Kävin viikonlopun alkamisen kunniaksi tsekkailemassa Raatin stadionremontin edistymistä. Vaikka oululaisen edustusjalkapalloilun paluuta legendaariselle stadionille saadaan vielä odotella ensi kevääseen, on pakko hehkuttaa hieman jo nyt. Kuten tästä kuvakavalkadista voi päätellä, stadionsaarella on tehty hienoa työtä.

Omalta osaltani Raattiin liittyy valtava määrä muistikuvia, vaikka oululaista huippufutista ei siellä olekaan pelattu enää vuosikausiin. OTP:n ja FC Oulun liigataipaleet sekä lukuisat vanhassa Raatissa nähdyt alasarjaväännöt ovat kuitenkin vielä tuoreessa muistissa. Verisiä vääntöjä etelän pellejä vastaan käytiin erityisesti 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Tässä vuodelta 1990 peräisin olevassa nostalgisessa pätkässä OTP:ta vastassa on Lahden Reipas ja vieraiden avauksessa muuan Jari Litmanen.

Paikan päällä on tullut todistettua muun muassa FC Oulun nousu liigaan syksyllä 1993. Punakeltaisten valmentajana toimi tuolloin nyt AC Oulun peräsimessä vaikuttava Juha Malinen.

Juniorina hauskinta oli mennä pomppimaan eteläpäädyn maalin taakse aina pallon mennessä pömpeliin ja sotkea matsin jälkeen kreisiä vauhtia kotiin katsomaan Urheiluruudun maalikoostetta. Sekunteja parrasvaloissa kertyi noina vuosina lukuisia.

AC Oulu on pelannut tähän mennessä kaikki ottelunsa Castrenin urheilupuistossa, Välivainiolla. Cassusta on muodostunut vuosien saatossa joukkueelle ja meille kannattajille koti, jota tulee varmasti ikävä. Toisaalta stadionin onnettomia palveluja, sosiaalitiloja ja liikenneyhteyksiä ei jää varmasti monikaan kaipaamaan.

Castren lyö Raatin ainoastaan tunnelmallaan. Katsomot ovat lähellä kenttää, joten pienelläkin yleisömäärällä paikasta on saatu tehtyä todellinen hornankattila. Toivottavasti myös Raattia pystytään jatkossa kehittämään tähän suuntaan, vaikka toivotut teleskooppikatsomot eivät mahtuneetkaan lopulliseen budjettiin.

Raatin etuja ovat sijainti (ja sen myötä logistiikka) ja tilat, joihin on mahdollista kehittää pienelläkin panostuksella toimivat yleisöpalvelut. Myös joukkueiden ja toimihenkilöiden sosiaalitilat ovat jatkossa parasta A-luokkaa.

Ensi kevättä ja Raattiin paluuta odotellessa!

Helsingin Club Libertéssä järjestetään tänään ¡Olé romani! -tilaisuus. Etelä-Suomen Vasemmistonuorten järjestämässä tapahtumassa keskustellaan Euroopan ja Suomen romaneiden kohtaamasta syrjinnästä.

Vaikutan nykyisin enenevässä määrin Oulun suunnalla, joten nämä kemut jäävät valitettavasti väliin. Suosittelen kuitenkin paikalle menemistä, mikäli asia kiinnostaa ja Helsingissä päin palloilee tänä iltana.

Romaneista ja heidän oikeuksistaan on käyty keskustelua viime aikoina lähinnä kerjäämiseen liittyen. Suomessa joukko oikeistopolitiikkoja on närkästynyt maamme pääkaupungissa laillisesti majailevien, lähinnä Romaniasta ja Bulgariasta kotoisin olevien, romanitaustaisten EU-kansalaisten kerjäämisestä.

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (kok) on ilmoittanut kaupunkia piinaavan kerjäläisvitsauksen olevan niin suuri ongelma, että nämä ihmiset tulisi häätää kokonaan maisemista. Tämä ei tietenkään ole mahdollista nykylainsäädännön puitteissa, sillä vapaa liikkuvuus on EU-kansalaisten oikeus varallisuudesta riippumatta.

Kävin heinäkuussa lyhyellä matkalla Roomassa, jossa kerjääminen on varsin arkipäiväistä toimintaa. Rooma on paradoksien kaupunki monessa mielessä. Pietarinkirkon täysin yli hilseen menevästä loistosta aarrekammioineen ei tarvinnut kävellä kuin muutama kortteli nähdäkseen hampaattomia mummoja ja jalattomia sotaveteraaneja pyytämässä kolikkoa kadunkulmassa.

