Helsingin Club Libertéssä järjestetään tänään ¡Olé romani! -tilaisuus. Etelä-Suomen Vasemmistonuorten järjestämässä tapahtumassa keskustellaan Euroopan ja Suomen romaneiden kohtaamasta syrjinnästä.

Vaikutan nykyisin enenevässä määrin Oulun suunnalla, joten nämä kemut jäävät valitettavasti väliin. Suosittelen kuitenkin paikalle menemistä, mikäli asia kiinnostaa ja Helsingissä päin palloilee tänä iltana.

Romaneista ja heidän oikeuksistaan on käyty keskustelua viime aikoina lähinnä kerjäämiseen liittyen. Suomessa joukko oikeistopolitiikkoja on närkästynyt maamme pääkaupungissa laillisesti majailevien, lähinnä Romaniasta ja Bulgariasta kotoisin olevien, romanitaustaisten EU-kansalaisten kerjäämisestä.

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (kok) on ilmoittanut kaupunkia piinaavan kerjäläisvitsauksen olevan niin suuri ongelma, että nämä ihmiset tulisi häätää kokonaan maisemista. Tämä ei tietenkään ole mahdollista nykylainsäädännön puitteissa, sillä vapaa liikkuvuus on EU-kansalaisten oikeus varallisuudesta riippumatta.

Kävin heinäkuussa lyhyellä matkalla Roomassa, jossa kerjääminen on varsin arkipäiväistä toimintaa. Rooma on paradoksien kaupunki monessa mielessä. Pietarinkirkon täysin yli hilseen menevästä loistosta aarrekammioineen ei tarvinnut kävellä kuin muutama kortteli nähdäkseen hampaattomia mummoja ja jalattomia sotaveteraaneja pyytämässä kolikkoa kadunkulmassa.

Moni parempiosainen paikallinen koki velvollisuudekseen avustaa köyhempiä muutamalla lantilla, mikäli tätä palvelusta tultiin pyytämään. Kyseessä on tavallaan maan tapa ja myös osaltaan uskonnollinen velvollisuus. Köyhää tulee auttaa.

Italia on tietysti uskontonsa, sosiaaliturvansa ja monen muunkin asian osalta täysin erilainen valtio Suomeen verrattuna. Näin on myös esimerkiksi Unkari, jossa asuessa oli vaikeaa törmäämättä kerjäläisyyteen ja roskalavoilta ruokaa tai myyntiin kelpaavaa tavaraa etsineiden romanien köyhyyteen lähes päivittäin. Unkarissa ja monessa muussa itäisen Euroopan maassa tilanne on ihmisoikeuksien osalta katastrofaalinen, kuten kirjoittelin jo aiemmin tässä merkinnässä.

Köyhyys ja kurjuus ovat siis todellisuutta nykypäivän Euroopassa varsinkin syrjittyjen kansanryhmien osalta.

Palasin parahiksi kotimaahan keskelle kerjäläiskeskustelua, jossa äänekkäimmin mylvivät halpahintaiseen populismiin sortuneet yksilöt, kuten kokoomuksen Ben Zyskowicz.

En tiedä, onko joku kansallispukuinen kaatanut Zyskowiczin karpalomehun Strindbergin terassilla vai mistä nyt on kyse, mutta muualla Euroopassa kokemani perusteella minun on hyvin vaikea pitää esimerkiksi Helsingin kerjäläistilannetta jotenkin häiritsevänä jokapäiväisen kaupungilla liikkumisen kannalta. Stadissa itäeurooppalaiset kerjäläiset istuvat useimmiten hiljaa ja nöyränä.

Helsingin torit, puistot ja aukiot ovat varsinkin kesäisin täynnä kännissä meuhkaavia ordääjiä, joista on ohikulkijoille ja yksityisomaisuudelle varmasti tuhat kertaa enemmän häiriötä kuin rauhallisesta kerjäläisestä.

