Eduskunnassa käytiin torstaina tiukkaa keskustelua Suomen osallistumisesta Afganistanissa käytävään sotaan. Vasemmistoliitto arvosteli kovin sanoin Suomen mukanaoloa Nato-johtoisissa taisteluissa, kun taas enemmistö hallituspuolueiden kansanedustajista puolusti operaatiota. Sdp ajoi keskustelussa kaksilla vankkureilla: kriittinen ja myönteinen suhtautuminen operaatioon menivät monessa puheenvuorossa iloisesti sekaisin. Valppaatkin tarkkailijat ajautuivat demareiden suhtautumista kartoittaessaan kujalle useaan otteeseen.

Joka tapauksessa: jopa kiivaimmat Nato-haukat ovat vihdoin myöntäneet, että operaation luonne on muuttunut täysin viime vuosien aikana. Suomi osallistuu nyt sotatoimiin.

Lähtökohta oli aikoinaan toisenlainen. Afganistaniin lähdettiin vuonna 2002 jälleenrakennustehtävät mielessä korjaamaan amerikkalaisten ilmapommitusten jälkiä. Taleban oli silloisten arvioiden mukaan lyöty ja maahan lähdettiin reippain mielin rakentamaan uutta demokratiaa.

Myöhemmin paljastunut alaston totuus yllätti kuitenkin monet. Tällä hetkellä käynnissä on likainen sota, jossa koalition joukot ovat liittoutuneet Kabulin hämärämiehen, Hamid Karzain, kanssa taistelussa rivinsä koonneita talebaneja ja Al-Qaidaa vastaan. 3000 miehen vahvuiseksi kaavaillusta puolueettomasta rauhanturvaoperaatiosta on tullut kymmenien tuhansien sotilaiden Nato-operaatio, joka toimii aseellisen konfliktin osapuolena. Jatkuvista joukkojen lisäyksistä huolimatta sotilaallista ratkaisua yhä huonompaan suuntaan muuttuvaan tilanteeseen ole näköpiirissä.

Afganistanin historiaa tutkineet muistavat Neuvostoliiton epätoivoisen yrityksen vaihtaa maan hallinto 1980-luvulla. Maassa oli parhaimmillaan 100 000 puna-armeijan sotilasta, mutta joukot pystyivät pitämään hallussaan ainoastaan Kabulin, pari muuta suurempaa kaupunkia ja Afganistanin päätiet.  Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että myös länsimaiden koalitiolle on käymässä kylmät, vaikka joukkoja on pian maassa jo suurin piirtein sama määrä.

Kysymys ei ole enää pitkään aikaan ollut rauhanturvaamisesta. Tämän osoitti viimeistään koalition kenraali Stanley McChrystalin raportti Afganistanin tilanteesta. Selvityksen mukaan pommitukset ovat kohdistuneet aivan liian usein siviiliväestöön ja kansan luottamus miehittäjiin on heikossa hapessa.

On selvää, että satoja siviilejä tappavat amerikkalaiset ilmaiskut ovat kaukana rauhanturvaamisesta. Sotatoimista tuleekin siirtyä kokonaan siviilikriisinhallintaan ja humanitääriseen toimintaan, joka on kriisialueilla perinteisesti ollut valtioiden intresseihin sitoutumatonta puolueetonta ja itsenäistä toimintaa. Lisäksi tarvitaan tahtoa poliittisen ratkaisun hakemiseen. Vain näin toimimalla voidaan saada tuloksia aikaan.

Ongelmaksi on muodostumassa se, että puolueettomuuteen ja neutraaliin toimintaan pohjautuvia siviilikriisinhallinnan perusperiaatteita pyritään murentamaan yhdistämällä humanitääriset ja sotilaalliset tavoitteet toisiinsa. Afganistanissa se tarkoittaa avustustoimien tavoitteiden ja intressien yhdistämistä Isaf-operaation päämääriin.

