Eräs politiikan kuumista perunoista on viime aikoina ollut keskustelu eläkeiän nostosta. Joka tuutissa hoettu mantra on seuraava: väestömme ikääntyy ja heikentyvän huoltosuhteen vuoksi jokaisen on tehtävä enemmän ja pitempään töitä, jotta kasvavat sosiaalimenot kyetään hoitamaan.

Aihe kiinnostaa tietysti lähes jokaista kansalaista, koska sillä on vaikutusta kaikkien tulevaisuuteen. Asiasta on väännetty netin keskustelupalstoilla, sosiaalisissa medioissa ja kahvipöydissä väsymättä jo pitkään.

Uusin käänne julkisessa keskustelussa nähtiin viime viikolla, kun elinkeinoelämän edustajat vaativat eläkeiän nostoa 70 vuoteen. Raju vaatimus tyrmättiin oikeutetusti työntekijäjärjestöjen toimesta.

Kyseessä on toki ongelma, johon on syytä löytää ratkaisu. Olisi kuitenkin älyllisesti rehellistä tuoda edes ripaus realismia mukaan keskusteluun. Itseni kaltaiselta valkokaulusduunarilta työnteko saattaa hyvinkin onnistua vielä 70-vuotiaana, jos terveyttä ja motivaatiota piisaa. On kuitenkin täysin utopistista kuvitella, että raskaan fyysisen työn tekijät, kuten vaikkapa rakennusduunarit ja palomiehet jatkaisivat työuriaan lähellekään näitä lukemia. Tämä mustavalkoisuus ja työelämän monimuotoisuuden ymmärtämättömyys on häirinnyt keskustelussa jo pitkään.

Ihan silkalla maalaisjärjellä ajateltuna eläkeikäkysymykseen on olemassa kaksi fiksua ratkaisua. Ensimmäiseksi yhteiskunnassa on huolehdittava siitä, että työtä riittää kaikille halukkaille. On paradoksaalista, että EK ja oikeistopuolueet vaativat suu vaahdossa työurien pidentämistä ja samaan aikaan suuryritykset ja valtion tuottavuusohjelma potkivat ihmisiä kilometritehtaalle ympäri Suomen.

Nyt yt-neuvotteluissa lempataan vanhimmat työntekijät ensimmäisinä pihalle. Monessa tapauksessa työhaluja riittäisi, mutta duunia ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Porvarihallituksen suorittamat työllisyysmäärärahojen leikkaukset pahentavat tätä ongelmaa. Eläkeiät eivät koskaan nouse, jos yhä useampi ihminen putoaa kokonaan työelämän ulkopuolelle.

Toinen asia, johon tulisi puuttua, on työhyvinvointi. Jos työolot ovat siedettävät, työssä myös viihdytään nykyistä pidempään. Tarvitaan työntekijälähtöisiä joustoja. Tähän asti jousto-sanaa on käytetty lähinnä silloin, kun työntekijän oikeuksia on poljettu jonkin väitetyn ulkoisen välttämättömyyden vuoksi. Joustoja voivat kuitenkin olla myös työajan jakaminen, panostukset työntekijöiden jaksamiseen ja työehtojen kehittäminen työntekijälähtöisesti. Tähän puututtiin myös Vasemmistoliiton puoluehallituksessa viime viikonloppuna (lue kannari tästä).

Tarvitsemme siis jousto-sanan renessanssin, myönteisten tekojen kautta. Nykyisellä stressitasolla harva jaksaa edes kuusikymppiseksi. Jos ei jaksa, motivaatio ja työteho ovat nollissa ja aamulla hatuttaa mennä töihin. Työstressi aiheuttaa myös sosiaalisia ongelmia.

Oikeistoparadokseja on nähty myös työurien toisessa päässä eli opiskelijan asemaa koskevassa keskustelussa. Opintotukea ei sidottu puheista huolimatta vieläkään indeksiin, joten monen opiskelijan osana on edelleen käydä töissä opintojen ohella - tilanne, joka satavarmasti pitkittää valmistumista.