Samalla tavalla enemmän häiriöitä ihmisten liikkumiselle aiheuttavat varmasti erilaiset feissarit tai vaikkapa Kampin keskuksessa itselleen asiakkaita kärttävät myyntimiehet. Oikeusoppineet ovatkin jo todenneet lakiesityksen sisältävän suuria ongelmia juuri sallitun ja kielletyn kerjäämisen määrittelyssä, puhumattakaan lain syrjivästä luonteesta.

Kerjääminen ei oikeasti loukkaa kenenkään perusoikeuksia. Häiritsevään käyttäytymiseen voi poliisi puuttua julkisilla paikoilla jo olemassa olevan lainsäädännön puitteissa - oli kyse sitten kerjäläisestä tai vaikkapa ostarilla möykkäävästä kantasuomalaisesta alkoholistista. Häiritsevän toiminnan kitkemiseen ei siis tarvita erillistä, uutta lakia, joka kohdistuu vain tiettyyn ihmisryhmään.

Tästä ei pääosin kokoomuspäättäjien ajamassa lakimuutoksessa olekaan kysymys. Kyse on pikemminkin siitä, että tietyt tahot haluavat ummistaa silmänsä kasvavalta eriarvoisuudelta, joka on yhtä lailla kotimainen kuin eurooppalainenkin ongelma. Ben Z:n ja kumppaneiden mielestä tämä ongelma poistuu, jos se siivotaan katukuvasta pois. Jos ongelma ei näy, niin sitä ei olemassa eikä sitä tarvitse ratkaista.

Väistyneen, vaalirahajunailuissa ryvettyneen pääministerimme Matti Vanhasen taannoiset kommentit olivat samaa sarjaa kokoomuslaisen populismin kanssa. Vanhasen mielestä joillekin ihmisille epämiellyttäviä tunteita herättävä kansanryhmä poistuu kuvioista, jos ihmiset eivät anna kerjäläisille rahaa. (Muistuttaa muuten hieman Björn Wahlroosin kommentteja köyhien perheiden suhteen).

Koko jutun pihvi on olemassa olevien faktojen perusteella täysin toisenlainen. Kysymys on eurooppalaisista ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta. Nämä ovat huomattavasti suurempia kysymyksiä kuin kerjäämisen suomalaisille pukumiehille aiheuttama mielipaha.

Eriarvoisuuden siemenet on kylvetty syvälle maanosan historiaan ja valitettavasti kuilu kasvaa koko ajan. Olisi syytä kysyä, miten Suomi ja Euroopan Unioni aikovat toimia romanien ihmis -ja perusoikeuksien toteutumiseksi koko Euroopan alueella. Romanit ovat EU-kansalaisia siinä missä muutkin ja heitä tulee koskea samat kansalaisoikeudet kuin ketä tahansa muutakin ihmisryhmää.

Kyse on siis köyhyydestä ja syrjinnästä sekä siitä miten nämä ongelmat ratkaistaan. Toinen vaihtoehto on puuttua seurauksiin jo esitettyyn, populistiseen tyyliin ja lakaista ongelmat maton alle. Samalla logiikalla voidaan Suomesta kieltää myös esimerkiksi tulipalot, liikenneonnettomuudet ja psyykkiset ongelmat. Kaikilla olisi turvallisempaa ja yhteiskunnalle tulisi huomattavia säästöjä. Mutta eihän se taidakaan toimia ihan näin?

PS. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin romanikampanjaan, joka vaatii Suomen hallitukselta tehokkaita toimia niin EU-tasolla kuin kahdenvälisissä suhteissaan Euroopan maihin laajan rakenteellisen syrjinnän lopettamiseksi. Lisätietoa kampanjasta löytyy Amnestyn sivuilta.

Eilisiltana koitti etukäteen kohutun tv-elokuva Pääministerin ensi-ilta. Tokihan raina piti katsoa ja kyllä: pätkä herätti runsaasti ajatuksia. Faktaa ja fiktiota sekoittaneessa elokuvassa kerrattiin vuoden 2003 Irakgateksi nimetyn asiakirjaskandaalin tapahtumat silloisen keskustajohtajan ja pääministerin Anneli Jäätteenmäen näkökulmasta.