Moni parempiosainen paikallinen koki velvollisuudekseen avustaa köyhempiä muutamalla lantilla, mikäli tätä palvelusta tultiin pyytämään. Kyseessä on tavallaan maan tapa ja myös osaltaan uskonnollinen velvollisuus. Köyhää tulee auttaa.

Italia on tietysti uskontonsa, sosiaaliturvansa ja monen muunkin asian osalta täysin erilainen valtio Suomeen verrattuna. Näin on myös esimerkiksi Unkari, jossa asuessa oli vaikeaa törmäämättä kerjäläisyyteen ja roskalavoilta ruokaa tai myyntiin kelpaavaa tavaraa etsineiden romanien köyhyyteen lähes päivittäin. Unkarissa ja monessa muussa itäisen Euroopan maassa tilanne on ihmisoikeuksien osalta katastrofaalinen, kuten kirjoittelin jo aiemmin tässä merkinnässä.

Köyhyys ja kurjuus ovat siis todellisuutta nykypäivän Euroopassa varsinkin syrjittyjen kansanryhmien osalta.

Palasin parahiksi kotimaahan keskelle kerjäläiskeskustelua, jossa äänekkäimmin mylvivät halpahintaiseen populismiin sortuneet yksilöt, kuten kokoomuksen Ben Zyskowicz.

En tiedä, onko joku kansallispukuinen kaatanut Zyskowiczin karpalomehun Strindbergin terassilla vai mistä nyt on kyse, mutta muualla Euroopassa kokemani perusteella minun on hyvin vaikea pitää esimerkiksi Helsingin kerjäläistilannetta jotenkin häiritsevänä jokapäiväisen kaupungilla liikkumisen kannalta. Stadissa itäeurooppalaiset kerjäläiset istuvat useimmiten hiljaa ja nöyränä.

Helsingin torit, puistot ja aukiot ovat varsinkin kesäisin täynnä kännissä meuhkaavia ordääjiä, joista on ohikulkijoille ja yksityisomaisuudelle varmasti tuhat kertaa enemmän häiriötä kuin rauhallisesta kerjäläisestä.

Samalla tavalla enemmän häiriöitä ihmisten liikkumiselle aiheuttavat varmasti erilaiset feissarit tai vaikkapa Kampin keskuksessa itselleen asiakkaita kärttävät myyntimiehet. Oikeusoppineet ovatkin jo todenneet lakiesityksen sisältävän suuria ongelmia juuri sallitun ja kielletyn kerjäämisen määrittelyssä, puhumattakaan lain syrjivästä luonteesta.

Kerjääminen ei oikeasti loukkaa kenenkään perusoikeuksia. Häiritsevään käyttäytymiseen voi poliisi puuttua julkisilla paikoilla jo olemassa olevan lainsäädännön puitteissa - oli kyse sitten kerjäläisestä tai vaikkapa ostarilla möykkäävästä kantasuomalaisesta alkoholistista. Häiritsevän toiminnan kitkemiseen ei siis tarvita erillistä, uutta lakia, joka kohdistuu vain tiettyyn ihmisryhmään.

Tästä ei pääosin kokoomuspäättäjien ajamassa lakimuutoksessa olekaan kysymys. Kyse on pikemminkin siitä, että tietyt tahot haluavat ummistaa silmänsä kasvavalta eriarvoisuudelta, joka on yhtä lailla kotimainen kuin eurooppalainenkin ongelma. Ben Z:n ja kumppaneiden mielestä tämä ongelma poistuu, jos se siivotaan katukuvasta pois. Jos ongelma ei näy, niin sitä ei olemassa eikä sitä tarvitse ratkaista.

Väistyneen, vaalirahajunailuissa ryvettyneen pääministerimme Matti Vanhasen taannoiset kommentit olivat samaa sarjaa kokoomuslaisen populismin kanssa. Vanhasen mielestä joillekin ihmisille epämiellyttäviä tunteita herättävä kansanryhmä poistuu kuvioista, jos ihmiset eivät anna kerjäläisille rahaa. (Muistuttaa muuten hieman Björn Wahlroosin kommentteja köyhien perheiden suhteen).