Tämä uusi konsensus on nähtävissä operaatioon sitoutuneiden tutkijoidemme ja poliittisten päättäjiemme puheenvuoroissa (esim. HS 1.10.), joissa sotilaalliset ja humanitääriset operaatiot yhdistyvät saumattomasti toisiinsa. He toteavat toisaalta, että Afganistanin tulevaisuutta ei voida rakentaa kestävästi taisteluilla, mutta ilmoittavat samaan hengenvetoon sotilaallisen menestyksen olevan edellytys pehmeämpään kriisinhallintaan. Ikään kuin ilman Isaf-operaatiota ei olisi mahdollisuuttakaan siviilikriisinhallinnan lisäämiselle maassa.

Argumentti ei päde, sillä historialliset esimerkit osoittavat päinvastaista. Kirkon Ulkomaanapu on toiminut Afganistanissa itsenäisesti jo vuodesta 1991 saakka. Myös muita esimerkkejä on runsaasti. Punainen Risti on toiminut Afganistanissa pitkään, kuten myös Lääkärit ilman rajoja -organisaatio.

Strategia, jossa sekoitetaan siviili- ja sotilaspuolen operaatiot toisiinsa, synnyttää surkeita lopputuloksia. Valitettava esimerkki tästä on suomalainen “Quick impact” -hanke, jonka tulokset ovat olleet suorastaan murheellisia. Lisätietoja aiheesta löytyy Reko Ravelan Afganistan ja imperiumi –blogista.

Nyt on äärimmäisen tärkeää, että vältetään tilanne, jossa kehitysyhteistyöhön ja siviilikriisinhallintaan keskittyvät organisaatiot toimivat rinta rinnan sotilaiden kanssa. Tämä tuhoaa toiminnan puolueettomuuden ja johtaa väärinkäytöksiin. Epäpyhässä yhteistoiminnassa dominoivat sotilaalliset intressit. Suomella on loistavia saavutuksia itsenäisen siviilikriisinhallinnan puolelta, joten miksemme panostaisi tähän tiehen?

Tässä vaiheessa on hyvä pohtia Suomen osallistumisen todellisia motiiveja. Kysymys ei taida sittenkään olla afganistanilaisten naisten ja lapsien oikeuksista, kuten kokoomuksen Jyrki Katainen väitti loppukesästä moraalisiin kysymyksiin viittaavassa puheenvuorossaan. Silloin panostettaisiin kaikki voimat siviilikriisinhallintaan sairaaloiden pommittamisen sijasta. Nyt siviilikriisinhallinta on jätetty marginaaliseen rooliin.

Kupletin juoni onkin jotain aivan muuta: Suomen hallitus haluaa todistaa mieskuntoansa amerikkalaisille ja hivuttautua yhä lähemmäksi kohti täysimääräistä jäsenyyttä sotilasliitto Natossa.

Jos haluamme aikuisten oikeasti olla paikallisten siviilien puolella tässä asiassa, Suomen tulee nyt muuttaa Afganistan-politiikkaansa täysin. Lähes kaikki keskusteluun osallistuneet ovat jopa liikuttavan yksimielisiä siitä, että sotimalla ei maassa saavuteta mitään muuta kuin lisää ruumiita. Joko olisi siis aika siirtyä sanoista tekoihin? Painopiste on siirrettävä välittömästi sotilaalliselta puolelta siviilikriisinhallintaan.

Lopuksi vielä huomioita Helsingin Sanomissa 1.10. ilmestyneestä artikkelista. Tutkijat Jarno Limnell ja Charly Salonius-Pasternak esittelevät kirjoituksensa lopussa neljä erilaista vaihtoehtoa Suomen suhtautumiselle Afganistanin operaatioon.

1. Pidetään osallistuminen (määrä ja osallistumistapa) ennallaan tilanteen muuttumisesta huolimatta.

2. Lisätään joukkojen määrää ja poistetaan kansalliset varaukset, jolloin myös taktiset hyökkäykset ovat mahdollisia.

3. Muutetaan osallistumistapaa vastaamaan nykyistä turvallisuustilannetta ja menestymisen strategiaa. Vaihtoehto viittaa paikallisten turvallisuusviranomaisten kouluttamiseen.