Työurakysymyksen kannalta olisikin tärkeää, että EK:ssa ja hallituksessa tehtäisiin vihdoin selkeä arvovalinta opiskelijoiden tilanteen suhteen. Minusta ei ole rehellistä vaatia nopeampaa valmistumista korkeakouluista ja samalla vaalia opiskelijoista muodostuvaa pätkätyöreserviä tyrmäämällä opiskelijoiden etuuksien parantamista tavoittelevat uudistukset. Molempia ei voi saada, vaikka sitä nykyisellä raivokkaalla keppilinjalla yritetäänkin.

Sekä työurien että opiskelijoiden sosiaalisen aseman kannalta fiksuinta olisi laittaa opiskelijoiden perusturva kuntoon tukia parantamalla. Tällöin moni kykenisi keskittymään opintoihin täysipainoisesti.

Vasemmistoliitossa ollaan käynnistämässä uutta vasemmistolaista yrittäjäohjelmaa. Tervehdin uuden näkökulman avaamista ilolla. Moni pienyrittäjä joutuu nykypäivänä elämään samanlaisessa epävarmuuden tilassa kuin työntekijätkin, juuri kuten Kansan Uutisten haastattelema puheenjohtaja Paavo Arhinmäki toteaa. Arhinmäen mukaan duunareita eivät enää ole vain tehdastyötä tekevät vaan myös palvelualojen pienyrittäjät.

Vasemmisto on aiemmin profiloitunut etupäässä palkansaajien ja pienituloisten edunvalvojana. Vanhalle vasemmistolle kaikki yrittäjät edustivat työlle vastakkaisen pääoman etuja. Yhteiskuntarakenteet ovat kuitenkin vuosien saatossa muuttuneet. Tänä päivänä Suomesta löytyy 175 000 yhden ihmisen yritystä, joista suurin osa elää kädestä suuhun. Moni kamppailee olemassaolostaan ja toimeentulostaan suuryritysten puristuksessa. Kaikista yrityksistä 93,1 prosenttia on mikroyrityksiä, jotka työllistävät alle 10 ihmistä.

Toisin kuin usein ajatellaan, pienyrittäjän asian ajaminen ei poista olemassa olevaa työn ja pääoman ristiriitaa. Pääoman keskittyminen on jatkunut voimakkaasti 2000-luvulla ja suuret konsernit ovat nielaisseet esimerkiksi kaupan alalla aikamoisen joukon pieniä yrittäjiä ahnaisiin suihinsa. Maailmaa tällä hetkellä koetteleva talouskriisi on ensisijaisesti ison rahan ja pääoman liikkumisen aiheuttama ongelma. Pienyrittäjät ovat tässä myrskyssä samassa veneessä pienituloisten duunarien kanssa.

Moni yrittäjä toimii alihankkijana tai freelancerina ja on riippuvainen ylempää tulevista toimeksiannoista. Ero normiduunariin on siis usein lähinnä tekninen. Käytännössä usean pienyrittäjän asema on yhtä heikko kuin vaikkapa pätkätyöhön ulkoistetun duunarin. Monen tapauksessa sosiaalinen turvaverkko on olematon ja asema työmarkkinoilla hyvin epävarma.

Vasemmistonuorten viime viikolla käyntiin pyörähtänyttä työelämäkampanjaa on paikoin arvosteltu julkisessa keskustelussa yrittäjävastaisuudesta. Itse näen kampanjan vaikutuksen täysin päinvastaisena. Epäeettisiä ja laittomia keinoja käyttävän yritystoiminnan esille tuominen itse asiassa parantaa rehellisten yrittäjien asemaa yhteiskunnassa. Kampanja lyö kiilaa harmaita keinoja käyttävien luihujen ja rehellisten, työntekijöiden laillisia oikeuksia kunnioittavien yrittäjien välille.

Taloustieteen nobelisti Paul Krugman esitelmöi maanantaina Helsingissä Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tilaisuudessa. Medialle ja suomalaisille poliitikoille Krugmanin vierailu oli ehdoton merkkitapaus ja se saikin osakseen ansaittua huomiota maamme tiedotusvälineissä.

