Taloustieteen nobelisti Paul Krugman esitelmöi maanantaina Helsingissä Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tilaisuudessa. Medialle ja suomalaisille poliitikoille Krugmanin vierailu oli ehdoton merkkitapaus ja se saikin osakseen ansaittua huomiota maamme tiedotusvälineissä.

Krugmania pidetään ainakin jollain tasolla vasemmistolaisena talousteoreetikkona. Tämä lähinnä sen vuoksi, että hän kannattaa keynesiläistä elvytyspoliitikkaa ja ei vierasta lisävelan ottoa vaikeassa taloustilanteessa (katso aiempi blogimerkintä Krugmanista tästä). Linjaukset ovat tuttuja vasemmisto-oppositiolle, joka on rummuttanut samoja teesejä vahvasti viime kuukausien aikana.

Pessimistisesti talouden elpymiseen suhtautuva Krugman toisti Sitran tilaisuudessa jo aiemmin esittämäänsä näkemystä julkisen elvytyksen tarpeellisuudesta taloustaantuman yhä vain syventyessä. Krugman varoitti Suomea leikkaamasta menoja. Hänen mukaansa panostukset sosiaalietuuksiin ovat välttämättömiä taantuman jatkuessa. Tästä en voisi olla enempää samaa mieltä. Perusturvaan tarvitaan mittavia parannuksia jo pelkästään sen takia, että työelämän ulkopuolelle taantuman takia putoavat eivät syrjäytyisi yhteiskunnasta täysin.

Faneja löytyy myös porvaripuolueista. Professoria on suitsuttanut muun muassa pääministeri Matti Vanhanen blogissaan. Vanhasen mielestä Krugman on ajatuksineen samoilla linjoilla Suomen hallituksen elvytyspolitiikan kanssa, vaikka toteaakin, että ei “tunne tarkemmin, mitä hän investoinneilla ja sääntelyllä tarkoittaa”. Nähtävästi vierailun tuottamilla hyvillä fiiliksillä ratsastaminen on pääministerille tärkeämpää kuin varsinainen substanssi. 

Uutena elvytyskeinona Krugman nostaa esiin ilmastonmuutoksen torjunnan. Investoinnit uuteen tekniikkaan voisivat luoda pohjaa talouden elpymiselle. Usko on uunituoretta, sillä uusimmassa lamaa ja siitä selviytymiseen tarvittavia keinoja käsittelevässä kirjassaan The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008 Krugman ei käsittele viherelvytystä lainkaan. Gurun uusin teos selvittää kuitenkin finanssikriisin syyt ja esittää ratkaisumallit ongelmiin varsin raflaavaan tyyliin.

Vihreä Langan Elina Grundström kyseenalaistaa artikkelissaan Krugmanin aseman taloustieteen messiaana. Sinänsä kiinnostavaa, sillä vihreissä on diggailtu aiemmin paljonkin herran ajatuksista. Kirjoituksen mukaan Krugmanilla on Suomessa enemmän opittavaa kuin annettavaa. Grundström huomauttaa, että Krugman on erikoistunut ratkaisemaan Yhdysvaltain ongelmia ottamalla esimerkkiä pohjoismaista, eikä toisin päin. Artikkelin mukaan professori on “Amerikan Timo Harakka“, jolla ei ole muuta menetettävää kuin lukijansa.

Palataan vielä pääministeri Vanhasen Krugman-innostukseen. Siinä mielessä Vanhanen ja Krugman ovat varmasti samoilla linjoilla, että erilaiset radikaalit elvytystoimet, kuten pankkien kansallistamiset olisivat tilapäisiä ratkaisuja. Talouden rakenteita ei siis tule pitkässä juoksussa muuttaa. Tästä kirjoitin jo aiemmin Krugmanin ajatuksia käsitelleessä merkinnässä.

Länsimaissa tapahtuvaan elintason laskuun Krugman ei myöskään usko. Talouskasvu jatkuu notkahduksen jälkeen. Ylärajaa sille ei ole, joten emme ole HS:n siteeraaman Krugmanin sanoin “siirtyneet malthusilaiseen maailmaan”. 1700- ja 1800-luvuilla vaikuttaneen taloustieteilijän Thomas Malthusin mukaan väestönkasvu asettaa elintasolle ylärajan, jota ihmiskunta ei voi ylittää.

Kasvun rajat tulevat kuitenkin väistämättä vastaan, kuten Rooman klubi totesi raportissaan jo 1970-luvulla. Pamfletin vuonna 2005 päivitetty versio antaa synkän kuvan tulevaisuudesta, jos rajattoman kasvun illuusioon perustuvaa talousajattelua ei kyetä muuttamaan. Luonnonvarojen riistäminen ja sen aiheuttamat ympäristötuhot johtavat väistämättä perikatoon, ellei kehityksen suunta muutu.

Vasemmiston ongelmaksi on muodostunut se, että se ei ole kyennyt tarjoamaan uskottavaa ja perusteltua vaihtoehtoa talouskasvuun perustuville teorioille. Krugmanin lamalääkkeistä on helppo olla samaa mieltä, mutta pitkän tähtäimen suuntaa niillä ei yksin muuteta. Jossain vaiheessa edessä on raju länsimaisen elämäntavan muutos, johon valmistautumisen tulisi alkaa jo nyt.