4. Todetaan, että muuttuneessa tilanteessa Isaf-operaatio ei kuulu Suomen kriisinhallintatoimintaan. Vedetään joukot pois ja hyväksytään sen poliittiset seuraukset.

Esiteltyihin vaihtoehtoihin ei ole sinänsä huomauttamista. Kiinnostavaa on puolestaan, että vain viimeisen vaihtoehdon tapauksessa puhutaan poliittisista seurauksista, ikään kuin sellaisia ei olisi muissa tapauksissa. Eikö veriseen sotaan sitoutuminen esimerkiksi kakkosvaihtoehdon kautta (eli lisää siviiliuhreja ja myös suomalaisia kaatuneita) tuottaisi todellakaan mitään poliittisia seurauksia? Ilmeisesti “poliittiset seuraukset” tarkoittavat tässä vain Alexander Stubbin vaalimien transatlanttisten suhteiden (lue: Suomen Nato-integroitumisen) heikkenemistä.

Kyllä, televisio on saatanasta (jos eilen alkanutta Madventuresin kolmatta tuotantokautta ei lasketa). Laitoin kuitenkin viikonloppuna aivot narikkaan ja harrastin hetken kanavasurffailua näköradion ihmeellisessä maailmassa. Music Televisionilla törmäsin sattumalta tosi-tv –ilmiön seuraavaan ulottuvuuteen. My New BFF (best friend forever) - ohjelmassa miljonääriperijätär Paris Hilton etsii itselleen uutta bestistä. Ohjelman konsepti on tragikoomisuudessaan jotain ennennäkemätöntä. Kilpailijat suorittavat erilaisia sopivuus-, luotettavuus- ja lojaalisuustehtäviä, joissa parhaiten suoriutunut henkilö bailaa loppuelämänsä ilmaiseksi perijättären rahoilla.

Suomen versio Parisin BFF-ohjelmasta pyörii maamme päivälehdissä, joissa kilpaillaan siitä, mikä aviiseista kykenee ottamaan myönteisimmän kannan Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Lojaalisuuskisa on täysin julkinen, sillä Ylen taannoisen uutisen mukaan ainakin Helsingin Sanomien, Aamulehden, Turun Sanomien, Kalevan ja Kauppalehden vastaavien päätoimittajien mielestä Suomen pitäisi hakea sotilasliitto Naton jäseneksi.

Pohjois-Suomen ylpeys Kaleva siirtyi tässä skabassa johtoon perjantaina. Lehden pääkirjoituksen mukaan jäsenhakemus on lyötävä oitis sisään. Perustelut hakevat vertaistaan käsittämättömyydessään: Albania ja Kroatia liittyivät virallisesti Naton jäseniksi Washingtonissa keskiviikkona ja sen vuoksi myös Suomen tulee liittyä mukaan joukkoon tummaan. Onhan Suomi kuitenkin Natolle Albaniaa huomattavasti parempi bestis.

Kirjoituksen mukaan yleisellä mielipiteellä (kansalaiset vastustavat edelleen vahvasti jäsenyyttä) ei ole mitään merkitystä tässä kysymyksessä, sillä kansa “on yhä vahvasti juuttunut kylmän sodan kahtiajakautuneeseen maailmaan.” Viis siis suomalaisten mielipiteistä. Ihmiset elävät edelleen 70-luvun maailmassa ja ovat tyhmiä, tolloja ja näköalattomia idiootteja.

Samanlaista natotusta nähtiin viime torstaina Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Atlantti-seuran paneelissa haukat raakkuivat kuorossa hurmoshenkistä Nato-aariaansa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Lähes ainoa jäsenyyden järkevyyttä arvostellut henkilö oli Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki, joka ihmetteli tilaisuuden henkeä. “Kansa on tyhmää, kun ne ei vaan ymmärrä Natoon liittymisen etuja”, kummasteli Arhis herätyskokouksen tunnelmaa.

Itse en Arhinmäen ja suomalaisten enemmistön tapaan näe edelleenkään mitään järkevää syytä Suomen Nato-jäsenyydelle haukkojen harjoittamasta hivutuksesta huolimatta.