Koko jutun pihvi on olemassa olevien faktojen perusteella täysin toisenlainen. Kysymys on eurooppalaisista ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta. Nämä ovat huomattavasti suurempia kysymyksiä kuin kerjäämisen suomalaisille pukumiehille aiheuttama mielipaha.

Eriarvoisuuden siemenet on kylvetty syvälle maanosan historiaan ja valitettavasti kuilu kasvaa koko ajan. Olisi syytä kysyä, miten Suomi ja Euroopan Unioni aikovat toimia romanien ihmis -ja perusoikeuksien toteutumiseksi koko Euroopan alueella. Romanit ovat EU-kansalaisia siinä missä muutkin ja heitä tulee koskea samat kansalaisoikeudet kuin ketä tahansa muutakin ihmisryhmää.

Kyse on siis köyhyydestä ja syrjinnästä sekä siitä miten nämä ongelmat ratkaistaan. Toinen vaihtoehto on puuttua seurauksiin jo esitettyyn, populistiseen tyyliin ja lakaista ongelmat maton alle. Samalla logiikalla voidaan Suomesta kieltää myös esimerkiksi tulipalot, liikenneonnettomuudet ja psyykkiset ongelmat. Kaikilla olisi turvallisempaa ja yhteiskunnalle tulisi huomattavia säästöjä. Mutta eihän se taidakaan toimia ihan näin?

PS. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin romanikampanjaan, joka vaatii Suomen hallitukselta tehokkaita toimia niin EU-tasolla kuin kahdenvälisissä suhteissaan Euroopan maihin laajan rakenteellisen syrjinnän lopettamiseksi. Lisätietoa kampanjasta löytyy Amnestyn sivuilta.

Politiikassa puhutaan usein kaksilla vankkureilla ajamisesta. Termillä tarkoitetaan tilannetta, jossa tehdään yhtä ja puhutaan toista. Viimeisin osuva esimerkki tästä oli vihreiden toiminta Lex Nokia -asiassa. Puolue kannatti yksityisyydensuojaa ja perustuslaillisia oikeuksia räikeästi rikkovaa lakia säilyttääkseen asemansa hallituksessa. Samaan aikaan puolueen muutamalle tunnetulle kasvolle annettiin lupa kritisoida lakia julkisesti ja asettua näkyvästi sitä vastaan. Ryhmän enemmistön piti kuitenkin varmistaa lain läpimeno äänestämällä sen puolesta tai vaihtoehtoisesti tyhjää. Suunnitelma onnistui täydellisesti. Ainakaan vihreiden kannatukseen kyyninen kaksilla vankkureilla kaahailu ei ole juuri vaikuttanut. 

Vankkurianalogia on tullut jälleen ajankohtaiseksi tällä viikolla kykypuolue kokoomuksen sompaillessa yliopistojen lukukausimaksuasiassa niin erikoisella tavalla, että heikompaa hirvittää. Opetusministeri Henna Virkkunen ehti jo 18.2. kyselytunnilla kiistää lukukausimaksujen suunnittelun. Suora lainaus: “Mitään suunnitelmia siis siitä, että suomalaisille oltaisiin tuomassa lukukausimaksuja, ei hallituksen piirissä ole.”

Vesi ei Vantaanjoessa ehtinyt kuitenkaan kovin montaa päivää virrata, kun ministerin oma työryhmä tuli julkisuuteen esityksellä, jonka mukaan kaikille opiskelijoille tulisi tonnin lukuvuosimaksu.

Virkkunen itse kiirehti kiistämään suunnitelmat tuoreeltaan Verkkouutisissa. Tässä näytelmässä kyse on siis joko siitä, että ministeri on täysin pihalla itse asettamansa työryhmän toiminnasta tai kylmäverisestä päin naamaa valehtelusta. Tuota viimeistä sanaa ei tietenkään saisi politiikan pöytätapojen mukaisesti lausahtaa ääneen, joten puhutaan sitten vaikkapa muunnellusta totuudesta.

Oli miten oli, asia ei kaunistelemalla miksikään muutu. Hallitus jatkaa kokoomuksen johdolla koulutuspolitiikan alasajoa yliopistolain viitoittamalla tiellä. Julkista rahaa kaadetaan Aalto-yliopistoon rekkalasteittain ja samaan aikaan maakuntayliopistoissa käynnistetään yt-neuvotteluja talousongelmien painaessa päälle. Oulu oli ensimmäinen ja jatkoa on seurannut tai sitä seuraa Itä-Suomessa, Jyväskylässä, Turussa…lista on/tulee olemaan surullista luettavaa.