Jäätteenmäen pääministerikausi jäi vain 68 päivän mittaiseksi niin sanotun Irak-vuodon paljastuttua. Jäätteenmäki antoi julkisuuteen salaisiksi luokiteltuja tietoja Paavo Lipposen ja Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin tulevaa Irakin sotaa koskevista keskusteluista. Demarimooses oli luvannut Suomen tuen valheellisin perustein tehdylle hyökkäykselle, jota johti Yhdysvaltojen luotsaama koalitio.

Moni on ihmetellyt jälkeenpäin miksi Jäätteenmäen valehtelu asiassa nousi julkisuudessa tapauksen räikeimmäksi rikokseksi. Tätä mietin myös itsekin. Opportunistina ja itsevaltaisena johtajana tunnettu Lipponen salasi merkittävän ulkopoliittisen päätöksen kansalaisilta toimien asiassa täysin omavaltaisesti. Näistä tapahtumista ei ole käyty Jäätteenmäen eron jälkeen juurikaan kriittistä keskustelua. HS:n arviossa todetaan elokuvan kysyvän jälkiviisaasti, eikö Jäätteenmäki ollutkin oikeassa ennakoidessaan Irakin sodan tulevia tapahtumia ja ihmetellessään Suomen roolia USA:n johtamassa koalitiossa.

Elokuva tekee Jäätteenmäestä marttyyrin välillä häiritseväänkin tapaan, mutta tuo samalla selvästi esiin ex-pääministerin todella harmaalla alueella liikkuvat menettelytavat tiedonhankinnassa. Pääministerin Jäätteenmäki hamuaa sekä oikeutta että vaalivoiton myötä saavutettavaa valtaa.

Vaikka elokuvan taiteellisista ansioista voikin olla montaa mieltä, minusta on hienoa, että Suomessa on herätty tekemään aivan uudenlaista poliittista elokuvaa ja satiiria. Päättäjiä ei tarvitse käsitellä enää silkkihansikkain ja rohkeita tulkintoja voidaan tehdä vapaasti. Jari Tervon teos Koljatti, jossa seikkaileva surkuhupaisa pääministeri Pekka Lahnanen muistuttaa erehdyttävästi nykyistä pääministeriämme, on myös hyvä osoitus tästä.

Tilanne oli toinen vielä vajaa kaksikymmentä vuotta sitten. Kansakunnan johtohahmo, vakavasti sairastunut Urho Kekkonen muistutti 1980-luvun alussa lähinnä kävelevää ruumista, mutta presidentin heikentyvää tilaa ei voitu käsitellä julkisesti missään. UKK hallitsi esikuntineen tiukasti suomalaista mediaa ja kulissit pysyivät pystyssä.

Uudenlaisen mediakulttuurin syntymisestä huolimatta osa päättäjistämme luulee edelleenkin olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Eräänlainen Kekkos-syndrooma vaivaa ainakin pääministeri Matti Vanhasta, joka ilmoitti sunnuntaina pääministerin kyselytunnilla pokkana olevansa tällä hetkellä suositumpi kuin koskaan, korruptioepäilyistä huolimatta.

On vaikeaa kuvitella ylimielisempää kommenttia tilanteessa, jossa koko edustuksellisen demokratian uskottavuus on vaakalaudalla poliittista päätöksentekoa jäytävän korruption paljastuessa kaikessa raadollisuudessaan kansalle. Vanhanen haastaa nyt tosissaan ex-pääministeri Paavo Lipposen kilpailussa siitä, kumpi on kaudellaan ylimielisempi poliittinen johtaja. Ja pää pysyy pinnalla, kaikesta huolimatta.

Säännöt eivät ole siis samoja kaikille. Jäätteenmäki joutui eroamaan valehtelun vuoksi, mutta nykyinen valtakunnan ykköspamppu saa jatkaa sekoiluaan, tapahtui kulisseissa sitten mitä tahansa.