Jäsenyyttä ei voi perustella turvatakuilla: Georgian kriisi osoitti, että Naton viides artikla jäsenmaiden keskinäisestä puolustusvelvollisuudesta seisoo hyvin savisilla jaloilla. Kuvaavaa on, että ulkoministeri Stubb vältteli varsin vihaiseen sävyyn tähän kysymykseen vastaamista Georgian kriisin eskaloituessa. Nato-haukkojen mielestä tästä asiasta ei saisi siis edes puhua. Mikäli Georgia olisi ollut Naton jäsen, olisi hyvin kaukaa haettua ja itse asiassa täysin absurdia ajatella, että Suomi olisi rynnännyt artiklan velvoittamalla tavalla “kumppaninsa” avuksi. Sama skenaario toimii myös toisin päin. Vaikka artikla osoittautuisikin päteväksi tosipaikan tullen, se tarjoaa Suomelle vain epämukavia vaihtoehtoja: voimme joutua mukaan konflikteihin, jotka eivät ole meille millään tavalla edullisia.

Nato-jäsenyyttä perustellaan myös kriisinhallinnan kautta. Nykymuotoinen Nato ei ole enää ensisijaisesti eurooppalaisten valtioiden puolustusliitto, joten militarismin lisäämiselle on täytynyt keksiä uudet perustelut. Painopiste on perinteisen rauhanturvaamisen sijasta Afganistanin kaltaisissa hyvin epämääräisissä operaatioissa, joilla ajetaan lähinnä sotilasliiton johtavien maiden etua. Sen vuoksi esimerkiksi Suomen osallistuminen Afganistanin sotaan on hyvin kyseenalaista.

Kriisinhallinnan välineeksi Natosta ei ole. Rauhanturvaaminen hoidetaan parhaiten YK-johtoisilla operaatioilla, joista Suomella rauhan supervaltana on runsaasti myönteisiä kokemuksia. Suomi on hyvä konflikteihin liittyvissä neuvottelutehtävissä sekä siviilikriisinhallinnassa.

Summa summarum: Sotilaallisella liittoutumisella muodostetaan enemmän uhkakuvia, kuin torjutaan niitä. Euroopan ja maailman tulevaisuutta tulee rakentaa aivan muilla keinoilla kuin sotilaspoliittisten jännitteiden lisäämisellä. Nato ei siis saa ainakaan minusta uutta bestistään.

Hyviä uutisia: Maailma juhlii tänään! Bailut käynnistyvät noin klo 19 Suomen aikaa Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin poistuessa takavasemmalle kansainvälisen politiikan näyttämöltä. Juhlaväkeä riittää, sillä pelkästään netin suositulla Facebook-sivustolla tapahtumaa on ilmoittautunut juhlimaan yli puoli miljoonaa ihmistä ympäri maailman.

Otsikko viittaa Bushin lentotukialuksen kannella pitämään kuuluisaan puheeseen toukokuussa 2003. GWB ilmoitti tuolloin Irakin sodan päättyneen Yhdysvaltain ja sen liittolaisten kunniakkaaseen voittoon. Alukselle levitetyssä julisteessa luki “Mission Accomplished” eli tehtävä suoritettu. Tuon päivän jälkeen Irakin sodan takia on kuollut  välittömästi tai välillisesti satoja tuhansia ihmisiä. Eräiden arvioiden mukaan kuolonuhrien määrä on jopa miljoona. Joukossa on mukana USA:n armeijan ja koalition yli 4 000 kaatunutta sotilasta.

Bush on myöhemmin pahoitellut ennenaikaisten voitonjuhlien pitämistä, mutta ei kuitenkaan koe tehneensä ratkaisevia virheitä presidenttikautensa aikana. Viime viikolla viimeisen lehdistötilaisuutensa pitänyt väistyvä presidentti ei esimerkiksi usko, että hänen hallintokautensa aikana Yhdysvaltojen suhteet muihin maihin olisivat millään tavalla heikentyneet. Koomista on, että heti perään Bush kuitenkin muistutti alamaisiaan siitä, että viholliset vaanivat yhä Yhdysvaltoja. Pahan akseli on yhä olemassa ja sen vaara vapaalle maailmalle on välitön.