Osallistuin syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna Yleisen lehtimiesliiton järjestämään Itä-Viron reissuun. Matkalla tutustuttiin kieli- ja kansallisuussuhteisiin Itä-Vironmaalla.

Viron synkähköstä taloustilanteesta kirjoittamani juttu löytyy Satakunnan Työn 17. syyskuuta ilmestyneestä numerosta (sivu 12). Muita juttuja tulossa myöhemmin…

Onko vasemmistolaisia taloustieteilijöitä enää olemassa? Jos on, niin ei ainakaan Amerikassa, väittäisi joku. Ainakin vielä viime vuonna ennen johdannaistalouden kaatumista maailmantalouden analyytikkojen johtohahmoja olivat kirkasotsaiset Chigacon koulukunnan edustajat, jotka uskoivat vielä yhteen ainoaan uusliberalismin asiaan edes yrittämättä nähdä mitään muita vaihtoehtoja.

Finanssitalouden romahduksen jälkeen ääni kellossa on muuttunut. Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman potkii Barack Obaman hallintoa takamuksille soimaamalla uunituoreen presidentin elvytyspolitiikkaa. Kritiikin lähtökohta on hyvin mielenkiintoinen. USA:ssa konservatiivit vastustavat raivokkaasti Obaman elvytystoimia ja rahan jakamista mitä erilaisimpiin kohteisiin. Krugmanin näkökulma on päinvastainen. Hänen mielestään elvytyspumppua käytetään liian varovasti tällä hetkellä.

Paul Krugmanin mielestä eurooppalainen elvytys on ollut vielä varovaisempaa. Reilua elvyttämistä on hänen mukaansa jatkettava pysyvästi, kunnes talous nousee suosta ylös. Siitä oppia myös Jyrki Kataiselle, jonka ainoa elvytyslääke näyttäisi olevan asiantuntijapiireissä tehottomaksi lamarohdoksi tuomittu veronalennuspolitiikka.

Kansantaloustieteen ja kansainvälisten suhteiden professorina Princetonin yliopistossa toimivan Krugmanin näkemykset pankkien pelastamisesta ovat myös hyvin radikaaleja, jopa sosialistisia. Hänen mukaansa kansallistaminen on pankkien toimintaedellytysten turvaamisen kannalta paras ratkaisu.

Päätyönsä ohella New York Timesin arvostettuna kolumnistina toimivalla Krugmanilla on hyvin mielenkiintoisia näkemyksiä markkinataloudesta ja yhteiskunnasta. Kuulussa analogiassaan Krugman kehottaa kuvittelemaan kaksi yhteiskuntaa, joista ensimmäisessä ansiotaso määräytyy kykyjen perusteella ja toisessa sattuma vaikuttaa vahvasti lopputulokseen.

Seuraava lainaus Häpeämättömän humanistin blogista: http://aklobis.wordpress.com/2009/02/24/krugmanin-analogia-yhteiskunnan-kuvaajana/

Ensimmäinen on sellainen yhteiskunta, jossa jokainen hankkii elantonsa jonkin ammatin kautta (vaikka kalastamalla) ja ansiotaso määräytyy kykyjen ja ahkeruuden mukaan. Tulot eivät jakaudu tasaisesti, koska toiset ovat parempia tai ahkerampia kuin toiset, mutta tästä huolimatta tuloerot eivät ole kovin suuria. Ahkeruuden ja taitavuuden ansiosta hankittua rikkautta pidetään yleisesti ansaittuna.

Toinen yhteiskunta perustuu lähinnä kullankaivuulle. Taitavuus ja uutteruus voivat olla valtteja, mutta eivät takaa menestystä, sillä onni ja sattuma ovat pelissä vahvasti mukana: toiset löytävät kerralla paljon ja toiset eivät juuri mitään. Seurauksena tulonjako on hyvin epätasaista eikä se korreloi ahkeruuden ja taitavuuden kanssa.

Tässä tapauksessa on varmasti selvää, että enemmistö ihmisistä pitää Krugmanin ensimmäistä esimerkkiyhteiskuntaa lähtökohdiltaan oikeudenmukaisempana. Kysymys kuuluukin, että kumpaa yhteiskuntaa me todellisuudessa muistutamme enemmän. Vasemmisto monet kansalaisliikkeet ja monet muutkin tahot kokevat meidän kuuluvan jälkimmäiseen kullankaivuuyhteiskuntaan tai ainakin ollaan matkalla kohti sitä. Oikeiston ja elinkeinoelämän vaikuttajien silmin Suomi taas näyttäytyy enemmän ensimmäisen kaltaisena kalastajayhteiskuntana.