Vanhasen (ja Lipposen) tapa toimia on jatkumoa suomettumisen aikana sementoituneille suomalaisen politiikan pöytätavoille. ”Kansakunnan viisaat isät” päättävät keskuudessaan ilman julkista keskustelua asioista, jotka tuodaan ulos välttämättömyyksinä. Nopeat, ainakin nimellisesti konsensukseen perustuvat päätökset ovat tässä mallissa harkintaa ja laajaa debattia tärkeämpiä. Kansan ei tarvitse tietää oikeastaan mistään mitään, sokea luottamus vaaleilla valittuihin päättäjiin riittää. Tämä oli yksi sivujuonne myös maanantain elokuvassa.

Tapoihin kuuluu, että vallan keskiössä patsastelevat vähintään keski-ikää lähestyvät miehet. Nuorille ja naisille ei siellä ole tilaa. Myös tässä Pääministeri osuu napakymppiin ruotiessaan varsin osuvasti keskustapuolueen sisäisiä valtaklikkejä. Vaikka elokuvan dialogi oli fiktiivistä, sen välittämä näkemys sattuu harvinaisen hyvin maaliinsa - varsinkin nykyisen skandaalinkäryisen tilanteen valossa. Veljet ovat hyviä ja sauna lämpiää.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että nykyistä ykkösketjua ei kaada kovinkaan poliittinen hirmumyrsky. Ainakin pääministeri pomppii vielä pinnalla kuin muovinen siideripullo Kolera-altaassa viikonlopun hulinoiden jälkeen.

PS. Tähän loppuun sopii hyvin linkki tiedotteeseen Opiskelijatoiminnan tämänpäiväisestä tempauksesta: http://opiskelijatoiminta.net/2009/10/20/opiskelijat-juhlivat-paaministerin-eroa/

Taloustieteen nobelisti Paul Krugman esitelmöi maanantaina Helsingissä Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tilaisuudessa. Medialle ja suomalaisille poliitikoille Krugmanin vierailu oli ehdoton merkkitapaus ja se saikin osakseen ansaittua huomiota maamme tiedotusvälineissä.

Krugmania pidetään ainakin jollain tasolla vasemmistolaisena talousteoreetikkona. Tämä lähinnä sen vuoksi, että hän kannattaa keynesiläistä elvytyspoliitikkaa ja ei vierasta lisävelan ottoa vaikeassa taloustilanteessa (katso aiempi blogimerkintä Krugmanista tästä). Linjaukset ovat tuttuja vasemmisto-oppositiolle, joka on rummuttanut samoja teesejä vahvasti viime kuukausien aikana.

Pessimistisesti talouden elpymiseen suhtautuva Krugman toisti Sitran tilaisuudessa jo aiemmin esittämäänsä näkemystä julkisen elvytyksen tarpeellisuudesta taloustaantuman yhä vain syventyessä. Krugman varoitti Suomea leikkaamasta menoja. Hänen mukaansa panostukset sosiaalietuuksiin ovat välttämättömiä taantuman jatkuessa. Tästä en voisi olla enempää samaa mieltä. Perusturvaan tarvitaan mittavia parannuksia jo pelkästään sen takia, että työelämän ulkopuolelle taantuman takia putoavat eivät syrjäytyisi yhteiskunnasta täysin.

Faneja löytyy myös porvaripuolueista. Professoria on suitsuttanut muun muassa pääministeri Matti Vanhanen blogissaan. Vanhasen mielestä Krugman on ajatuksineen samoilla linjoilla Suomen hallituksen elvytyspolitiikan kanssa, vaikka toteaakin, että ei “tunne tarkemmin, mitä hän investoinneilla ja sääntelyllä tarkoittaa”. Nähtävästi vierailun tuottamilla hyvillä fiiliksillä ratsastaminen on pääministerille tärkeämpää kuin varsinainen substanssi. 

Uutena elvytyskeinona Krugman nostaa esiin ilmastonmuutoksen torjunnan. Investoinnit uuteen tekniikkaan voisivat luoda pohjaa talouden elpymiselle. Usko on uunituoretta, sillä uusimmassa lamaa ja siitä selviytymiseen tarvittavia keinoja käsittelevässä kirjassaan The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008 Krugman ei käsittele viherelvytystä lainkaan. Gurun uusin teos selvittää kuitenkin finanssikriisin syyt ja esittää ratkaisumallit ongelmiin varsin raflaavaan tyyliin.