Myös Valkoisen talon verkkosivuja lukiessa vaikuttaa siltä, että ainakin Bush tukijoineen ajattelee presidenttikautensa menneen varsin putkeen. Kukapa tosin omaan pesäänsä kusisi. Lista on silti tragikoomista luettavaa.  Bushin saavutuksia käsittelevässä osiossa todetaan presidentti George W. Bushin valtakauden olleen eräs “modernin ajan suurimmista menestystarinoista”.

Bushin saavutukset ovat toki mittavat, tosin kielteisessä mielessä. Historia tulee muistamaan “Dubyan” eräänä Yhdysvaltain kehnoimmista ja vihatuimmista nokkamiehistä. Terrorismin vastaisen sodan tuhoava voima on raunioittanut Irakin ja Afganistanin ja tehnyt miljoonien täysin viattomien ihmisten elämästä helvettiä.

Myös sisäpolitiikassa ja taloudenpidossa homma on mennyt täysin reisille. Jenkkilän perustuslaista tehtiin vessapaperia kansalaisoikeuksia rajusti rajoittavan Patriot Actin myötä. Talouspuolella tehtiin myös kyseenalaista historiaa. Bushin hallinnon astuessa valtaan kahdeksan vuotta sitten USA:n budjetti oli 5 biljoonaa dollaria ylijäämäinen. Barack Obama lähtee puolestaan rakentamaan uutta alkua viitisen biljoonaa pakkasen puolelta Bushin vedettyä ystävineen maan talouden täysin kuralle. Bush jättää Obamalle myös ennätyksellisen velkataakan. Tässä kuussa Yhdysvaltain valtionvelka ylitti maagisen 10 biljoonan (10 000 000 000 000) dollarin rajapyykin, kun vuonna 2001 velkaa oli kertynyt tähän nähden vasta vähän yli puolet. Mission Accomplished.

Yhdysvalloissa on pohdittu viime viikkoina sitä, kuinka korkealle Bush lopulta nousee maan surkeimpien presidenttien rankingissa. Listalta löytyy useita antisankareita. Edellisellä vuosisadalla kyseenalaista kunniaa niittivät muun muassa niin Watergate-skandaalissa ryvettynyt Richard Nixon kuin hirvittävässä Vietnamin sodassa ennätystason body countin nimiinsä kerännyt Lyndon B. Johnson. Bush tulee sijoittumaan tässä rankkauksessa korkealle.

Millainen tulevaisuus sitten vapaan maailman johtovaltioksi itseään tituleeraavalla USA:lla on edessään Bushin tuhoisan ajanjakson jälkeen?  Ihmiset uskovat inhimillisemmän aikakauden koittavan Barack Obaman valinnan myötä. Guantanamon vankileirin sulkemista suunnitellaan, Irakista vetäydytään ja ehkä Jenkkilä saadaan mukaan myös Kioton ilmastosopimukseen.

Positiivisella, mutta varsin perinteisellä amerikkalaisella katteetonta retoriikkaa pursuavalla höttökampanjalla vallankahvaan noussutta Obamaa ei käy kuitenkaan kateeksi. Talousongelmat ovat giganttisella tasolla ja edellä mainittujen lupausten toteuttaminen ei ole helppo tehtävä.

Obama-kuume on tarttunut vahvasti myös eurooppalaisiin. Suomessa Obaman valinta vaikuttaa varmasti ainakin Nato-keskusteluun. Obaman naamalla on helpompi myydä sotilasliittoa myös suomalaisille, vaikka todellisuudessa esimerkiksi sekavan Afganistanin operaation luonne ei presidentin vaihtumisen jälkeen tule juurikaan muuttumaan.