Lukukausimaksut ovat yksi sivujuonne tässä prosessissa, jossa bisnesoppeja ajetaan voimalla sisään yliopistomaailmaan. Jos suomalaisen tasapuolisen korkeakoulutuksen ja laadukkaan tutkimuksen tulevaisuus kiinnostaa vähänkään, kannattaa pohtia tarkkaan kenen laariin ääni sujahtaa ensi vuoden eduskuntavaaleissa. 

Allekirjoittaneen ja Jukka Vaheran (LuK, Oulu) työstämä kirjoitus julkaistiin Kalevan Lukijan sivulla ma 15.2.2010.

Kun vuoden alussa voimaan astunutta uutta yliopistolakia valmisteltiin, kriitikoille ja yliopistojen työntekijöille uskoteltiin, että lain myötä yliopistojen toimintaedellytykset tulevat vahvistumaan. Lakia valmisteltaessa hallitus vakuutti ulkopuolisen rahan olevan lisä, joka ei vähennä perusrahoituksen määrää. Yliopistolain piti tuoda enemmän liikkumavaraa yliopistojen talouteen.

Toisin kuitenkin kävi. Muste paperissa oli tuskin ehtinyt kuivua, kun sanat oli jo syöty.

Yliopistojen toimintarahoitus jätettiin kertaluontoisten rahaerien varaan. Vanhasen hallituksen budjettiin sorvaama erillistuki meni lähes kokonaan Aalto-yliopistolle. Muiden yliopistojen osalta tilanne on nyt hyvin vaikea. Oulussa yliopiston rahoitus on 8–9 miljoonaa euroa alijäämäinen ja edessä ovat laajat leikkaukset. Puutteellisen perusrahoituksen myötä ainoaksi mahdollisuudeksi varojen keruussa jää rahan kerjääminen elinkeinoelämältä.

Alueiden tasapainoisen kehittämisen kannalta perusrahoituksen ehdollistaminen on osoittautumassa kohtalokkaaksi ratkaisuksi. Elinkeinoelämän tarpeita ensisijaisesti ajamaan perustettu Aalto-yliopisto nielee sekä julkiset että yksityiset resurssit maakuntayliopistojen jäädessä nuolemaan näppejään.

Oulun yliopisto on sijoittunut Shanghain vertailussa huomattavasti korkeammalle kuin yksikään Aalto-yliopiston muodostavista yksiköistä. Uudesta innovaatioyliopistosta yritetään rahaa pumppaamalla saada aikaan huippututkimusta tehtaileva huippuyliopisto. Samalla kansainvälistä tunnustusta jo saaneet ja huippututkimuksen tekoon hyvät valmiudet jo omaavat yliopistot ajetaan alas.

Hallitus on luonut uudistuksillaan Suomeen uudet monopolistiset yliopistomarkkinat, joissa määräysvaltaa käyttää elinkeinoelämän sylilapsena toimiva Aalto-yliopisto. Työnsä hallitus viimeistelee jatkamalla perusrahoituksen alasajamista. Rahoitusvastuu halutaan siirtää valtiolta muille tahoille.

Yliopistojen rahoitus onkin jo osittain siirtynyt kunnille. Oulun kaupunki vastaa miljoonan euron lahjoituksella noin kolmasosasta yliopiston varainkerjuulla kerätyistä rahoista. Samaan aikaan Oulun kaupungin opetustoimi taas pyrkii käärimään noin parin miljoonan euron säästöt vuoteen 2012 mennessä lakkauttamalla Välivainion, Mäntylän ja Värtön koulut.

Yliopiston rahoittaminen ei ole kaupungin tehtävä. Yliopistojen perusrahoitusta ei saa myöskään ehdollistaa yrityksiltä ja muilta ulkopuolisilta yhteisöiltä tapahtuvan varainkeruun varaan.

Valtion on jatkossa huolehdittava yliopistojen toimintamenoista pitkäjänteisellä tavalla. Vain siten varmistamme luovan, kriittisen ja avoimen tieteellisen tutkimuksen sekä suomalaisten korkean kouluttautumisasteen säilymisen Suomessa.

Toinen vaihtoehto on jatkaa nykyisellä tiellä, jossa raha sanelee ja tiede vaikenee.