Vihreä Langan Elina Grundström kyseenalaistaa artikkelissaan Krugmanin aseman taloustieteen messiaana. Sinänsä kiinnostavaa, sillä vihreissä on diggailtu aiemmin paljonkin herran ajatuksista. Kirjoituksen mukaan Krugmanilla on Suomessa enemmän opittavaa kuin annettavaa. Grundström huomauttaa, että Krugman on erikoistunut ratkaisemaan Yhdysvaltain ongelmia ottamalla esimerkkiä pohjoismaista, eikä toisin päin. Artikkelin mukaan professori on “Amerikan Timo Harakka“, jolla ei ole muuta menetettävää kuin lukijansa.

Palataan vielä pääministeri Vanhasen Krugman-innostukseen. Siinä mielessä Vanhanen ja Krugman ovat varmasti samoilla linjoilla, että erilaiset radikaalit elvytystoimet, kuten pankkien kansallistamiset olisivat tilapäisiä ratkaisuja. Talouden rakenteita ei siis tule pitkässä juoksussa muuttaa. Tästä kirjoitin jo aiemmin Krugmanin ajatuksia käsitelleessä merkinnässä.

Länsimaissa tapahtuvaan elintason laskuun Krugman ei myöskään usko. Talouskasvu jatkuu notkahduksen jälkeen. Ylärajaa sille ei ole, joten emme ole HS:n siteeraaman Krugmanin sanoin “siirtyneet malthusilaiseen maailmaan”. 1700- ja 1800-luvuilla vaikuttaneen taloustieteilijän Thomas Malthusin mukaan väestönkasvu asettaa elintasolle ylärajan, jota ihmiskunta ei voi ylittää.

Kasvun rajat tulevat kuitenkin väistämättä vastaan, kuten Rooman klubi totesi raportissaan jo 1970-luvulla. Pamfletin vuonna 2005 päivitetty versio antaa synkän kuvan tulevaisuudesta, jos rajattoman kasvun illuusioon perustuvaa talousajattelua ei kyetä muuttamaan. Luonnonvarojen riistäminen ja sen aiheuttamat ympäristötuhot johtavat väistämättä perikatoon, ellei kehityksen suunta muutu.

Vasemmiston ongelmaksi on muodostunut se, että se ei ole kyennyt tarjoamaan uskottavaa ja perusteltua vaihtoehtoa talouskasvuun perustuville teorioille. Krugmanin lamalääkkeistä on helppo olla samaa mieltä, mutta pitkän tähtäimen suuntaa niillä ei yksin muuteta. Jossain vaiheessa edessä on raju länsimaisen elämäntavan muutos, johon valmistautumisen tulisi alkaa jo nyt.

Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA julkisti tällä viikolla tutkimuksensa kansallisista asenteista ja arvoista. Tutkimuksen mukaan talouskriisin jälkeiseltä markkinataloudelta toivotaan “ennen muuta lisää inhimillisyyttä, kannustavuutta ja vastuullisuutta.” Kovan kapitalismin kritiikki on siis voimistumassa, mutta samaan aikaan maamme hallitus ei halua kasvattaa kontrollia ja valtion roolia taloudessa.

EVA:n tutkimustuloksesta on tehty kaksi mielenkiintoista tulkintaa. Helsingin Sanomat otsikoi suomalaisten uskon kapitalismiin horjuvan, kun taas Kalevassa todetaan kansan olevan kapitalismin kannalla.

Kalevan kirjoitus muistuttaa erehdyttävästi hallituksen suhtautumista taloustaantumaan. Tämän näkemyksen mukaan vapaa markkinatalous korjaa lopulta itse itsensä ja mitään ei tarvitse tehdä. Kirjoitus mukailee pääministeri Matti Vanhasen näkemyksiä talouskriisistä. Vanhasen mukaan valtio ei saa elvytyksellään rikkoa markkinatalouden periaatteita. Nykyisen turbokapitalismin aiheuttamat ongelmat Kalevankin pääkirjoituksessa kyllä myönnetään, mutta tekstin loppukaneetti nollaa koko pohdiskelun: “kyllä tämä tästä.” Hyssyttely siis vain jatkuu pääministerin viitoittamalla tiellä.