Krugmania pidetään ainakin jollain tasolla vasemmistolaisena talousteoreetikkona. Tämä lähinnä sen vuoksi, että hän kannattaa keynesiläistä elvytyspoliitikkaa ja ei vierasta lisävelan ottoa vaikeassa taloustilanteessa (katso aiempi blogimerkintä Krugmanista tästä). Linjaukset ovat tuttuja vasemmisto-oppositiolle, joka on rummuttanut samoja teesejä vahvasti viime kuukausien aikana.

Pessimistisesti talouden elpymiseen suhtautuva Krugman toisti Sitran tilaisuudessa jo aiemmin esittämäänsä näkemystä julkisen elvytyksen tarpeellisuudesta taloustaantuman yhä vain syventyessä. Krugman varoitti Suomea leikkaamasta menoja. Hänen mukaansa panostukset sosiaalietuuksiin ovat välttämättömiä taantuman jatkuessa. Tästä en voisi olla enempää samaa mieltä. Perusturvaan tarvitaan mittavia parannuksia jo pelkästään sen takia, että työelämän ulkopuolelle taantuman takia putoavat eivät syrjäytyisi yhteiskunnasta täysin.

Faneja löytyy myös porvaripuolueista. Professoria on suitsuttanut muun muassa pääministeri Matti Vanhanen blogissaan. Vanhasen mielestä Krugman on ajatuksineen samoilla linjoilla Suomen hallituksen elvytyspolitiikan kanssa, vaikka toteaakin, että ei “tunne tarkemmin, mitä hän investoinneilla ja sääntelyllä tarkoittaa”. Nähtävästi vierailun tuottamilla hyvillä fiiliksillä ratsastaminen on pääministerille tärkeämpää kuin varsinainen substanssi. 

Uutena elvytyskeinona Krugman nostaa esiin ilmastonmuutoksen torjunnan. Investoinnit uuteen tekniikkaan voisivat luoda pohjaa talouden elpymiselle. Usko on uunituoretta, sillä uusimmassa lamaa ja siitä selviytymiseen tarvittavia keinoja käsittelevässä kirjassaan The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008 Krugman ei käsittele viherelvytystä lainkaan. Gurun uusin teos selvittää kuitenkin finanssikriisin syyt ja esittää ratkaisumallit ongelmiin varsin raflaavaan tyyliin.

Vihreä Langan Elina Grundström kyseenalaistaa artikkelissaan Krugmanin aseman taloustieteen messiaana. Sinänsä kiinnostavaa, sillä vihreissä on diggailtu aiemmin paljonkin herran ajatuksista. Kirjoituksen mukaan Krugmanilla on Suomessa enemmän opittavaa kuin annettavaa. Grundström huomauttaa, että Krugman on erikoistunut ratkaisemaan Yhdysvaltain ongelmia ottamalla esimerkkiä pohjoismaista, eikä toisin päin. Artikkelin mukaan professori on “Amerikan Timo Harakka“, jolla ei ole muuta menetettävää kuin lukijansa.

Palataan vielä pääministeri Vanhasen Krugman-innostukseen. Siinä mielessä Vanhanen ja Krugman ovat varmasti samoilla linjoilla, että erilaiset radikaalit elvytystoimet, kuten pankkien kansallistamiset olisivat tilapäisiä ratkaisuja. Talouden rakenteita ei siis tule pitkässä juoksussa muuttaa. Tästä kirjoitin jo aiemmin Krugmanin ajatuksia käsitelleessä merkinnässä.

Länsimaissa tapahtuvaan elintason laskuun Krugman ei myöskään usko. Talouskasvu jatkuu notkahduksen jälkeen. Ylärajaa sille ei ole, joten emme ole HS:n siteeraaman Krugmanin sanoin “siirtyneet malthusilaiseen maailmaan”. 1700- ja 1800-luvuilla vaikuttaneen taloustieteilijän Thomas Malthusin mukaan väestönkasvu asettaa elintasolle ylärajan, jota ihmiskunta ei voi ylittää.