Olen asunut suuren osan elämästäni suomalaisissa, 70-luvulla rakennetuissa betonilähiöissä. Kriittiset ja vaiherikkaat nuoruusvuoteni vietin Oulun Itä-Tuirassa, jonka vuokrataloalueella asui ja asuu edelleenkin lähinnä pienituloisia ihmisiä, kuten duunareita, opiskelijoita, työttömiä ja maahanmuuttajia.

Suomessa ei onneksi (ainakaan vielä) ole oikeita ghettoja. Esimerkiksi Tuiran eduksi voidaan laskea se, että alueella on myös jonkin verran omistusasuntoja, joten eriytymistä vähäosaisten reservaatiksi vaikkapa Pariisin Clichy Sois Bois’n tapaan ei ole tapahtunut suuressa määrin. Ranskasta ja eriytymisestä lisää juttua myöhemmin.

Aikaa kultaa usein muistot ja värittynyttä ghettonostalgiaa liittyy myös Itä-Tuiraan, vaikka 90-luvun lamavuosina levottomuudet jäivätkin Kalliotiellä palaneisiin henkilöautoihin ja paikallisen äärioikeistolaisen räkänokkaporukan rähinöintiin. Ei onneksi siis ihan Elviksen legendaarisen In The Ghetto -biisin rähjäisen Chigaco-slummin tasoinen mesta.

Köyhällä alueella asumiseen liittyi myös etuja. Suureen ketjuun kuuluneen lähikaupan hittituotteet olivat luonnollisesti keskiolut ja lenkkimakkara. Tiukan ohjeistuksen takia liikkeestä piti kuitenkin aina löytyä tietty määrä tavallisen kaupan repertuaariin kuuluvia elintarvikkeita, joten eksoottisempia tuotteita, kuten vihanneksia, sai usein halvemmalla punaisten hintalappujen sunnuntai-iltapäivinä.

Vaikka pohjoismaista puuttuvat vielä todelliset slummit, esimerkiksi Jenkkilän tyyliin (puhumattakaan kehitysmaista), eriytyminen on kärjistynyt viime vuosien aikana. Esimerkiksi Oulussa Meri-Toppilasta on muodostunut ongelma-alue suhteellisen uudesta rakennuskannasta huolimatta.

Ghettoutuminen on nostettu ongelmaksi erityisesti maahanmuuttokeskustelun yhteydessä. Maahanmuuttokriitikot maalailevat kauhukuvia etnoghetoista nostamalla esiin muun muassa Malmön Rosengårdin ja Pariisin lähiöiden ongelmat nuorisomellakoineen.

Tarkastellaanpa tässä vaiheessa Pariisin vuoden 2007 tapahtumia ja niiden taustoja hieman tarkemmin. Ranskan talouskasvu perustui toisen maailmansodan jälkeen hyvin pitkälti siirtolaisuudelle. Siirtolaiset tuottivat lisäarvoa Ranskan taloudelle aikansa, kunnes työelämän rakennemuutoksen takia heidän työpanoksensa suurteollisuudelle kävi hyödyttömäksi.

Viime vuosikymmenien ajan Pariisi on pyrkinyt siirtämään ongelmaksi muodostuneen syrjäytyneen ”ylijäämäväen” rajojensa ulkopuolelle. Nykypäivän Pariisissa vallitsee voimakas kaupunginosien arvojärjestys. On muodostunut reservaatteja, joissa selviytyminen perustuu yhteiskunnan ulkopuolisiin verkostoihin – ikään kuin koko perinteisen järjestelmän ulkoradalle ajautumisen huipentumana.

Suomessa varsinaisia etnoghettoja ei vielä ole, mutta Pariisin esimerkistä olisi syytä ottaa oppia. Eriytyminen vaanii nurkan takana, sillä esimerkiksi Helsingissä kaupunki on ohjannut pienituloiset ja maahanmuuttajat alueille, joissa suurin osa taloista on vuokrataloja.

Huomattavaa on se, että ongelmassa kyse ei ole ghettoihin ajautuvien etnisestä taustasta (tämä on maahanmuuttokriitikkojen tarjoama helppo selitys), vaan yleensäkin pienituloisista ihmisistä, jotka ovat joutuneet yhteiskunnassa taloudellisen riiston kohteeksi. Ongelmia oli pääkaupunkiseudulla jo 1960- ja 70-luvuilla, jolloin uusiin betonilähiöihin muutti runsaasti duunareita muualta Suomesta. Tuolloin etnisyydellä tarkoitettiin maalta-, ei maahanmuuttajia. Esimerkiksi Helsingin Jakomäen maine levottomana asuinalueena syntyi jo 70-luvulla sosiaalisten ongelmien kärjistyttyä.