Markkinataloutta järjestelmänä on tuskin kukaan nyt kaatamassa. Kysymys on lähinnä siitä, miten taloutta voitaisiin jatkossa säännellä paremmin. Maailmanlaajuisen talouskriisin myötä on saatu opetus, joka pitäisi nyt ottaa vakavasti. Tarvitaan syvällinen muutos talouspolitiikkaan. Markkinatalous tarvitsee selkeät rajat.

Finanssimarkkinat ovat irtaantuneet reaalitaloudesta. Imaginaaritalouden piirissä harjoitettava kikkailu ja lyhytnäköinen voitontavoittelu on johtanut syvään romahdukseen, joka koskettaa laajoja ihmisjoukkoja. Viulut jäävät tässä rumbassa tavallisten veronmaksajien hoidettavaksi. Jos järjestelmä tuottaa voittoa, yksittäiset sijoittajat käärivät tuoton – taantumassa laskun maksaa yhteiskunta. Tämä opittiin Suomessa 1990-luvun alussa.

Globaali valuuttajärjestelmä ja vapaasti liikkuvat pääomat on saatava voimakkaan ja yhteisin pelisäännöin sovitun sääntelyn piiriin. Siten markkinatalousjärjestelmää voitaisiin ohjata ja suitsia toteuttamaan kansalaisten tutkimuksessa vaatimia inhimillisempiä ja vastuullisempia tavoitteita. Valitettavasti nyt näyttää siltä, että hallituksellamme ei ole uskallusta ryhtyä näihin toimenpiteisiin.

Vielä vähän aikaa sitten näytti siltä, että hyvinvoinnin uranuurtajana tunnetun taloustieteilijä John Maynard Keynesin (1883-1946) opit oli jo lopullisesti heitetty roskakoriin. Talouspolitiikkaa on viime vuosina maailmalla tehty lähinnä Chicagon koulukunnan ultramodernin markkinatalouden opein, joiden mukaan poliittisten päätöksentekijöiden roolia tulee rajusti rajoittaa talouspolitiikassa.

Keynesin ajatukset perustuivat 1920-luvun massiivisen globaalin laman kokemuksiin. Keynesin mukaan lama osoitti, että valtion on säädeltävä taloutta vahvemmin. Keynes uskoi myös tuloerojen tasoittamiseen.

Uhkaavan uuden globaalin laman myötä herra Keynes oppeineen on kaivettu jälleen esiin naftaliinista. Vasemmistoliiton vaatimukset vahvemmasta elvytyspolitiikasta saivat tänään vastakaikua pääministeri Vanhasen ehdotettua varsin mittavaa elvytysohjelmaa Suomelle. Vanhasen puheenvuoro oli jopa poikkeuksellinen porvarihallituksen aiemmat linjaukset huomioon ottaen. Pääministeri vaati valtiolle vahvempaa roolia. “Valtio on talossa isäntä, joka luo pelisäännöt markkinoille”, sanoi Vanhanen.

Epämääräiseksi jäi kuitenkin pääministerin vaatimus siitä, että valtio ei saa elvytyksellään rikkoa markkinatalouden periaatteita. Onko aallonpohjasta nousun jälkeen edessä jälleen paluu vanhaan? Meininki on tähän asti ollut sitä, että yritykset käärivät nousukauden voitot ja taantuman tullessa huudetaan valtiota hätiin. Suuryritykset romahtavat ongelmineen valtion hoivattavaksi ja veroalen myötä rapautuneella veropohjalla ne pitäisi nostaa taas jaloilleen.

Juuri veropolitiikka muodostaa toisen ongelman. Vaikka myös hallituksen piirissä on vihdoin herätty elvytysvaatimuksiin, valtionvarainministeriössä pidetään itsepintaisesti kiinni suunnitellusta veroalesta. Verojen keventäminen taantuman oloissa on kuitenkin harvinaisen tehotonta elvyttämistä. Luvassa lienee pienimuotoinen hallituskriisi tämän asian tiimoilta.