Lopuksi takaisin vielä päivän juhla-aiheeseen. Ainoa asia, mitä jään itse kaipaamaan GWB:n presidenttikaudesta, on nilviäisen harjoittama tahaton tilannekomiikka. Käsittämättömiä lausuntoja ja kommentteja on kuultu tämän tästä. Tänään aionkin korkata oluen ja katsoa juhlapäivän kunniaksi vielä videot parhaista bushismeista. Aloittaa voi vaikka Jimmy Kimmel Show’n kimaralla.

Päivän mielenkiintoisin uutinen tulee Ruotsinmaalta. Ruotsi laittoi jarrut päälle NRF-prosessissa ja otti käyttöön harkinta-ajan joukkoihin liittymisessä. Mielenkiintoisinta tässä on se, että Ruotsin perustelut päätöksen lykkäämisen taustalla liittyvät puolustusvoimien rahapulaan.

Toisin toimitaan meillä. On näköjään millä mällätä, vaikka kehyspäätöksessä hallitus laittoikin vyön kireälle varsinkin vähäosaisten suhteen. Terveyskeskus- ja päivähoitomaksut nousevat, lapsilisiin ei tule indeksikorotuksia, sosiaali- ja eläke-etuudet ovat jämähtäneet monin paikoin surkealle tasolle. Lista on pitkä. Suomi laittaa kuitenkin rahat kokoomuksen johdolla mieluummin taistelujoukkoihin, kun omaan puolustukseen tai kansalaisten hyvinvointiin, täysin vastoin kansan enemmistön tahtoa.

Käsittämättömyyden täydentää päätös Suomen osallistumisesta jättimäisten sotilaskuljetuskoneiden ostoon yhdessä useiden Nato-maiden kanssa. Eikö tälle rahalle ole tosiaan parempaa käyttöä?

Viime viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta Irakin sodan alkamisesta. Kävin keskiviikkona katsomassa dokumentin Taksi pimeyteen (Taxi to the Dark Side). Elokuva kuvaa vankien kidutusta sodan runtelemassa Irakissa ja Afganistanissa sekä Guantánamon vankileirillä. Juttu elokuvaillasta Verstaassa.

Irakin sodan vuosipäivä liittyy vahvasti Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Haluammeko tosiaan olla mukana tällaisen sekalaisen seurakunnan koheloinnissa. Eikö olisi syytä keskittyä ihan aikuisten oikeasti kansainvälisessä toiminnassa siihen, missä Suomi on jo vahva: rauhantyö-, neuvottelu-, sovittelu- ja kehitysyhteistyöprojektit. Ollaan rauhan supervalta!

Pienenä lisäyksenä eiliseen kirjoitukseen Nato-matkaoppaista: bongasin STT:ltä seuraavan uutisen eilisiltana. Pisteet tästä toimittajalle.

Tavallisen sukankuluttajan Nato-selvitys

Helsinki, 11.12. Politiikka stt 303

Eduskunnan yhteydessä toimivan Ulkopoliittisen instituutin Nato-raportti ei suinkaan ole ainoa selvitys aiheestaan. Samaan aikaan on ulkoministeriössä tekeillä selvitykset mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista Suomeen sekä EU:n turvatakuista. Ulkoministeriön selvitykset liittyvät kiinteästi ensi vuoden turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, kun taas Ulkopoliittisen instituutin selvitys on siitä täysin erillään.

Ulkoministeriön Nato-selvityksen julkistamisesta kaikelle kansalle ei ole vielä varmuutta, mutta UPI:n selvitys on ainakin netissä tavallisen sukankuluttajan saatavissa.

UPI:n selvityksen alkusanoissa laitoksen johtaja Raimo Väyrynen korostaa, että raportti ei ota kantaa Suomen Nato-jäsenyyteen.

Tutkimuslaitoksen 73-sivuinen tietopaketti onnistuu kohtuullisen hyvin tasapainottelemaan neutraalilla linjallaan, mutta raportin viimeinen virke särähtää tässä suhteessa varsin pahasti:

– Välttämätöntä keskustelua turvallisuus- ja puolustuspolitiikan muutostarpeista ei voida käydä niin kauan kuin Nato on suomalaisessa yhteiskunnassa monille punainen vaate, raportissa kirjoitetaan.