Syrjivän asuntopolitiikan uhreja ovat siis kaikki pienituloiset. Helsingissä alle 2000 euron bruttokuukausituloilla perhettään elättävälle kaupunki ei tarjoa juurikaan vaihtoehtoja asumisen suhteen. Puhumattakaan opiskelijoista, eläkeläisistä ja muista työelämän ulkopuolella olevista ihmisistä.

Tässä valossa äärimmäisen tärkeää miettiä, millaista lähiöpolitiikkaa Suomessa halutaan tehdä jatkossa. Ongelmia on luvassa, jos pienituloisten työntäminen kaupunkien reuna-alueille jatkuu nykyiseen tapaan.

Ratkaisuja näihin tärkeisiin kysymyksiin on onneksi vielä löydettävissä. Kaupunkien pitää tarjota vuokra-asuntoja mahdollisimman monilta asuinalueilta ja suhteellisen edullisesti. Lähiöihin tarvitaan hajautettua asumista, vuokra- ja omistusasumista ei saa eriyttää toisistaan. Esimerkiksi aiemmin mainitun Oulun Toppilan ongelmat johtuvat juuri siitä, että alueelle rakennettiin pelkästään vuokra-asuntoja. Sittemmin tontteja on myyty myös omistusasumisrakentamiseen, mutta arvet näyttävät parantuvan hitaasti. 

Myös kaupunkisuunnittelulla on suuri merkitys. Tulevaisuuden asuinalueiden suunnitteluun panostamalla ja jo olemassa oleviin lähiöiden viihtyvyyteen satsaamalla saadaan varmasti hyviä tuloksia aikaan. Jos ihmisellä on syy kunnioittaa ja arvostaa omaa asuinympäristöään, myös oma itsetunto ja kunnioitus kanssaeläjiä kohtaan kasvavat. Viihtyvyyteen liittyy moni asia, kuten esimerkiksi rakennusten kunto, lähiöpalvelut, viheralueet ja liikenneyhteydet.

Itse pysyttelen lähiöiden asukkina todennäköisesti vielä pitkään, oikeastaan tulevaisuuden asuinkaupungista riippumatta. Parhaimmillaan lähiöasuminen vahvistaa yhteisöllisyyttä ja kanssaihmisten kunnioitusta. Uskonkin, että Suomessa pystytään tarjoamaan viihtyisää, ekologista ja turvallista lähiöasumista kaikille, jos lähiöpolitiikassa tehdään oikeita ratkaisuja.

Oulun kaupunki päätti maanantai-iltana luopua kiistellystä kallioparkkihankkeesta. Ratkaisun taustalla on virallisen tiedonannon mukaan ”tontinomistajien odotettua heikompi sitoutuminen maankäyttösopimuksiin ja maanpäällisen rakentamisen investointeihin” sekä toisaalta ”kalliotilojen korkea urakkahinta ja samalla hankkeen kokonaiskustannusvaikutus kaupungin talouteen.”

Eli på finska:

1) Kallioparkin alkuperäinen hinta-arvio liikkui 30 miljoonan euron tienoilla (700 autopaikkaa). Uusimmissa arvioissa hinta oli kaksinkertaistunut 60 miljoonaan (900 paikkaa). Tämä katkaisi kamelin selän ja hankkeen taustalle vahvasti linnoittautuneet virkamiehetkin joutuivat tarkastamaan näkökantojaan.

2) Liike-elämältä ei herunut enää tukea (rahaa) paisuneelle hankkeelle

Kaupunginjohtaja Matti Pennanen ilmoitti tiedotteessaan kaupungin ”kehittyvän joka tapauksessa”. Vain painopiste siirtyy. Kuulostaa periaatteessa hyvältä, vaikka konkreettiset kehitysehdotukset vielä puuttuvatkin.

”Kaupunki aloittaa perusselvitykset, joissa linjataan keskustan kokonaiskuva uudesta näkökulmasta liikenteellisesti, mutta ennen kaikkea kaupungin tavoitteet kaupunkikuvallisesti ja toiminnallisesti sekä elinkeinopoliittisesti”, Pennanen informoi tiedotteessaan.

