasti suomalaista mediaa ja kulissit pysyivät pystyssä.

Uudenlaisen mediakulttuurin syntymisestä huolimatta osa päättäjistämme luulee edelleenkin olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Eräänlainen Kekkos-syndrooma vaivaa ainakin pääministeri Matti Vanhasta, joka ilmoitti sunnuntaina pääministerin kyselytunnilla pokkana olevansa tällä hetkellä suositumpi kuin koskaan, korruptioepäilyistä huolimatta.

On vaikeaa kuvitella ylimielisempää kommenttia tilanteessa, jossa koko edustuksellisen demokratian uskottavuus on vaakalaudalla poliittista päätöksentekoa jäytävän korruption paljastuessa kaikessa raadollisuudessaan kansalle. Vanhanen haastaa nyt tosissaan ex-pääministeri Paavo Lipposen kilpailussa siitä, kumpi on kaudellaan ylimielisempi poliittinen johtaja. Ja pää pysyy pinnalla, kaikesta huolimatta.

Säännöt eivät ole siis samoja kaikille. Jäätteenmäki joutui eroamaan valehtelun vuoksi, mutta nykyinen valtakunnan ykköspamppu saa jatkaa sekoiluaan, tapahtui kulisseissa sitten mitä tahansa.

Vanhasen (ja Lipposen) tapa toimia on jatkumoa suomettumisen aikana sementoituneille suomalaisen politiikan pöytätavoille. ”Kansakunnan viisaat isät” päättävät keskuudessaan ilman julkista keskustelua asioista, jotka tuodaan ulos välttämättömyyksinä. Nopeat, ainakin nimellisesti konsensukseen perustuvat päätökset ovat tässä mallissa harkintaa ja laajaa debattia tärkeämpiä. Kansan ei tarvitse tietää oikeastaan mistään mitään, sokea luottamus vaaleilla valittuihin päättäjiin riittää. Tämä oli yksi sivujuonne myös maanantain elokuvassa.

Tapoihin kuuluu, että vallan keskiössä patsastelevat vähintään keski-ikää lähestyvät miehet. Nuorille ja naisille ei siellä ole tilaa. Myös tässä Pääministeri osuu napakymppiin ruotiessaan varsin osuvasti keskustapuolueen sisäisiä valtaklikkejä. Vaikka elokuvan dialogi oli fiktiivistä, sen välittämä näkemys sattuu harvinaisen hyvin maaliinsa - varsinkin nykyisen skandaalinkäryisen tilanteen valossa. Veljet ovat hyviä ja sauna lämpiää.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että nykyistä ykkösketjua ei kaada kovinkaan poliittinen hirmumyrsky. Ainakin pääministeri pomppii vielä pinnalla kuin muovinen siideripullo Kolera-altaassa viikonlopun hulinoiden jälkeen.

PS. Tähän loppuun sopii hyvin linkki tiedotteeseen Opiskelijatoiminnan tämänpäiväisestä tempauksesta: http://opiskelijatoiminta.net/2009/10/20/opiskelijat-juhlivat-paaministerin-eroa/

Ruokakaupassa käyminen on näinä päivinä jännittävää toimintaa. Elintarvikkeet on varustettu kahdella hintalapulla, joista ensimmäinen ilmoittaa hinnan ennen alentuneen ruoan arvonlisäveron astumista voimaan ja toinen sen jälkeen.

Suuret kauppaketjut ovat julistaneet päivälehdissä useiden sivujen ilmoituksilla veroalennuksen autuutta - nyt kaupasta saa vihdoinkin halvempaa ruokaa! On syntynyt illuusio, jonka mukaan ruoan hinta on veroalen myötä alentunut runsaastikin.

Keskimääräinen alennus kuulostaa tietysti merkittävältä. Arvonlisävero putosi 5 prosenttia ja elintarvikkeisiin hintapudotuksen tulisi vaikuttaa suoraan. Ainakin lähikaupan pottukilossa pudotus oli muutamia senttejä eli suoraan viiden prosentin mukaan, kun viimeksi katsoin.

Puheet ruoan hinnan alenemisesta ovat kuitenkin pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna täyttä potaskaa. Hinta alenee nyt jonkin verran, mutta se ei kata läheskään edes viimevuotisia hintojen nousuja.

Ruoan hinta on noussut Suomessa vuodesta 2005 lähes viidenneksen ja nousee edelleen. Helmikuussa tehdyn vertailun mukaan ruoka kallistui euromaista eniten juuri Suomessa, vuoden takaisesta peräti 7,4 prosenttia. Vielä kerran: Tilastokeskuksen mukaan ruoka on kallistunut meillä vuodesta 2005 yli 18 prosenttia!