Eikö aito ja dynaaminen keskustelu synny juuri siitä, että asioista ollaan eri mieltä – siitä, että jokin asia saattaa olla toiselle “punainen vaate”?

STT–TUOMAS SAVONEN
(STT)

 (lihavointi allekirjoittaneen)

Tismalleen. Upin selvitykseen liittyvä uutisointi on ollut harvinaisen yksimielistä. Paperia on pidetty neutraalina, vaikka totuus on jotain ihan muuta.

Aamu-tv:ssä puhuttiin taas tänään ulkoministeri Kanervan Nato-matkaoppaista. Meille on jo pitkään markkinoitu sotilaallisen liittoutumisen välttämättömyyttä. Suomalaisten kielteistä suhtautumista Natoon on pyritty tietoisesti muuttamaan positiivisemmaksi. Nyt asiantuntijat on valjastettu hallituksen Nato-reen eteen tehtävänään osoittaa liittoutumisen pakko. Uusia asiakirjoja syntyy kuin sieniä sateella. Tänään Eduskunnan ulkopoliittinen instituutti julkisti oman selvityksensä Natosta.

Kanerva puhui jo marraskuussa tulevista selvityksistä “matkaoppaina” Natoon. Nähdyn perusteella Kanervan ja kokoomuksen matkatoimisto pyrkii järjestämään ryhmämatkoja jatkossa ainakin Afganistaniin. Ennakkovaraajan etuna voi päästä myös aina niin eksoottiseen Iraniin.

Nato-oppaan suosittelemia kohteita voi tuskin kuitenkaan mikään varteenotettava matkatoimisto mainostaa. Niissä on epävakaat olosuhteet ja reissut saattavat muuttua matkoiksi iäisyyteen. Niistä palataan vain sinkkiarkuissa. Nato-matkailu ei ole myöskään kovin ekologista eikä eettistä, ottaen huomioon millaista vahinkoa se aiheuttaa kohdemaiden väestölle ja ympäristölle.

Suomen kannattaa jatkossakin järjestää enemmän meille paremmin sopivia valmiiksi räätälöityjä omatoimimatkoja rauhan ja ihmisoikeuksien edistämiseksi. Tällaisia reissuja ovat aiemmin tehneet muun muassa herrat Holkeri ja Ahtisaari kohteinaan Pohjois-Irlanti ja Kosovo. En näe mitään syytä miksi meidän tulisi muuttaa matkailutottumuksiamme huonompaan suuntaan. Rauhanpolitiikka ja panostaminen siviilikriisinhallintaan on Suomelle paras tie.

Tapa, jolla Suomen Nato-jäsenyyttä ajetaan eteenpäin, on hyvinkin tuttu. Tampereen yliopiston tutkijat Raimo Blom ja Harri Melin lanseerasivat Suomen talouspolitiikkaa ja sen markkinavoimavetoisuutta tutkiessaan välttämättömyysopin käsitteen. Välttämättömyysoppi tarkoittaa sitä, ettei politiikassa ole vaihtoehtoja. Sillä hallitus antaa itselleen synninpäästön vastuusta, koska hallituksen noudattama politiikka on “ainoa oikea” ratkaisu tilanteessa. 

Yhden vaihtoehdon tie on suomalaisille tuttu jo Kekkosen ja suomettumisen ajalta. Myös 1990-luvun alun EU-keskustelussa jäsenyyttä perusteltiin vastaavin keinoin. Puhuttiin “asemalle jäämisestä” mikäli EU-junaan ei hypätä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Nato-kysymyksessä ja monessa muussa ajankohtaisessa asiassa välttämättömyyksiä on markkinoitu vanhaan malliin.

Nyt tehtaillaan Nato-selvityksiä, vaikka esimerkiksi kattavaa raporttia Afganistanin tilanteesta ei ole vieläkään putkahtanut julkisuuteen. Ulkoministeriön oma Nato-paperi ilmestynee vielä ennen joulua. Ei ole vaikea arvata, millaiseen lopputulemaan siinä selvityksessä päädytään.