Jatkossa sopii toivoa, että keskustaa aletaan nyt kehittää joukkoliikenteen ehdoilla. Uuteen perusselvitykseen on otettava siis täysin erilainen lähestymiskulma.

Harmillista asiassa on tietysti se, että alun perin rajusti alakanttiin tehty kustannusarvio mahdollisti taloudellisesti toteuttamiskelvottoman hankkeen etenemisen näinkin pitkälle. Rahaa meni kankkulan kaivoon muutamia miljoonia euroja.

Tässä vielä parin vuoden takainen blogikirjoitukseni kallioparkista (huom. tuossa vaiheessa hinta-arvio oli vielä ”vain” 20 miljoonaa:
Rahat Raattiin ja kallioparkkiin

Muutamia aiheeseen liittyviä linkkejä:
Oulun Vasemmistoseuran blogi
Kalevan Juttutuvan kommentteja aiheesta

Bisnesmaailman opit valtaavat yhä enemmän jalansijaa suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Uusi yliopistolaki on tuomassa yritysmaailman edustajat yliopistojen hallituksiin taistelemaan omien etujensa puolesta. Tämä trendi ei koske enää vain korkeakouluja. Samoja toimintatapoja ajetaan nyt sisään myös maamme peruskouluihin.

Eräs esimerkki yritysmaailman ja koulujen tiivistyvistä suhteista on vuonna 2010 Ouluun valmistuva uusi Ritaharjun yhtenäiskoulu, joka kuuluu Microsoftin sponsoroimaan School of the Future -hankkeeseen. Koulusta kaavaillaan jatkoa Oulun teknologiaihmeelle. Hankkeen yhtenä tavoitteena on lisätä koulumaailman kanssakäymistä yritysten kanssa.

School of the Future -hankkeessa yritykset tuodaan mukaan koulun kehittämiseen. Uusimman Opettaja-lehden Ritaharjun koulua käsitelleen jutun mukaan suunnitteilla on muun muassa tuote-esittelyjä kouluihin. Ajatus tuntuu hyvin omituiselta. Mikä on tällaisten esittelyiden opetuksellinen funktio?

Bisnesajattelun ajaminen peruskoulumaailmaan on huolestuttavaa varsinkin siinä mielessä, että tehokkuus- ja tuottavuusvaatimukset sopivat erityisen huonosti koulumaailmaan. Markkinaehtoisuus ja elinkeinoelämän tarpeet määrittävät jo nyt liikaa koulujen toimintaa. Koulun tehtäviin pitäisi kuulua muutakin kuin valmistaa lapsia jatko-opintoihin ja työelämään. Koulu ei ole pelkästään osaajatehdas. Sinne kuuluvat myös leikit ja luova toiminta.

Tarvitsemme tiukat pelisäännöt näissä asioissa. Yritykset eivät saa vaikuttaa opetussuunnitelmien sisältöön. Koululaitoksen tulee seistä vahvasti omilla jaloillaan ja toteuttaa itsenäisesti ennen kaikkea sivistyksellisiä periaatteita. Koulujen ei tarvitse alistua yritysten pelinappuloiksi.

Koulumaailman sitominen Microsoftin kaltaisen yrityksen toimintaan on myös erittäin kyseenalaista. Microsoft käyttää jatkuvasti väärin määräävää markkina-asemaansa ja käyttää Windows-monopoliaan kuluttajien valintojen rajoittamiseen. On hyvin arveluttavaa, että koulutoimi on näin läheisessä yhteistyössä epäasiallisia keinoja toiminnassaan käyttävän yhtiön kanssa.

Hallitus ja opetusministeriö ovat näyttäneet tässä asiassa kehnoa esimerkkiä. Pääministeri Vanhanen tapasi viime vuoden tammikuussa Yhdysvaltain matkallaan Microsoftin pääomistajan Bill Gatesin. Gates teki vierailun yhteydessä Suomelle ohjelmistolahjoituksen, joka otettiin opetusministeriössä avosylin vastaan. Näyttää siltä, että vastalahjaksi Microsoft saa huseerata maamme kouluissa mielensä mukaan. Kotimaisten ohjelmistoyritysten sijaan halutaan näemmä tukea monikansallista jättiä, joka potkii pienemmät toimijat epäeettisin keinoin ulos markkinoilta.