Kasvun rajat tulevat kuitenkin väistämättä vastaan, kuten Rooman klubi totesi raportissaan jo 1970-luvulla. Pamfletin vuonna 2005 päivitetty versio antaa synkän kuvan tulevaisuudesta, jos rajattoman kasvun illuusioon perustuvaa talousajattelua ei kyetä muuttamaan. Luonnonvarojen riistäminen ja sen aiheuttamat ympäristötuhot johtavat väistämättä perikatoon, ellei kehityksen suunta muutu.

Vasemmiston ongelmaksi on muodostunut se, että se ei ole kyennyt tarjoamaan uskottavaa ja perusteltua vaihtoehtoa talouskasvuun perustuville teorioille. Krugmanin lamalääkkeistä on helppo olla samaa mieltä, mutta pitkän tähtäimen suuntaa niillä ei yksin muuteta. Jossain vaiheessa edessä on raju länsimaisen elämäntavan muutos, johon valmistautumisen tulisi alkaa jo nyt.

SAK:n uunituore puheenjohtaja Lauri Lyly kutsuu tänään julkisuuteen tulleessa tiedotteessaan prekariaatin edustajat mukaan keskustelemaan pätkätyöläisten edunvalvonnan kehittämisestä.

Uudet avaukset eivät jääneet siis toukokuun alussa tullesseen vaatimukseen 1500 euron minimipalkasta. Suunta näyttäisi muuttuneen keskusjärjestössä. Mielenkiintoista on nähdä, johtavatko nämä oikeansuuntaiset avaukset käytännön toimenpiteisiin ja millaisia ne tulevat olemaan.

Ohessa lainaus Lylyn tiedotteesta:

SAK:n tavoitteena on taata kaikille kunnollinen ja mielekäs työ, jolla elää. Se vastannee myös prekariaatin toiveita. Pätkätyöntekijöiden toimeentulon turvaamiseksi ammattiyhdistysliike on ajanut mm. pätkätyöntekijöiden työttömyysturvan parantamista, palkkaverotuksen keventämistä pienituloisilta, lisää työmahdollisuuksia ns. poolimallin avulla ja osittaisen hoitorahan korottamista. Yhteistyössä prekariaatin kanssa voisimme löytää uusia aloitteita ja linjauksia pätkätyöntekijöiden aseman kohentamiseksi. Toivottavasti he kuulevat kutsumme.

Tiedote löytyy kokonaisuudessaan tämän linkin takaa: http://www.sak.fi/suomi/ajankohtaista.jsp?id=33311&location1=1&sl2=2&ao=tiedotteet&lang=fi

Osallistuin viime viikonloppuna Vasemmistonuorten ja ay-nuorten yhteiseen tammitapaamiseen Kiljavan opistolla Nurmijärvellä. Kokoontumisessa paneuduttiin tällä kertaa tuleviin eurovaaleihin ja vasemmistolaisen Eurooppa-politiikan tulevaisuuden suuntalinjoihin.

Kansan Uutisiin tapahtumasta kirjoittamani juttu löytyy KU:n verkkosivuilta: http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/tavoitteena_punavihreä_eurooppa_1775261.html

Kuntien työntekijät vastaavat hyvinvointipalveluiden toteutumisesta. Suomen yli 400 kunnassa ja lähes 200 kuntayhtymässä työskentelee noin 428 000 palkansaajaa. Kunnissa tehtävällä työllä on suuri kansantaloudellinen merkitys. Kuntaduunarin työ liittyy pitkälti hyvinvointipalveluiden tuottamiseen. Henkilöstö huolehtii omalla työllään muun muassa kuntalaisten tarvitsemista hoiva- ja terveyspalveluista ja varmistaa, että kuntalaisilla on mahdollisuus saada korkealaatuista koulutusta.

On hälyttävää, että lukuisat erilaiset mittarit osoittavat julkisen sektorin kadottaneen asemansa hyvän työnantajan mallina. Pätkätöitä teetetään kunnissa huomattavasti useammin kuin muualla ja suuri osa määräaikaisista työsuhteista solmitaan ilman kunnon perusteita määräaikaisuudelle. Palveluiden ulkoistaminen on myös johtanut siihen, että työntekijät on siirretty heikompien työehtosopimusten piiriin.