Arvonlisäveron alennuksella ei ole siis ruoan hinnan osalta oikeastaan minkäänlaista merkittävää käytännön vaikutusta. Ruoan hintakehityksestä päätetään aivan muissa piireissä. Pienituloisia hyödyttäväksi mainittu alv-ale on lähinnä silmänkääntötemppu, jolla hallitus pesee omaa julkisivuaan puhtoisemmaksi. Harmi, että tähän lankaan ovat sortuneet myös monet muut puolueet vasemmisto mukaan lukien.

Miksi ruoka sitten kallistuu, vaikka Suomessa on muun Euroopan tasoon nähden poikkeuksellisen keskittyneet markkinat? Luulisi, että suurella volyymillä pelaavat S-ryhmä (42,4 % markkinaosuus) ja K-ryhmä (33,7 %) pystyisivät kilpailemaan hinnoilla kauppojen muuttuessa yhä massiivisemmiksi hypermarkettikomplekseiksi. Tavara liikkuu tehokkaammin ja markkinalogiikan mukaan hintojen tulisi tippua alaspäin samaa tahtia.

Tuottajahinnat eivät ole nousseet, joten se ei kelpaa selitykseksi. 2000-luvulla kaupan osuus elintarvikkeiden hinnoista on kasvanut, mutta maataloustuottajien ja teollisuuden osuus on pienentynyt. Voitot käärii siis kauppa, koska todellista kilpailua ei ole.

Näyttää siltä, että keskusliikkeiden ”kilpailu” toimii tällä hetkellä hintojen nostamisen eikä alentamisen suuntaan. Suurten, harvojen käsissä olevien tukkuliikkeiden ei tarvitse ilmoittaa avoimesti sisäänostohintojaan, joten tuottajille maksettavista hinnoista voidaan päättää helposti varsin pienessä piirissä.

Tilastojen mukaan suurten ketjujen voitto ei ole kuitenkaan noussut vaikka katteet ovat nousseet. Tämä johtuu monopoliketjujen tekemistä jätti-investoinneista. Uusia megamarketteja nousee kuin sieniä sateella. Esimerkiksi jatkuvasti kasvava S-ryhmään kuuluvien ABC-huoltoasemien ketju on jyrännyt markkinoilla usean pienyrittäjän maan rakoon.

Kuluttajan kannalta tilanne on järkyttävä, sillä todellisia vaihtoehtoja S- ja K-ryhmän kaupoille ei juurikaan ole, jos työntekijöiden oikeuksia pilkkanaan pitävää saksalaista Lidl-ketjua ei lasketa. Suuret ketjut ovat syöneet pienet yrittäjät yksitellen markkinoilta suihinsa.

Tulevaisuuden suuntaa pohtiessa ei tarvitse kuin aavistuksen verran kärjistää päästäkseen todelliseen kauhuskenaarioon: Tätä menoa ruoan hinta jatkaa kasvuaan ja käärityt voitot käytetään poliitikkojen voitelemiseen ja uusien peltomarkettien pystyttämiseen jokaiseen risteykseen. Näin hyvin pelaavat sääntelemätön markkinatalous ja korruptoitunut poliittinen järjestelmämme yhteen.

Asian korjaamiseksi ei ole kuin yksi mahdollisuus, kaikki kytkökset on avattava ja kartellit purettava heti toimimalla avoimesti:

1) Suurten kauppakartellien yhteydet poliittisiin päättäjiin selvitettävä ja julkistettava
2) Tukkuliikkeiden sisäänostohintojen on oltava julkista tietoa – kaupan ketju ja tiedot käärityistä voitoista avoimiksi!
3) Megaluokan kauppakompleksien rakentamista on hillittävä tiukentamalla maakuntakaavoitusta

PS. Etelän Media -blogista löytyy varsin havainnollinen ja hauska kirjoitus kaupan kartelleista: http://etelanmedia.blogspot.com/2009/09/pirkka-tulevaisuus.html

Shokki: Olen antanut rahallista vaalitukea kansalliselle kokoomukselle viime eduskuntavaalien alla. Niin olet sinäkin. Asia paljastui viikonloppuna, kun julkisuuteen tuli tieto Suomen valtion 14-prosenttisesti omistaman Sampo-konsernin mittavasta tuesta puolueelle. Jokainen veronmaksaja on siis ollut mukana tukemassa Suomen Toivon matkaa kohti vaalivoittoa, riippumatta siitä, mitä puoluetta äänesti. Kokoomusta koko rahalla – melkoisen kokomusta todellisuus.