Nyt kun Suomessa tuloerot ovat kasvaneet ennätysvauhtia, köyhien asema heikkenee koko ajan ja varallisuus keskittyy yhä enemmän rikkaimmalle väestönosalle, on selvää kumpi ajatusmaailma tuntuu uskottavammalta. Silti suuri osa ihmisistä tuntuu elävän illuusiossa, ”mahdollisuuksien tasa-arvon” kalastajayhteiskunnassa, jossa uutteruus ja kouluttautuminen palkitaan ja köyhyys johtuu lähinnä laiskuudesta.

Markkinatalous on tehokas järjestelmä talouskasvun osalta, mutta ei yksistään toteuta enemmistön käsityksen mukaista oikeudenmukaista varallisuus- ja tulonjakoa. Vastuullisesta markkinataloudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta puhuminen ovat vain keinoja piilotella ongelmaa. Todellisuuden pörssikurssien ohjaamassa maailmassa on tehtävä oikeita poliittisia päätöksiä varallisuuden jakamiseksi. Pelkkä hyvä tahto ja mahdollisuudet eivät poista sitä tosiasiaa, että kultavarannot eivät ole jakautuneet tasaisesti joka kaivokseen.

Vaikka Krugmania pidetään USA:ssa hyvin vasemmistolaisena teoreetikkona, hän vastustaa työmarkkinasäätelyä ja kannattaa vapaakauppaa. Pankkien kansallistamisetkin olisivat Krugmanin visioissa mattivanhasmaisesti tilapäisiä ratkaisuja. Kiskoilta kaatunut juna nostettaisiin siis vain takaisin raiteille, vaikka varsinainen rautatie johtaa edelleen samaan pohjattomaan rotkoon.

Suurin ongelma talouskeskustelussa lienee se, että turbokapitalismin kritiikistä huolimatta kukaan ei uskalla kyseenalaistaa loputtomaan talouskasvuun pohjautuvaa vallitsevaa talouskäsitystä, joka aiheutti omalta osaltaan imaginäärirahaan perustuvan johdannaistalouden räjähtämisen käsiin.

Mikä on viime kädessä tärkeintä? Se, paljonko rahaa on vai se, miten varallisuus jaetaan? Jokainen näkee, että nykyisen teknologis-taloudellisen kehityksen ja kasvun aikana työpaikkojen määrä ei lisäänny. Talouskasvun mukanaan tuomat voitot jakautuvat murto-osalle ihmisistä – ne menevät sijoittajille ja pääomaa omistaville.

Oli miten oli, Krugmanin tuotanto on joka tapauksessa hyvin mielenkiintoista luettavaa ja siihen kannattaa tutustua.

Hyvää vappua kaikille!

Vaaleihin on aikaa kaksi yötä ja on viimeisen spurtin aika. Palautetta on tullut blogin kautta runsaasti, siitä kiitos kaikille kirjoittajille! Vaaliteemojani on kiitelty ja usea kirjoittaja on ollut pääosin samaa mieltä kanssani Oulun kaupungissa kehitettävistä asioista ja niiden tärkeysjärjestyksestä. Kysymyksiä on tullut myös siitä, miten ehdottamiani uusia hankkeita tulisi rahoittaa. Ohessa siis muutama sana Oulun kaupungin taloudesta ja sen mahdollisuuksista sekä toki myös haasteista.

Kaupungin taloustilanne on tällä hetkellä suhteellisen hyvä. Verojen lisäksi tuloa saadaan myös kaupungin liikelaitoksista. Esimerkiksi vuonna 2006 Oulu-konsernin nettotulos ennen satunnaiseriä oli lähes 58 miljoonaa euroa. Jatkossa täytyy edelleen säilyttää esimerkiksi Oulun Energiassa käytössä oleva liikelaitosmalli, mikä antaa parhaan tuloksen oululaisille.

Toki ongelmia saattaa tulla tulevaisuudessa. Kaupungin taloustilannetta voivat jatkossa vaikeuttaa seuraavat asiat:
1. Kansainvälinen talouskriisi.
2. Hallituksen veronalennukset. Veropäätöksellä voi olla rapauttava vaikutus kuntien tulopohjaan tilanteessa, jossa palvelutarpeet kasvavat ja taloustilanne kiristyy. Tämä on tietysti asia, johon pitää tulla apua valtion puolelta korotettuina valtionosuuksina.

Uskon, että hyvien vuosien tuloksella pystytään kuitenkin varautumaan talouskehityksen ongelmiin ja tekemään palveluihin myös lisäpanostuksia.

EVA arvosteli raportissaan (http://www.eva.fi/index.php?m=2&show=342) Oulua liian korkeasta veroprosentista. Mielestäni veroprosentti on kuitenkin kohtuullinen ja se tulee säilyttää nykyisellä tasolla. Tuotoilla voidaan edelleen kehittää kaupungin palveluita ja varautua mahdolliseen taantumaan.

Kunnallisella tasolla on olennaista myös tukea erityisesti pk-sektorin yrittäjiä, jotta Ouluun pystytään luomaan pysyviä työpaikkoja. Sitä kautta saadaan lisää verotuloja ja pystytään myös puuttumaan muihin ongelmiin, kuten nuorisotyöttömyyteen, joka on valitettavasti ennätystasolla tällä hetkellä.