Myös Oulussa on siirrytty yhä enemmän vuokratyövoiman käyttöön ja kaupungin henkilöstövuokrausyritysten kautta vuokraamien pätkätyöläisten asema on heikentynyt viime vuosina. Työhön kutsuminen tapahtuu useimmiten epäinhimillisen lyhyellä varoitusajalla, henkilöstöetuja ei käytännössä ole lainkaan ja työttömyys- ja työssäolopäivien selvittäminen työvoimatoimistolle on hankalaa ja se aiheuttaa usein väliaikaisen tulottomuuden tilan.

Kuntatyöntekijöiden roolia tulevissa palveluitamme -  kuten esimerkiksi vanhustenhoivaa - koskevissa haasteissa ei voi liiaksi korostaa. Työn on oltava palkitsevaa ja vetovoimaista, jotta saamme lisää käsiä tekemään tulevaisuuden hoitotyötä. Yksittäisen työntekijän hyvinvoinnin kannalta on keskeistä, että hän kokee oman asemansa turvatuksi taloudellisesti eli toimeentulo on riittävä ja että työkyky on hyvä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Myös ammatillinen osaaminen ja työn vaatimukset tulee olla tasapainossa.

Kuntapäättäjät ovat kunnan työntekijöiden esimiehiä. Vastuu työntekijöiden oikeuksien toteutumisesta kuuluu siis valtuutetuille. Kuntavaaleissa on siis hyvä paikka pysäyttää kunnan työntekijöiden aseman kurjistuminen!

Viime viikkoina on kuultu synkkiä uutisia Oulun nuorison työllisyystilanteesta. Suomen suurista kaupungeista Oulu johtaa selkeästi nuorisotyöttömyyden tilastoa. Hälyttävää on, että vaikka oululaisia on alle neljännes Helsingin asukasluvusta, nuoria työttömiä löytyy Oulusta lukumääräisesti enemmän.

Positiivista on, että Oulun kaupunki valmistelee parhaillaan ohjelmaa, jonka avulla pyritään vähentämään nuorten työttömyyttä. Toivottavasti työtä tehdään nyt pitkällä tähtäimellä ja huolehditaan siitä, että ongelmaa ei ratkaista usein nähdyllä työmarkkinatuella tapahtuvalla lyhytaikaisella tempputyöllistämisellä, joka vain siivoaa tilastot hetkeksi.

Projektiin tarvitaan nyt kaikki Oulun alueen toimijat mukaan sataprosenttisella panostuksella. Oulu tarvitsee lisää koulutuspaikkoja ja oppisopimuspaikkoja. Myös yritysten panosta tarvitaan nuorisotyöttömyyden vastaisessa taistelussa. Kaupungin on tuettava taloudellisesti nuorten työllistämistä ja esimerkiksi työpajatoiminnan laajentamista. Myös pienyrittäjien tukeminen luo nopeasti lisää työpaikkoja.

Vaalien kannalta elintärkeää on, että kaupunginvaltuustoon saadaan lisää nuoria päättäjiä, jotka huolehtivat siitä, että tähän ongelmaan tullaan puuttumaan asian vaatimalla vakavuudella ja tarmolla.

Esiinnyn tällä viikolla oululaisen jalkapalloilun äänenkannattajan, oulufutis.com -portaalin haastattelussa. Haastiksen voit lukea kokonaisuudessaan tältä sivulta tai suoraan oulufutis.comista

Jaakko Alavuotunki haluaa Oulusta jalkapallokaupungin

Lokakuussa koittavissa kuntavaaleissa valitaan kunnanvaltuustot. Futisihmisillekään vaalit eivät ole aivan mitätön juttu, koska valtuutetut pääsevät osaltaan päättämään siitä, mihin suuntaan jalkapallo Oulussa kehittyy. OuluFutis esittelee kunnallisvaaleissa Vasemmistoliiton listalta ehdolla olevan Jaakko Alavuotungin, joka on intohimoinen Sinitähti ja valmis nostamaan kuningaslajin sille kuuluvaan asemaan Oulussa.