Asian tultua julkisuuteen Jyrki Katainen ilmoitti, että kukaan ei ole vaatinut kokoomukselta vastiketta puoluetuesta. Ei varmasti olekaan erikseen vaatinut, sillä asia on päivänselvä jo muutenkin. Mikään tuki ei tässä maailmassa ole täysin pyyteetöntä. Rahan jakamiseen liittyy aina jokin motiivi.

Epäilyksiä herää usean asian suhteen. Käynnissä on esimerkiksi mittava finanssisijoittamiseen liittyvä lakiuudistus, joka hyödyttää juuri Sampo-konsernin tapaisia instansseja. Kokoomusvetoisessa valtionvarainministeriössä kaavaillaan muutoksia sijoitusrahastolakiin, jolloin verovapaa ja anonyymi sijoittaminen Suomeen olisi mahdollista. Kyseessä on veroparatiisilainsäädäntö, jonka suunnittelu on jokseenkin käsittämätöntä nykyisessä tilanteessa, jossa veronkiertoa tulisi kotimaisin ja kansainvälisin toimin pikemminkin suitsia. Vain veroparatiisit kuriin laittamalla voidaan estää tulevaisuuden talouskriisit.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kuvasi tiedotteessaan lahjoitusta törkeäksi. Sitä se juuri onkin. Arhinmäen mielestä kansalaisten kannalta on nyt äärimmäisen tärkeää tietää, kuka on tehnyt Sampo-konsernissa päätöksen kokoomukselle annetusta jättituesta.

Helsingin Sanomien tietojen mukaan vastuussa asiasta on yksin Sampo-konsernin silloinen johtaja Björn Wahlroos, joka päätti myös lahjoituksen koosta. Wahlroos päätti siis yksin siitä, että veronmaksajien rahoja käytetään jonkin puolueen tukemiseen! Läpinäkyvä ja demokraattinen päätöksenteko, missä pelaa? Viimeistään nyt on siis selvää, että korruptioskandaalin ohella myös valtion omistajaohjauksessa on valtavia aukkoja.

Koko episodi on uusi surkea luku vaalirahoitusskandaaliin, jonka loppua ei ole näkyvissä. On selvää, että nyt paljastuneet lahjoitukset ovat vain jäävuoren huippu. Lisää lokaa on luvassa niin pitkään kuin puolueet panttaavat vaalirahoitustaan lainsäädännön perustuessa niiden omaehtoiseen tulkintaan lahjoituksista. Ilman nykyistä selvästi tiukempaa vaalirahoituslakia, jossa jokainen lahjoitus on julkinen, parlamentaarisen demokratian uskottavuus murenee yhä pahemmin.

Sanomalehti Kaleva kertoi tänään, että liikemies Toivo Sukarin Kiiminkiin suunnitteleman Ideaparkin rakennustyöt eivät käynnisty vielä tänä vuonna. Pettyneen Toivo-sedän mielestä pääsyyllinen megaostarihankkeen viivästymisessä on taloustaantuman ohella asuntoministeri Jan Vapaavuori, joka ei ole Sukarin mukaan ”laittanut porvarina vauhtia kaavoitukseen”.

Kommentit osoittavat, että Ideaparkia koskevassa keskustelussa ovat monella menneet puurot ja vellit sekaisin. Suurhanke on ilmiselvästi maakuntakaavan vastainen eikä siihen pysty suoralla, laillisella toiminnalla vaikuttamaan sen koommin ministeri Vapaavuori kuin kukaan mukaan merkittävä poliittinen toimija. Maakuntakaavasta päättää maakuntahallitus, jossa ovat edustettuina kaikki alueen kunnat. Kunnat ovat sitoutuneet noudattamaan omassa kaavoituksessaan yhteisesti päätettyä maakuntakaavaa. Näin toimii demokratia (tai sen ainakin pitäisi toimia näin).

Sukareiden käsitys demokratiasta ja oikeusvaltion perimmäisistä tavoitteista ja arvoista on siis hyvin omituinen. Tarkoitus, oli se sitten mikä tahansa, pyhittää nähtävästi aina keinot.

Bisnesmogulien onneksi kaidalta tieltä poikkeavia painostuskeinoja rakennushankkeiden nopeuttamiseen on olemassa monenlaisia, kuten keskustapuoluetta vavisutteleva vaalirahoitusskandaali kertoo. Heidän onnekseen myös Suomesta löytyy politiikkoja, jotka haluavat käyttää valta-asemaansa henkilökohtaisen edun tavoitteluun. Muualla maailmassa tämä on korruption määritelmä. Joko meilläkin olisi aika ryhtyä puhumaan asiasta sen oikealla nimellä?

Aiempi blogimerkintä Kiimingin Ideaparkista luettavissa tästä.