Oulussa aloitettiin vuoden 2007 syksyllä liikennöinti citybusseilla, jotka ajavat puolen tunnin välein kolmella linjalla lyhyttä kaupunkireittiä. Nyt hieman yli vuoden verran käytössä olleista citybusseista on käyty laajaa ja ajoittain kipakkaakin julkista keskustelua. Ohessa muutamia argumentteja sekä puolesta että vastaan.

Plussia: Matkustajia on kaupungin edustajan mukaan ollut ensimmäisen toimintavuoden aikana yli 150 000, mikä on suurempi määrä kuin ennalta arvioitiin. Matkustajamäärä osoittaa, että linjoille on tarvetta. Alhaisempi lipun hinta (1,5 euroa) on ollut myös positiivinen ja oikea ratkaisu.

Miinuksia: Reitit on suunniteltu osittain väärin, joten ne eivät tue parhaalla mahdollisella tavalla siirtymäliikennettä.  Pahimmat ongelmat ovat C-linjalla eli Limingantullin linjalla, jossa bussit ajavat usein tyhjillään.

Itse kehittäisin jatkossa citybussiliikennettä seuraavalla tavalla:
1) Vakituiset vuorot ruuhka-aikoihin. Eli silloin ajetaan aikataulun mukaisesti, kun käyttöaste on tarpeeksi suuri. Painopisteen on oltava Heinäpää-Tuira-Intiö-Raksila -alueella.
2) Muina aikoina liikennettä kehitetään tilausliikenteen suuntaan. Hyvä malli löytyy Helsingistä, jossa kaupunginosien postinumeroiden mukaan merkityt Jouko-palvelulinjat korvasivat perinteiset palvelulinjat tämän vuoden alussa. Jouko-bussit ajavat kiinteitä linjoja päivisin ja ovat tarvittaessa myös tilattavissa puhelimitse käyttöön tarpeen mukaan. Vastaava malli toimisi epäilemättä myös Oulussa.

Oulun kaupungin luottamustoimet vuosiksi 2009-2012 vahvistettiin eilen uuden kaupunginvaltuuston kokoonnuttua ensimmäistä kertaa. Toimin liikuntalautakunnassa ensin varajäsenenä vuodet 2009-10 ja sen jälkeen varsinaisena jäsenenä vuosina 2011-12.

Kokouksessa hyväksytty esitys luottamustoimien täyttämisestä vuosiksi 2009-2012 löytyy kokonaisuudessaan Oulun kaupungin verkkosivuilta.

Joululoma alkaa kääntyä hiljalleen loppusuoralle ja edessä on paluu sorvin ääreen. Uuden vuoden alla pidettiin Oulun Vasemmistoliiton yleiskokous, jossa päätettiin tulevan valtuustokauden luottamustoimista. Minut valittiin jaetulle kaudelle liikuntalautakuntaan. Vuosina 2009–2010 toimin lautakunnassa varajäsenenä, jonka jälkeen nousen varsinaiseksi jäseneksi vuosiksi 2011–2012.  Lautakuntapaikat vahvistetaan virallisesti 19.1.

Lautakuntatyötä tullaan seuraamaan tiiviisti tässä blogissa. Liikuntalautakunnan tulevaisuuden haasteisiin kuuluu erityisesti tilaaja-tuottaja -mallin laajentuminen koskemaan liikuntaviraston toimialaa.

Peruslinjaukseni liikuntalautakuntatyöhön ovat selkeät. Jatkossa liikuntapalveluja on kehitettävä laaja-alaisesti kaikkien oululaisten tarpeita vastaavaksi. Hyviä keinoja tähän löytyy useita. Yksi niistä on monipuolisen liikuntaharrastamisen työssäkäyvälle mahdollistavan liikuntasetelijärjestelmän laajentaminen koskemaan myös eläkeläisiä ja työttömiä. Myös nuorten liikuntamahdollisuuksia on entisestään parannettava unohtamatta kuntoliikunnan tarpeita.

 Jalkapallokolumnien arkistoa on jälleen päivitetty. Kolumnit ja vihjeet löytyvät nykyään myös uudistuneilta Kansan Uutisten verkkosivuilta. Vakioveikkausta harrastavien kannattaa seurata vihjeitä, sillä viime syksynä kolumnistit osuivat peräti kahdesti kultasuoneen. Sekä Elina Vainikainen että Pasi Palmu täräyttivät kertaalleen 13 oikein.