Lue lisää…

Työmarkkinatukea sai viime vuonna 200 000 työtöntä työnhakijaa. Kuuluin itse siihen joukkoon aika ajoin valmistumiseni jälkeen vuosina 2006 ja 2007. Olin pätkissä töissä purkutyömaalla, jalkapalloseuran toimistotyöntekijänä sekä freelancer-toimittajana. Tuona aikana osa tuloistani muodostui työmarkkinatuesta.

Tuen määrä on tällä hetkellä surulliset 24,51 euroa päivässä (maksetaan viitenä päivänä viikossa). Sitä on korotettu viimeksi seitsemän vuotta sitten. Kokemuksesta voin sanoa, että toimeentulo on aika tiukassa tuolla rahalla.

Normaalisti tukea maksetaan ensi kertaa työmarkkinoille tuleville ja 500 päivän jälkeen edelleen työttöminä oleville. Osa ihmisistä tekee kuitenkin myös duunia tukirahalla. Tunnen monta tällaista henkilöä. Hommia tehdään 400 euron kuukausipalkalla usein sen vuoksi, että saataisiin jalka jonnekin oven väliin. Työmarkkinatuella töissä olevilla ei ole useimmissa tapauksissa varsinaista työsuhdetta, joten myöskään työsuhteen oikeudet ja edut eivät ole voimassa.

Vähintä, mitä tilanteessa tulisi tehdä, olisi korottaa työmarkkinatukea vähintään 30 euroon päivässä. Myös tarveharkinta tulisi poistaa. Näitä asioita on viimeksi ehdottanut Vasemmistoliiton Merja Kyllönen eduskunnassa viime syksynä. Näiden parannusten ohella on samalla lainsäädännöllä varmistettava, että työssä oleville maksetaan kunnon palkka. Orjatyö ei kuulu 2000-luvun Suomeen.

Uusimmassa JHL:n jäsenlehti Motiivissa oli mielenkiintoinen juttu vuokratyövoiman käytöstä Oulun kaupungin laitoksissa.

Eniten vuokratyövoimaa Oulussa on kaupungin toimielimistä käyttänyt Oulun Ateria, joka on vuoden alusta asti toiminut nimellä Oulun Serviisi. Liikelaitos vastaa muun muassa päiväkotien ja koulujen ruokahuollosta, siivouksesta ja kiinteistönhuollosta.

Kaupunginhallitus sopi tammikuussa pelisäännöistä vuokratyövoiman käytössä. Päätöksen mukaan vuokratyövoiman hankinta hoidetaan yhteistyössä hankintatoimen kanssa siten, että ammattijärjestöt asettavat yhden edustajan hankinnan valmisteluun.

Jutussa haastatellun pääluottamusmiehen mukaan jää arvailun varaan, kuinka paljon ammattijärjestön edustaja pystyy lopulta vaikuttamaan tarjouspyyntöjen sisältöön ja työntekijän asemaan.

Kaupungin henkilöstövuokrausyritysten kautta hommaamien pätkätyöläisten asema on heikentynyt viime vuosina. Vuokratöitä kaupungin laitoksissa jo vuosia tehnyt Maija kertoo artikkelin kainalojutussa tilanteestaan. Työhön kutsuminen tapahtuu useimmiten epäinhimillisen lyhyellä varoitusajalla, henkilöstöetuja ei käytännössä ole lainkaan ja työttömyys- ja työssäolopäivien selvittäminen työvoimatoimistolle on hankalaa ja se aiheuttaa usein väliaikaisen tulottomuuden tilan. Maijan mukaan ”vuokratyönantajan puolta ei pidä kukaan, ellei hän itse jaksa tai pysty.”

Joissain äkillisissä ja akuuteissa tapauksissa vuokratyön käyttö on varmasti perusteltua. Nykyisessä tilanteessa vaarana on kuitenkin se, että vuokratyön käyttöä lisätään perusteettomasti. Kaupungin tulee työnantajana huolehtia siitä, että kaikki sen laitoksissa työskentelevät henkilöt voivat tehdä työtään inhimillisissä olosuhteissa.